language: Finnish

AURINGON NOUSUN MAAHAN

Tarina

Kirj.

HEIKKI TOPPILA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Tukalan talo oli sukutalo. Monta sataa vuotta oli se jo suvun hallussa ollut. Hyvin talossa jokainen toimeen tuli, leivän ja muunkin puolesta, sen muutaman kymmenen vuotta minkä täällä taivalti. Hyvinelämisen ja rikkauden himo olivat suvun rintaperillisten ainainen huoli ja hätä. Kukin oli rikkautta osaltaan kartuttanut, penni oli pennin päälle aherrettu. Saitureita he kaikki olivat olleet kehdosta aina hautaan asti, ja kullan saamiseksi oli monta rikosta tehty.

Ja isäntärenki Hajaani kertoi siinä yölevolle laittautuvalle pirttiväelle, että talossa oli vanhaan aikaan kultakätköjä, joita entisaikaiset ukot miespolvesta miespolveen olivat sinne tänne kaivelleet, lattioitten alle ja aittojen väliin, seinähirsien sisään salaisesti koverrettuihin koloihin ja vintissä ja luhdeissa oleviin satavuotisiin romuläjiin. Olipa kerran, toista sataa vuotta sitten, pidetty talossa huutokauppaa riitaisten perillisten pesän selvittämiseksi, ja ajatelkaas, eräs mökin mies oli huutanut luhdissa olleen romuläjän hyvin mitättömästä hinnasta, mutta romuläjästä oli löytynytkin saapas kultarahoja täynnä. Niin on kerrottu. Ja mökin miehestä oli tullut sen jälkeen äveriäs eläjä. Tämän kuultuaan oli sitten myöhemmin eräs rahan ahne Tukalan isäntä, tätä samaa sukua, revityttänyt kaikki talon lattiat auki ja kaivattanut aittojen välit ja ulkohuoneitten seinustat löytämättä mitään aarretta, ainoastaan hieman ruumiitten luita ja pari ryssän pääkalloa, jotka haudattiin sitten hautuumaan nurkkaukseen, itsetappajien puolelle. Jotkut luulivat silloin, että nyt kun kuolleitten luut pääsivät siunattuun maahan, kummittelijat talosta katoaisivat, mutta siinä tietoviisaat erehtyivät, sillä Totan Ulla on nähty usein senkin jälkeen, vieläpä vanhoja, homehapsisia ukkeleitakin muinaisilta ajoilta; niinpä Hiljaisen Matin Reetakin näki tässä tuonottain Kuuro-Esan pää verisenä sikoläävässä kuuhailevan…

Ne nyt tosin ovat akkain näkyjä, mutta aarteita löytyy talosta nytkin vielä. Toissa talvena, kun korjattiin vanhaa, rappeutunutta lammasnavettaa, vuoti lahonneen hirren sisästä hopearahoja pari kahmalollista Sassu-Jussin kouriin. Sekin kätkö löytyi sattuman kaupalla. Aarretta ei löydä hakemalla, ainoastaan sattumalta. Vanha, jo kymmenkunta vuotta sitten kuollut huuto-ukko, SukkaMatti, oli koko loppuikänsä, parikymmentä vuotta, joka päivä hakenut talosta aarretta, sitä kumminkaan löytämättä. Niin oli innostunut ukko tuohon hommaansa, että vielä kuolinvuoteellaan huonona sairaana maatessaan hinasi itsensä usein lattialle, kaiveli sitten lattian rakoja ja väänteli irti lahonneita lankkujen päitä kirveellä tai millä milloinkin sattui.

Tätä kaikkea kuunteli pirttiväki henkeään pidätellen, penkeillä, sänkyjen laiteilla ja makuulavereilla jo puoleksi riisuutuneena istuskellen.

Nuo näivettyneet, riutuneet ihmiset sängyissä ja makuulavereilla, tuijottivat kertojaan, kuin nälkäiset pedot saaliiseen. Jokainen heistäkin oli kerran toivonut löytävänsä aarteen ja sitä etsiskellytkin. Heidän jännittyneestä katseestaan saattoi huomata rahanahneuden ja elämänhalun, suuren himon maailman hekumaan. Sitä kaikkea he olivat koko ikänsä toivoneet, unelmoiden pimeissä huonekömmänöissä ja navetan hämärissä sopissa, mutta se oli aina vain paennut heitä, kuin keväinen lumi saavuttamattomiin etäisyyksiin. He kuroittivat leinin syömiä käsiään, anoen aamun sarastukselta, hiljaisina yön hetkinä vuoteissaan heräten: »Anna minulle onni! Anna minulle onni!» Mutta onni asusti jossakin hyvin kaukana rautaisten ovien takana.

Useimmat heittäytyivät jo vuoteilleen pitkäkseen totisina eteensä tuijotellen, joku naisista kampasi karsinassa kylvystä vielä märkää tukkaansa, mutta nuorempi väki oli jo yöjuoksuun kiirehtänyt.

— Niin se on, selitti isäntärenki Hajaani, istuen vielä täysissä tamineissaan peräpenkillä. Hyvin kummallista sukua on tämän talon isäntäväki, isien ja äitien teot juoruavat sen vuosisatojen takaa. Omituista pilaantunutta sukua, vaikkakin ovat karskeja ja komenteeraavia nähdä.

— Taitavat olla, sinäpä sen tietänet, kuului myönnytys nurkkauksessa olevalta makuulaverilta.

— Joo, tiedän… Pyhä-Pietari, kuinka tarkkaan minä sen tiedän! Tästä seikasta minulle mummo ennen paljon kertoi mökissä tuolla kirkon lähellä, jossa asuttiin. Eräskin isäntä, Kuuro-Esaksi nimitetty, monta, monta sataa vuotta sitten, kun tämä talo vielä oli pahainen uutispaikka, sai kärsiä julman kuoleman oman tyttärensä käden kautta. Tarina on kulkenut sukumuistona suusta suuhun satoja vuosia. Tässä oli silloin kalahamina lähellä, tuo samainen, missä nytkin on ränsistyneitä mökkejä sikin sokin. Tämän talon isäntä oli lahtari, möi lihat haminaan ja kaupunkiin ja elätti siinä sivussa sikoja eläinten lihan jätteillä ja verellä. Ukon emäntä oli jo aikaa kuollut. Yksi lapsi oli vain äijällä elossa, tyttö äksy ja pahankurinen. Palvelijat eivät menestyneet talossa, ainoastaan eräs renkipahainen, joka toivoi talon tavaraa ja naittuikin viimein tytön kanssa. Tämän suvun jäsenet ovat aina olleet riitaisia keskenään ja siitä on kirous seurannut vuosisatoja suvussa. Ukko oli salarikas, mutta eipä kertonut rahakätköistään tytölle eikä vävylle. Siitä ainainen tora ja meteli. Kerran sitten alakyökissä tuli tytölle ja isälle aivan käsikähmäinen tappelu, ja viimein tyttö, roteva kuin mies, puulasi isänsä kiehuvaan muuripataan päälleen, keitti hänet siinä ja syötti sioille. Ihmeteltiin sitten kylällä ukon äkillistä katoamista, mutta mitään varmempaa ei asiasta saatu ilmi. Tyttö ei kuitenkaan löytänyt ukon rahoja, niin hyvin ne oli kätketty, ja renki-isäntä, kauhistuen tytön tekoa, pakeni pian sen jälkeen talosta, peläten tytön syöttävän vielä hänetkin sioille. Mutta tytöltä jäi poika, ja siitä suku taas jatkui.

— Eikö rahoja löytynyt sitten myöhemmin, joten kuten?

— Ei löytynyt. Sinne jäivät kullat kätköönsä Myllymäen rinteeseen, niin luullaan, siellä oli Kuuro-Esa usein pimeän kähmässä kähninyt… Sinne jäivät aarteet.

Lähinnä Hajaania istua äyvötti hakkuutukilla tylsämielinen ruotiukko, joka myös oli koko loppuikänsä aarretta hakenut, vintillä olevat vanhanvanhat romuläjät tuhanteenkin kertaan tutkinut, homehtuneitten kenkärajojen pohjienvälit rassannut ja iänikuiset kaappien salalaatikot nuuskinut. Ahmien kuunteli hän Hajaanin puhetta, sydän jännityksestä vavisten painaen säästi mieleensä, että tänä yönä, vielä tänä yönä hän menee Myllymäkeen aarretta etsimään. Ukko katsoa tiirotti kertojaan sammuneilla silmillään, suuri, irvottava suu auki, ja hänen takaansa näkyi pari kolme vanhaa, valjua akan naamaa, hekin jännittyneinä kuunnellen noita heille jo tuttuja tarinoita. Ne olivat elämän arvoituksia heille, nuo aaveet ja nuo aarteet. Ja äärimmäisenä, seinään kiinnitetyllä laverilla samoin tylsänä eteensä tuijotellen, matala otsa rypyssä ja likaisenkeltainen tukka hajallaan, istui keski-ikäinen nainen, lausuen ilmi hiljaisen haaveensa itsensä ja toisten puolesta ontolla, soinnuttomalla äänellä:

— Voi, jos löytäisikin kulta-aarteen!

Vaan raskaan elämisen huolen ja ainaisen puutteen näivettämä Alpin mummo, joka laittautui sisäkkötyttö Mataleenan kanssa vielä iltamyöhäiseksi kyökkiin Paarmuurska-Pietaa auttamaan, sillä Mikon emäntä oli juuri ja juuri saamaisillaan, huokasi sydämensä pohjasta ääni pelokkaasti värähdellen:

— Hyvä Jumala, varjele minua kuolleitten haamuilta!

* * * * *

Kun sitten Mataleena ja Alpin mummo palasivat kyökistä, nukkui jo koko pirttiväki henkihieverinä sängyissä ja makuulavereilla. Ei hiiren hiiskahdustakaan kuulunut, sikeästi nukkuvien raskas, tasainen hengitys vain tuuhotti, kun tarkasti kuunteli. Vaimot laittautuivat levolle karsinaan uunin lähelle. Vaan aivan siitä pään pohjista, kun he olivat jo ylisilleen riisuutuneet, kuului uunilta pistävä laulu, joka omituisella, kolkolla tavallaan särki hiljaisuuden:

Kuu paistaa kirkkaasti, kuollut ajaa liukkaasti. Kuu paistaa kirkkaasti, kuollut ajaa liukkaasti.

Makuulle laittautuvan Alpin mummon ja Mataleenan kesken virisi silloin seuraava puhelu:

— Taas se siellä unissaan urisee. On se soma ihminen, unissaan laulaa.

— Ei se aina laula noin, kuoleman edellä se vain noin laulaa, kuten nytkin koko viikon… Niin sanoo vanha emäntä.

— Naapurin Tomikin siellä ulvoo. Katsopa ikkunasta minne päin se ulvoo?

— Tänne päin se ulvoo, aivan kohti tätä taloa, punainen suu auki tänne päin… Hyi, miten on ruman näköinen!

— Jotakin se tietää pahaa, kuolemaa tai muuta pahaa. Mitähän tässä tapahtuneekaan. Harakatkin tappelivat hollitallin takana eilettäin, jotta yksi ihan henkihieveriin jäi. Näin sen siinä tunkion laidalla kyljellään kytjöttävän ja suutaan aukovan.

— Näin sen minäkin, mutta kuollut se jo silloin oli.

— Vai kuoli se harakkakin. Hyvä Jumala, mitä tässä vielä tapahtuneekaan!

— Tiedä sen, tapahtuneekaan… Pojat sitten takoivat ison rautanaulan sen pienen ruumiin läpi, naulasivat kiinni hollitallin ylisen seinään…

— Vai takoivat harakan seinään. Se tuo ennustaa jotakin.

— Niin se vanha emäntäkin sanoi, pahaa ennustaa, sanoi, joku kuolee… Vaan ette usko mummo, miten on kumma kajastus ulkona nyt. Aurinko on poissa, mutta valo viipyy vielä. Meri häämöittää kaukana kuin hopeakaukalo, ja sen ja taivaan rannan välissä on punainen viiva.

— Siltä se minustakin ennen näytti. Älä haaveile tyttö turhia. Iän mukana muuttuu kaikki…

    Kuu paistaa kirkkaasti,
    kuollut ajaa liukkaasti.

— Mummo, mummo… On niin omituinen valo ulkona. Mistä se tulee? Mistä se tulee? Niitty on kuin pumpulilla peitetty. Katsokaa mummo! Matala sumu makaa niityn päällä. Niitty on kuin pumpulilla peitetty.

— Niinhän se oli ennenkin, Mataleena, minunkin lapsuuteni aikana.

— Niitty nukkuu pumpulipeitteen alla, mutta talot ja pellot valvovat vielä. Kuka malttaisi nukkua nyt. Aurinkoa ei näy, mutta päivä kajastaa vielä…

— Eikö kuutakaan näy?

— Näkyy se, näkyy kuu pikkuaitan takaa, mutta ei se juuri vielä valota.
Auringosta se on tuo omituinen kajastus, ei kuusta. Tulkaapa mummo
katsomaan! Nurmikko on kuin vihreää verkaa, kuin samettimantteli…
Tulkaapa mummo katsomaan!

— Hyvä ihme tuota tyttöä! Saa vanhan ihmisenkin vielä vuoteesta ylös kesken yöllisen unen… No voi sun tokkiis! Enpä olisi uskonut, miten korea on ilma. Hyvä Jumala siunatkoon, miten korea on ilma! Aidan seipäitäkin reunustavat punaiset renkaat ja maantien santa on kuin kultaa, hieman tummempaa tosin. Tällaisina öinä kulkevat kuolleitten sielut haudoistaan ylös armoistuimen tykö. Niin ennen sanottiin. Katsos kuutakin, miten koreana nousee…

    Kuu paistaa kirkkaasti,
    kuollut ajaa liukkaasti.

— Kerkeätkö siinä mokomakin ulisija! Uunin päällä laulaa… Sydän
tahtoi haleta, kun tuo ruoja taas aivan korvan juuressa huilautti…
Tule pois sinäkin nukkumaan. Jää sitä koreutta vielä toiseksikin yöksi.
Joka päivä ne vain yöt kirkastuvat juhannukseen asti.

— Mummo taisi liiaksi tölmästä Vesi-Maijaa. Se käänsi kylkeään ja hengittää nyt kevyemmin. Herätä taisi.

— Ei se mitään haittaa. Ulina kumminkin loppui. Paneudu sinäkin jo maata, jotta pääset unen päästä kiinni ennenkuin Sassu-Jussi tulee. Jos se vain näkee meidän valvovan, niin puhetta koko yön pitää. Se syöntyi illalla juomaan. Hajaanin kanssa saunasta tultua ryyppivät. Hajaani pani kumminkin heti maata, mutta Sassu-Jussi lähti kylälle jatkamaan, ja Elekko-kersantin kanssa jokiahdetta äsken mittailivat. Se on sellainen omituinen. Kun se illan juo, ei se yötä silloin nuku.

— Pilaantunut kai on paljosta juomisesta.

— Se on aina ollut sellainen, minun muistini ajan. Juo ja valvoo, mutta ei silti retkua, kuten toiset. Kyllä se nukkua antaa. Ei se hultiton ole. Hyvä mies se on vaikka ryyppääkin.

Mataleena peräytyi ikkunasta ulohtaamma ja puhui hätääntyneenä:

— Mummo, mummo, varjo meni ikkunan ohi. Mikä se oli? Se kulki kuin kuun säteistä tuolta pikkuaitan takaa. Mikä se oli?

— Juokse sänkyyn peitteen alle. Se saattoi olla Totan Ulla… Ajattele, jos sen näit, niin varmasti pian kuolet. Olen minäkin sen varjon nähnyt, mutta en itseään haamua. Minne päin se vilahti?

— Ikäänkuin seinän läpi uunin päälle, — niin se minusta kajasti. Voi hirveätä, jos se vielä tulee!

— Ei tule enää, paneudu huppuun peiton alle ja siunaa itses. Niin minäkin teen. Lue seitsemän kertaa Isämeitä, niin ei sen kynnet pysty. Niin minäkin teen…

Kuin paukka pakeni Mataleena sänkyynsä. Hiljainen mumina kuului hetken aikaa kummastakin sängystä huppuun vedetyn peitteen alta. Ja sitten oli kaikki hiljaista.

Vanha taika tiesi: ken Totan Ullan haamun ilkihereillään näki, se pian kuoli, ja siksi sitä pelkäsi joka ainut, vanhat ja nuoret. Totan Ulla oli vanha talon asukas, ikimuistoisilta ajoilta tunnettu kummittelija, oman pahuutensa tautta maan päälle harhailemaan jätetty sielu, ja hänestä tiesi vanhempi polvi monta kummaa tarinaa. Jos hänet, niin uskottiin, noin sattumalta nähtiin tai hänen kummitteleva varjonsakaan, niin suuri onnettomuus oli taloon tulossa. Monen surkean onnettomuuden oli Ullan haamu edeltäkäsin ennustanut, kuten senkin Timisjärven Taavan kuoleman. Taavalle itselleen oli kummitus näyttäytynyt, niin kerrotaan, — montakin kertaa oli ruoja kummitellut…

Se on tämä Timisjärven Taavan tarina niiltä ajoilta, jolloin näilläkin paikkakunnilla vielä oli poroja.

Talon nykyisen vanhan isännän äidinäiti siitä kertoi; on aikaa jo kappaleen siitä… Se talossa tässä miniänä oli Taava, joen yläjuoksun puolelta Timisjärven talosta naitu. Kaikki vihasivat häntä: vaari, vanha emäntä, isäntä itse, Taavan mies ja vanhimmat palkollisetkin. Ei osannut miniä heille mieliksi olla… Neljä oli jo lasta Taavalla, kun kärsimys viimein loppui. Eikä kumma ollut, jos loppuikin, sillä kovin olivat kovia silloinen vaari ja isäntä Taavalle. Kumpikin löivät miniää vuoroin ja lapsia alinomaan piiskasivat, toisinaan aamusta iltaan asti patukoiden. Ja lapset olivat vielä tyttöjä, näivelöitä ja rihaisia. Oli siinä vaarin ja isännän syntien jälkiä: sivuvikaisia kaikki neljä, minkä käsi omituisesti vääntynyt, minkä taas jalka somasti sivulla lenksottaen. Oli siinä vanhan emännänkin syytä, toisia yllytti, vaikk'ei itse lyönyt. Yksi tytöistä oli silmäpuoli ja toinen taas ihan kuuro, lyönneistä ja rääkkäämisistä sellaisiksi tulleet… ja tyttöjen äiti, Taava-miniä nimittäin, oli jo semmoinen, että silmällä pidettiin. Ja sekin silmälläpito oli taas sitä omanlaatuista; lisää se vain vaimoa pilasi. Vaari vahti ja kuuhaili aina Taavan askelia, ei ilman lupaa paikaltaan päkähtämään päästänyt, ja isäntä itse hevosmiehen äänellä karjahti, jos pihalle Taava yritti: »Tee työtä tuvassa! Älä siinä piiloihin pakene!» Aavisteltu oli jo jotakin semmoista vuosikausia, vaikk'ei uhkaillutkaan ollut, samaa oli aanailtu mitä tästä Mikosta nykyjään. Tämä taas, joka on asian kertonut vanhan isännän mummolle, oli ollut talossa työssä ja pyykkiä pirtissä pessyt. Miniäemäntä Taava oli silloin siinä karsinan puolella villalankoja kertaillut niin paksuiksi, jotta se tämä kertoja oli sitä jo kysynyt: »Miksi se Taava-emäntä nuo langat noin paksuiksi kertailee?» Ja siihen oli Taava vain vastannut: »Vyöliinan nauhoja minä näistä teen.» Niin olivat puhelleet. Mutta aamulla nousi kohu ja elämä talossa, — ei lapsia, ei emäntää mistään löytynyt. Joka paikka haettiin, ladot ja luhdit, tallit ja läävät tutkittiin, ja kun vaari viimein saunaan meni, niin itku ukolta pääsi, ei sielläkään ristinsielua ollut. Mutta isäntäpä osui viimein riiheen ja hirmunäyn näki…

— Minkä näki? kysyt. Minkä näki? Hyh, Pontius Pilatus!

— Kaikki hirttäytyneenä näki, emännän ja lapset. Sievästi olivat kaikki neljä tyttöä siinä riihen lavaorressa riippuneet, pienimmästä suurimpaan, ikäjärjestyksessä aivan ja yhtä kaukana toisistaan, punaisella villalangalla hirttäytyneinä; nuorin vasta vuoden vanha ja vanhin siinä kahdeksan korvilla. Unnuksissa kai lapset siihen lavaorteen joutuivat, vyöliinan nauhoihin kuristettaviksi. Taava oli ne sinne yösydännä kantanut. Hiljaa oli vaimo liikkunut, kun isän ja vaarin keskeltä vanhimman jälkimmäisen vei. Koettipa onneton samalla langalla itsensäkin hirttää, vaan villalankapa ei kestänytkään aikaihmistä, poikki vain meni. Siinä riippui lavaorressa vielä aamullakin se poikki mennyt vyöliinan nauha.

— Miksikähän se villalangalla? Eihän nuo muut…

— Eihän nuo muut. On siinäkin kysyjä. Eihän nuo muut… Käsittänee tuon… Taava miniä rakasti lapsiaan eikä hirvennyt kovaa narua sydänkäpystensä kaulaan panna. Sievän ympyriäisen vaon se olikin vain punainen villalanka lapsien kaulaan painanut.

— Ja itsekö miniä jäi elämään?

— Kuka kysyy? Pirtissähän jo kaikki nukkuvat. Kuka kysyy? Pontius Pilatus… Ei jäänyt elämään. Oli hakenut eteisestä itselleen oikein poron suopunkinuoran ja sen vielä varmuuden vuoksi pääorteen ripustanut. Parsille kai oli noussut, sieltä köyden orren yli nakannut ja vielä kaulaankin silmukan sitonut. Siinä riippui sitten aamulla Taava emäntäkin, suopunki kaulassa, tyttöjen edessä hirttäytyneenä, jalat tyttöjen suun kohdalla.

— Olipa sinnikäs akka.

— Oli, oli, Pontius Pilatus, se sinnikäs vaimoihminen. Ajatelkaas…
Viisi kylmennyttä ruumista oli sinä aamuna talossa.

— Natsarealainen, miten soaistu ihminen!

— Niin, niin… Mutta tulipa sitten toinen miniä taloon, Taavan jälkeen parin vuoden perästä. Isäntä nai toisen naisen, vaan tämäpä sanoi heti taloon tullessaan, ettei aio hevillä hirttää itseään. Eikä se hirttänytkään, löi vain miestään kapustalla päähän, milloin tämä toran alkoi, ja vanhukselta, joka alinomaan päälle keikkui, hän kerran vihapäissään iski kirveellä sormet poikki…

— Julmapa oli miniä.

— Julma oli, vaan ne olivat isäntä ja vaarikin hivenen eriskummaisempia. Kun itse ei kuolla aikonut, niin toisia hätyyttää piti. Pontius Pilatus.

TOINEN LUKU.

Vesi-Maija herää uunin päällä. Hän on nukkunut muutaman hetken, pienen linnununen, tietämättä, että on unissaan laulanut. Tappuraista on Maijan elämä, unen ja valveellaolon välillä väikkymistä, ei kunnollista tiiman unta saa. Sellaista se on melkein joka yö, unta ei saa ja paikkoja pakottaa… Elämä on mennyt sellaiseksi tukalaksi tuijottamiseksi, ei ole pitkiä aikoja enää täällä elettävänä… Yön hiljaisina hetkinä ehtii yhtä ja toista mietiskellä, ennen olluttakin ajatuksissaan kerrata… Yön hetket ovat pitkät ja elämän kuvakirja tulee siinä ajanmittaan melkein kannesta kanteen selailluksi. Soma sitä onkin silmäillä, vaikka sydämeen väliin pistää, jotta tahtoo ihan siihen paikkaan tuupertua.

Kultaisin aika kullekin on lapsuus, ja lapsuuden koti on kultaakin kalliimpi, joskin joskus sattuu tapahtumia, joita vieläkin mieluummin muistelee.

Lapsuuden aikainen asumus se Vesi-Maijankin mieleen usein palautui sekoittaen muut mietteet. Sieltä suurten metsien takaa kaukaa ylimaasta liitelevät kotoiset korpikuvat yksinäisen uunin päällä raanujen välissä makaavan tajuntaan, kirkastaen riutuneen vaimon maatakin alemmas painettua mieltä. Siellä hän on ensi kerran silmänsä avannut ja sinne hän toisinaan niin kipeästi kaipaa, metsän kiveliöön, peilikirkkaitten järvien rannoille, jossa käet kukkuvat keväimen ja kesän ja orava rakentelee pesää…

Se oli omituinen, hauska, tuohikattoinen mökki keskellä sydänmaata, se Maijan kultainen koti, tiettömien nevojen takana, jonne oli kesäisin vaikea jalankin päästä. Sen pirtti oli musta kuin sysihauta sisältä ja pikkuakkunainen, ja loukossa oli kiuas kuin saunassa ikään; mutta pirtin mustuus kiilsi kuin kiilloitettu lyly, eikä pirtin seinistä noki käsiin ei vaatteisiin tarttunut, sillä kiuasta lämmitettiin ainoastaan lehdospuilla. Lattiassa olivat myös hyvin leveät lattialankut, ainakin kyynärää leveät. Ei tasajalkaa kahden lankun yli lapsi hypätä jaksanut, ja sittenkin sanottiin niitten olleen vielä latvapuuta, oksaiset kun olivat.

Voi jos he Mikon kanssa olisivat sinne menneet, silloin nuorena kahden karanneet, kuten kerran puhe oli, niin suuri onni olisi mukaan tullut, toveriksi onnellisten. Siellä metsän kiveliössä olisivat he elämänsä ehtooseen asua kyyhöttäneet kahden, erillään kaikista muista, Jumalan siipien suojassa…

Mustankirjava talon kissa siinä vierellä vasten lämmintä uunin kuvetta makasi ja hyrräsi. Sekin valvoi, ravautti silmiään ja marahti Vesi-Maijalle. Se oli leveänaamainen, pitkähäntäinen kollikissa. Mutta siellä kotona, kaukana metsien takana, oli ennen omituinen hännätön kissa, aivan toisenlainen kuin mitä täällä merimaassa näkee, eikä häntää ollut sen penikoillakaan. Lyhyt, tuuhea töpö oli vain hännän tilalla, kuten jäniksellä, ja takajalatkin olivat hivenen etujalkoja pitemmät. Sen kaiken muisti Vesi-Maija… Se oli hännätöntä kissasukua, kotoisin Apajasaarelta Kalajärveltä. Hyvä rotta- ja lintukissa se oli. Vesi-Maija muisti vieläkin, miten monesti se toi töpöhäntäpennuilleen suuria myyrän ja rotan vötkäleitä, jotka päiväkauden siinä pirtin lattialla mötköttivät. Leskelässä Humalamäen kylässä oli myös samanlainen kissa, mutta se pyydysti yksinomaan hiiriä.

Paljon oli Maija saanut kokea jo lapsuutensa aikana, mutta ikävät asiat olivat melkein unohtuneet. Kauniina kajasti lapsuus ja nuoruus siellä peilikirkkaitten järvien ja metsien mailla, paimenessa olot ja rippikouluajat… Ja vielä aivan tyttönä, siinä neljän — viidentoista seutuvilla, ei ollut vielä rippikouluakaan käynyt, kävi hän kerran Hemmilän Miinan kanssa Oulun kaupungissa, sieltä muka itselleen piian paikkaa kärkkymässä, kävellen tuon toistakymmentä penikulmaisen matkan aivan jalkapatikassa. Ja sillä samalla kertaa käväisi hän myös laivassa tanssiaisissa. Sinne meni hän Pikkulikan piian mukana, soma oli siellä meripoikien kanssa tanssia laivan sillalla, ja Stefanus Puurunen oli myös mukana. Hän se tytöt sinne opastikin. Stefanus oli räätälin sälli, pieni näppynaamainen mies, asustaen muuten samassa talossa missä Maijan äidin sukulaisetkin, ja se mies osasi sitten hyvästi pillillä soittaa. Stefanus Puuronen oli käsketty laivaan soittamaan, ja hän otti hyvää hyvyyttään tytötkin mukaansa. Sälli kertoi tytöille, miten monesti hän oli soittanut ulkomaalaisille laivalaiturilla ja rahaa oli tullut kuin roskaa. Engesmannit ja tataarit olivat tanssia leiskuttaneet lihavien Oulun piikojen kanssa koko yön. Mutta nyt hänet oli kutsuttu itse suureen laivaan pelimanniksi, jossa oli syömisiä ja juomisia vaikka mistä sortista. Maksun edestä häntä oli nytkin pyydetty…

Ja kun he saapuivat suureen, kummalliseen laivaan, nosti lihava, pitkä mies Stefanus Puurusen korkean tynnyrin päälle istumaan, pani ison nisuvänkäleen siihen pikkuisen soittoniekan viereen, antoi vielä Stefanuksen juoda pullosta jotakin ruskeata ainetta ja sanoi sitten: »Ala lurittaa!» Ja Stefanus Puurunen soitti ja pää keikkui ja pieni jalka löi tahtia. Hän soitti sotusit jos polskatkin, — kiveriä, monimutkaisia, vanhanaikaisia tansseja ne olivat. Maijan otti tanssitoverikseen eräs nuori, huiskea suomalainen meripoika, ja se kertoi siinä tanssin lomassa, laivan sillalla Maijaa vyötäisistä kovasti puristaessaan, kaukana lämpimässä maassa elävästä elukasta, joka kuulosti olevan hyvin kummallinen olio. Ei Maija sitä enää oikein tarkkaan muistanut, sillä hän oli siihen aikaan ikäänkuin huumiossa, mutta sen verran sentään huiskean meripojan kertomus vieläkin mielessä haihatti että jommoisenkin kuvan mieleensä otuksesta sai. Niin se oli suuri, ihan karhun kokoinen elävä ja uiskenteli melkein aina vedessä aivan umpisukkelossa ja sen nenä oli ihan kuin linnun nokka. Se muni myös suuria munia, joista tuli sitten poikasia… Maija oli monta kertaa sen jälkeen nähnyt saman elävän unissaan, nähnyt sen munivankin ja hautovan muniaan… Ja ajatelkaas, kun pojat pääsivät munista ulos, menivät ne emon mahan alla olevaan sitä varten varattuun pussiin ja sieltä ne sitten kurkkivat emon maalla kyykkiessä… Se elukka asustaa kaukana lämpimässä maassa, jonne Vesi-Maija ei jaksa kävellä…

Niin se meripoika kertoi.

Ja sitten tarjottiin koko tanssiväelle omenia ja korppuja ja jotakin ruskeata juomaa, jota Maija ei kuitenkaan maistanut, sillä hän oli nähnyt Pikkulikan piian sitä juotuaan tulleen hurjan iloiseksi ja kadonneen sitten jonnekin…

Oli siellä monta lystiä siellä laivassa.

Pienet kääpiöihmiset tanssivat siellä pillin soiton mukaan, tuossa toista kyynärän pituiset taappanat koreissa puvuissaan, kuin kuvakirjan keijukaiset… Mistä lienevät olleet nekin lämpimistä maista. Ja kun Maija istui sitten lopun yötä Stefanus Puurusen kanssa siinä tynnyrin päällä, niin hullaantui hän aamupuoleen ilman vain piruuttaan tanssimaan erään pikkutaappanan kanssa, ja ihmiset katselivat heitä kuollakseen asti nauraen…

* * * * *

Sellaista se oli silloin Oulussa… Mutta aamulla oli taas matka kauas, ystävän kanssa kahden taipaleen taakse meno, auringon nousun maahan asti…

Niin oli Maijalla. Pontius Pilatus.

Koko pirtin saavutti pian keskiyön hämärä, täyttäen ensin nurkat ja sopet, kietoen sitten pitkin seinustoita nukkuvien punakat muodot hienoon hämyvaippaan. Ja Maija torkahti taas lämpimien raanujen väliin.

KOLMAS LUKU.

Pihan puolelle, lähelle keski-ikkunaa, paljaalle penkille, oli väsynyt ylimaan matkamies laittautunut levolle. Siinä hän nukkui tuo lyhyt, harmaapukuinen ukkokäpä uudet pitkävartiset pieksut jalassa ja oma turkki päänalusena.

Ikkunapaikoissa ja avaran pirtin keskipaikoilla viipyi vielä hieno valonkajastus, mutta karsinassa ja uunin nurkkauksessa nukkujat olivat melkein läpinäkymättömän, tiheän, sinitumman usman peitossa.

Koko pirttiväki nukkui raskaasti hengittäen, ja ylimaan matkamies yhtyi samaan kuoroon kuorsaten hiljakseen. Litteähkö nenä laajeni ilman sieraimien kautta ulos ponnahtaessa, ja nenätorvesta kuului omituinen karahteleva ääni sen taas samaa tietä sisään tunkeutuessa. Mutta seinän takana pihamaalla oli iloinen miesjoukko reilaamassa ja häiritsi hivenen penkillä nukkuvan unta. Leveä kämmen hieroi tavantakaa sänkistä, jälseää naamaa, ja hän siinä aivan valpastui seinän takaa kuuluvasta melusta. Hän ei ollut tottunut sellaiseen, kuten muu pirttiväki. Siellä kaukana metsien takana nukuttiin yöt tarkasti ja tehtiin päivät lujasti työtä. Ei ollut siellä unen häiritsijää, ei päivätöitten viivyttäjää.

Pirtin seinän takana pihalla, aivan siinä ovi ikkunan kohdalla, mellasti miesjoukkio laulaen ja remuten. Ensin laulaa loilotti karkea, särkynyt miesääni, ja sitten yhtyi siihen koko sakki hoilottaen.

Paluppi, paluppi, rasnaelit saminee, jeslittemi nepaluutti pussis tussia kannassii.

Ja jeslittemi nepaluti pussis tussis kannassii.

— Lauletaan hiljaa pojat, etteivät nukkuvat talossa herää.

— Joo, oikein Sassu-Jussi puhuu… Hiljempää pojat!

Sinne sii sinne praa sinne puuti ropottaa. Nairun natsas nairun metsäs, siiami nokki abramea.

    Ja nairun natsas nairun metsäs,
    siiami nokki abramea.

— Ei niin kovasti loppurooffia kerrata. Heräävät vielä, koko talo herää…

Se oli talon puoliskorenki Sassu-Jussi ja samalla vanhin renki, Hajaaniakin vanhempi, joka poikia varoitteli. (Puoliskorenki oli sellainen renki, joka kolme päivää viikossa oli talon töissä ja toiset kolme omissa töissään, torppansa peltoja karhitsemassa.) Sassu-Jussi oli tällainen puoliskorenki. Hän oli hiljaisempi kuin toiset ja istui ulohtaampana Elekko-kersantin kanssa, joka myöskin varoitteli innoittelevia poikia. Vaan Elekko ei itsekään tahtonut pysyä alallaan, varsinkin näin ilotuulella ja vanhaa, tuttua kasakkalaulua laulettaessa. Ja muistamatta enää, että oli yö ja vanha, vakava Sassu-Jussi siinä kaverina, nousi hän entisten muistojen innoittamana läheiselle kivelle ja lauloi täyttä kurkkua, huitoen samalla tahtia käsillään, verannan kuistilla ja takareen jalaksella istuvien nuorten yhtyessä lauluun.

Puuttumilla juvatilla Risto heitti papiraa. Tassime joutui sellaiseksi majuritissa visseraa. Hei! Kalikka sornea kalikka praa tismarusingaa sornea rop.

Ja pojat ihan hihkuivat kerratessaan viime säettä:

Ja… hei! Kalikka sornea kalikka praa tismarusingaa sornea rop.

Silloin suuttui Sassu-Jussi. Hän huusi äkäisenä hultittomille pojille:

— Hiljaa pojat! Tai potaskata suuhun jok'ikiselle! Koko talo herää…

Laulu vaikeni, ja verannan kuistilla ja takareen jalaksella istujat jatkoivat pienessä tuuterissa sekavaa turinaa, Sassu-Jussista suuriakaan välittämättä. Nuoremmat olivat äänekkäämpiä, remuten ne väittelivät ja kinasivat. Talon nuorin renki, Pikku-Jussi, siinä erittäinkin kinasi, toisille tokeltaen ja selittäen:

— Sitähän tässä meinaan vain, että tuhon se vielä tekee…

— Häh?

— Jotta tuhon vielä tekee, jonkin sellaisen.

— Äläs siinä, pirun poika… Luuletko niin?

— Joo… Se on niin monella tavalla sitä hakenut jo pitkät ajat. Joo, niin sen käypi…

— Häh? Mitä sinä taas?

— Se siitä kaivoon ja jokeen kurkkimisesta…

— Tolkuttaa aina, honklimestari, talonväestä vain puhuu…

— Semmoinenhan se on tuo…

— Joo… Ne ovat kumpikin samanlaisia, toinen jokea ja toinen kirkkoa vahtii…

— Häh? Tuki suusi Honklimestari…

— Anna olla. Se tuo Pikku-Jussi Hajaania matkii. Kuules, miten se aina sanoo aluksi aivan kuin Hajaanikin: Joo…

— Joo, niin se on pojat, jotta kaksi niitä on tässä talossa huppanaa, toinen jokea toinen kirkkoa vahtii…

— Älä tolita aina sitä samaa, tuosta tollukasta ja tuosta akasta.

— Tollukasta. Mitä sinä sanot Iarusalemin suutarin sälli. Viisaampi se sentään on kuin sinä, kumpikin ne viisaampia ovat kuin sinä sininaamainen ratisko.

— Älä hauku, rengin renki, Hajaanin piiskakoura. Itsekinhän noita huppanaksi sanoit.

Mutta Sassu-Jussi, joka oli äänetönnä paikallaan tupakoinut, hypähti yht'äkkiä tasakäpälässä ja kirkaisi pojille:

— Voi sun tulinen piki! Taas siinä kinaatte. Potaskata suuhun mokomille. Ihmiset heräävät teidän toraanne ja meluun. Tapelkaa tiehenne!

Pojat lähtivät raitille maleksimaan, mutta ukot astuivat pirttiin. Siellä väki nukkui pitkin avaran pirtin seinuksia ja karsinassa. Oven puoli ja keski-ikkunan seutu olivat vapaina, ja sinne ukot istuivat, toinen seinänvieruspenkille, toinen rahille vastapäätä. Pullo oli Sassu-Jussin kädessä, ja siitä aina vähän ryypättiin. Laskuhumala oli miehet jo saavuttanut, väsytti kumpaakin, mutta ei vielä sentään raahtinut pitkäkseenkään heittäytyä. Pullossa oli vielä perunan verran, mikä miehiä, tarinaan terästi. Ja äskeiseen poikien puheeseen yhtyen Sassu-Jussi alkoi:

— Oikein se Pikku-Jussi puhui. Omituinen se nykyjään on ollut, minusta hyvinkin omituinen pitkin kevättä. Niin pian kuin jokeen railoja ilmaantui, sillalle vahtimaan meni, ja siinä, on mies sitten joka ainut päivä vahtinut aina tähän päivään asti.

— Siitä puhuttu on, vaan en tarkemmin ole selitystä asiaan saanut…
Miksikä se noin hullun tavalla?

— Tiedä häntä, siitä on montakin arvelua: se rakkausasia ja se isäntäasia.

Ylimaan matkamies makasi siinä penkillä lähellä hereillään ja kuuli miesten puheet; outo oli paikkakunta ja makuupaikka epämukava, Se kai se valvotti. Hän oli äsken ulkoa kuullut poikien porinan, joka siihen penkillä makaajan korvaan niin hyvin kantautui, ja nyt hän mietti ja kummaili mitä se oli… Vaan miehet keski-ikkunan ääressä maistoivat hivenen verran, kuten tottuneet maistajat tekevät ja jatkoivat puhettaan:

— Vai niin ovat asiat.

— Niin ovat. Me koetimme Hajaanin kanssa sitä siitä sillalta pois viedä, väkivoimalla ihan, vaan ei saatu, — mies tenäsi kovasti vastaan. Sillä on siinä sillalla oma paikkansa, seisomapaikka ja kävelypaikka, aivan tuuman päälle määrättynä…

— Näin sen minäkin siinä sillalla kerran harppailevan ja jokeen totisena tuijottavan, aina samalle puolen…

— Niin se tekee, aina yläjuoksun puolelle, ja välistä lähtee pakiparastaan sillalta juoksemaan, hakee kiviä sylintäyden sekä kävelee sitten pitkin rantoja ja hokee ja höpöttää, kiviä jokeen syytäen: »Ota tuo, en minä tuu! Ota tuo, en minä tuu!»

Viimaan mies käännähti penkillä, ja ukot huomasivat hänen siinä lähellä makaavan.

— Tuossa on ylimaan matkamies. Tölmäsepä se hereilleen, niin annetaan napsu sillekin, huomautti Sassu-Jussi.

Elekko-kersantti tölmäsi penkillä makaajaa, ja tämä kohotti päätään.

— Ota pieni tuikku! esitti Sassu-Jussi.

Ylimaan mies otti, ja joukolla alettiin turista hyvästä keväästä ja kesän alusta.

Äänetönnä kuunteli suuri pirtti ukkojen turinaa, joka kantautui sängystä sänkyyn ja makuulaverilta makuulaverille aina perimmäisessä karsinan sopessa makaavan kuultavaksi. Mutta päivän töistä väsynyt rahvas ei sitä kuullut, autuaana unen helmoissa venyen lepäsi koko pirttiväki punakat naamat loistaen puhtaitten raanujen välistä. Kylvyn jälkeen maistuu uni, ja puhdas paita on hyvä sekin.

* * * * *

Hiukan levottomasti uinuttuaan herää Vesi-Maija taas uunin päällä. Pihalta kuuluu remuavaa laulua, jota hän siinä uunin päällä maatessaan kuuntelee. Yön hiljaisina hetkinä on korva aina herkempi, ja siitä ikkunan läpi kuuluu laulu hyvin, varsinkin kertaussäkeistön sanat eroittaa Maijakin:

    Ja jeslittemi nepaluti
    pussis tussis kannassii.

Se oli Elekko-kersantti, joka siellä opetti pojille vanhaa kasakkalauluaan.

Ennen vanhaan tämä sama mies, niihin aikoihin kuin Mikkokin, pakkautui Maijaa riijailemaan. Kerrankin tuli Elekko sen luhdin taakse, missä nytkin nuoret tytöt kesäisin nukkuvat, sisään pyytelemään, istui vain siellä ulkona puoliyöhön saakka ja ruikutti sisään:

— Päästä nyt Maija, päästä nyt! ruikutti se. Minulla on sinulle hyvin tärkeää sanottavaa…

— Ehdit sen huomenna sanoa, sanoi Maija. En minä päästä.

— Älä ole niin ylpeä, sanoi soturi. Mikko sinua vain narraa, mutta minä sinut todenperään nain.

— En sittenkään päästä, sanoi Maija, — johan kuulit, en päästä, vaikka sata kertaa naisit, en päästä.

Silloin meni kersantti pois, mutta tuli muutaman tiiman perästä humalassa takaisin laulaen tuota kasakkalauluaan ja itki aamuun asti siinä luhdin kynnyksellä, mistä miehet hänet aamulla pois häätivät.

Niin se oli silloin Vesi-Maijan ja Elekko-kersantin kanssa.

Ulkoa pihalta kuului vielä juopuneitten laulua. Elekon ääni kuului kaikkien yli, ja Vesi-Maija kuunteli nyt melkein mielihyvin sitä. Se oli niin kovin tuttu ja herätti nuoruuden aikaisia muistoja. Viime säkeet kuuluivat niin perin selvästi:

Hei! Kalikka sornea kalikka praa tismarusingaa sornea rop.

Siihen se laulu loppui. Pihalta kuului vain epämääräistä puhetta ja riitelyä sekä astunnan töminää. Pojat menivät matkoihinsa, mutta Elekko ja Sassu-Jussi kuulostivat tulevan pirttiin. Sieltä alhaalta kuului sitten hiljaista puheen sorinaa, jota Vesi-Maija ei viitsinyt enää tarkata.

Hän makasi kauan sen jälkeen paikallaan, äänetönnä tuijottaen pimeään uunin nurkkaukseen. Hän muisti Elekko-kersantin entisiltä kultaisilta ajoilta, kun oltiin vielä nuoria ja solakka soturin vartalo notkahteli niin somasti miehen kävellessä. Korea poika oli Elekko-kersantti silloin, ja Maija piti hänestä paljon, mutta kun Mikko kerran oli, niin Elekko jäi. Pahalta tuntui, kun piti pojalle sanoa, ettei tule siitä mitään, mutta hänen täytyi niin tehdä, ja Elekko sai siihen tyytyä. Monta kertaa kävi sitten kersantti laulelemassa hänen luhtinsa takana tuota kasakkalauluaan, jota hän aina humalapäissään loilotti, mutta ei se auttanut, ei mikään auttanut… Elekko oli sitten niin sinnikäs, ettei mennyt ollenkaan naimisiin, ei Vesi-Maijan uhallakaan mennyt, kuten hän humalapäissään kylällä loruili.

Elekko jäi, sillä Maijalla oli silloin jo sidottu suhde Mikon kanssa.

Niin oli silloin Maijan ja Mikon kanssa. Mutta nyt olivat heillä taas toiset tuumat, sillä pian se Mikko lähti ja Maija lähti…

NELJÄS LUKU.

Ryypättyään Kiekko-kersantin ja Sassu-Jussin kanssa oli ylimaan mies kokonaan piristynyt. Hän teki huomioita, udellen kaikenlaista mitätöntäkin, jotteivät toiset tahtoneet ehtiä vastata. Ja kun hän näki akkakäpän uunilta tulevan alas, venyttelevän siinä karsinan laiteella ja sitten ulos linkkaavan, alkoi taas uusi utelu:

— Kukahan se tuo oli, joka uunilta tuli ja ulos meni?

— Olipahan muudan, akkakäpä…

— Se kuuhailee ja kurkkii pihatossa ja alakartanossa. Katsokaa, katsokaa, miten se somasti kävellä vengottelee ja joelle ja navettasolalle tiiristelee! Onpa soma eläjä.

— Se on vain semmoinen tyhjän haikailija, siipensä polttanut naisparka.

— Miten semmoinen?… Katsokaa, katsokaa! Nyt se tuupertaa joelle päin ja luhdin portaille istuu. Mikä sillä on?

— Ei mikään.

— Eikö mikään, ja tuollainen on, päätään kallistelee ja sormea pyörittää… Mikä sillä on?

— Mikä lie, turhan miettijällä. Se on vain semmoinen kauan jo ollut.
Mikä lie höperö raukka.

— Vai semmoinen se on.

— Semmoinen se on, vaimo parka.

Elekko-kersantti oli ukolle vastaillut, mutta nyt tämä kääntyi Sassu-Jussin puoleen ja miehet terästivät tuliaineella sekavia aivojaan. Ylimaan mies oli tullut lapselliseksi tasuttajaksi. Se kääppäili pitkin pirtin akkunariviä ja vahti pihalle, suu myhäili ja naama kiilsi alkuhumalan hienossa autereessa. Viimein hän siirrähti aivan Elekon luo, silmäsi keski-ikkunasta ulos, hymyili autuaana nousuviinassaan ja tolkkasi lämmeten:

— Kas ihmettä, miten on koreata ulkona. Täälläpä aurinko somasti kultaa maata ja huoneitten päätyä… Voi tuota Jumalan aamua! Voi tuota Jumalan aamua!

— Semmoista se on. Kyllä minä sen tiedän, sanoi Elekko-kersantti, kääntyen hänkin ulos katsomaan. Satoja öitä olen tuota samaa katsonut, tuota, auringon punaamaa ladon päätyä ja keltaisen hohtavaa, santaista pihamaata. Se on aamu täällä semmoinen.

— Siitäpä näyttää, korealta näyttää… Mutta tehän itkette, vanha soturi.

— Mitä minä enää itkisin? Itkut on jo aikaa itketty. Se oli ennen keltaisempi tuo pihamaa ja ladon pääty paljon koreampi… Vai mitä Sassu-Jussi?

— Olihan se, vaan mitäpä me nyt siitä. Otetaan ryyppy, veli! On pohjassa vielä vähäisen… No ylimaan mies! Mitä sanot? Ota ryyppy tai potaskata suuhun!

Ryypyt Otettiin ja miehet turisivat omaa tarinaansa miehestä ja naisesta, jotka eivät saaneet toisiansa ja siitä asti ovat semmoisia olleet: toinen jokeen ja kaivoon kurkkii, toinen taas kirkolle päin vahtii. Ja Elekko-kersantilla olivat koko ajan silmät vetisinä. Se koski häneen kovasti tuo juttu miehestä ja vaimosta.

Mutta ylimaan mies kääppäili vain pitkin pihanpuoleista ikkunariviä ja kurkki pihalle, keskeyttäen silloin tällöin tarinaan innostuneet miehet.

— Hei! huudahti hän taas. Nyt se akka sieltä luhdin portailta tulla tuupertaa, astuu kullankeltaista pihamaan hiekkaa, astuu auringon hohteessa kuin metsän muori keväällä kiveliössä. Katsokaa, miten aurinkoa tiiristelee… kädellä silmiään varjostaa ja aurinkoa tiiristelee…

— Kirkolle päin se vahtii, se on semmoinen.

— Semmoinen se on, höperö. Antakaa vieras akan olla oloissaan!

Ylimaan mies käveli kertaalleen pirtin päästä päähän, seisahtui taas toisen ikkunan luo ja ihmetteli ääneensä:

— Onpa korea aamu, ja akka kuin kummitus keskellä komeutta, aivan kuin musta, kuoleva varis keskellä kypsyvää ruismaata. Siinä on vaimo näivyttynyt ja kuiva kuin kapaturska.

— Tuki suusi sisämaan huuhkain. Anna sen vaimon olla oloissaan! huusi hänelle kiivas ääni penkiltä.

— Saa kai minun puolestani olla… Jopa te olette vihainen.

Ylimaan mies katseli keski-ikkunasta pihalle, ja ukot siinä lähellä istuessaan jaarittelivat vieläkin siitä oudosta, perin kummallisesta miehestä, joka jokeen kurkkii ja paholaisia kivillä pommittaa.

— Omituiseksi se on käynyt, omituiseksi se on käynyt, vakuuttelivat he.

Ylimaan miehellä teki niin mieli kysyä kuka mies oli, mutta ei ilennyt kysyä, kun juuri vaiti käskettiin olla.

— Niin se on, selitti taas Sassu-Jussi. Viime viikon ja toisen viikon tulvivaan jokeen tuijotti, jotta hirvitti ihan. Siinä sillalla käsipuuta vasten seisoi ja silmää räpäyttämättä veteen vahti. Ukko jo siitä huomauttikin muutaman kerran: »Tuota, tuota, pojat… Pitäkääpä silmällä tuota Mikkoa!» Minä siinä risurantteen vieressä satuin seipäitä teroittamaan. Ukko tuli aivan minun lähelleni ja sanoi: »Meidän kai täytyy pitää tuota Mikkoa silmällä… Tuota, tuota, vielä jokeen menee…» — Joo, pidetäänpä poikaa vain silmällä, vastasin minä ja katsahdin sitten aina väliin siinä veistellessäni sillalle, missä mies pää alas painuneena syvyyteen tuijotteli… Vaan eihän se kanalia veteen hypännytkään, vaikka peloitti se minua.

Niin siinä hetkinen puheltiin ja törrättiin siitä samasta.

Vaan ylimaan mies oli taas unohtanut ukot ja innostunut ulos kurkkimaan. Hän katseli koreata aamua ja akkaa, joka istui siinä ladon portailla, ja pakiparastaan hän taas ihmetteli:

— Se on tuttu tuo akka minulle. Missä ihmeessä minä olen tuon akan nähnyt?

— Et missään, sisämaan huuhkain, se on täällä ollut ja kasvanut, ilmeisen ikänsä täällä ollut.

Vaan sisämaan huuhkain ei antanut perään tällä kertaa, hän tunsi puhuvansa oikean asian puolesta ja hänelläkin oli jo päässä vähäisen.

— Olen minä sittenkin nuo silmät ennen nähnyt, väitti hän, sanokaa mitä tahansa, tuon leuan ja nuo kuopat poskissa. Se on tuttu tuo akka minulle, tuo leuka ja nuo poskipäät. Olen minä ne ennen nähnyt.

Pilalle asti tosikko Sassu-Jussi ärähti taas suutahtaneena:

— Älä huuda sisämaan huuhkain. Tulinen piki! Ihmiset vielä heräävät. Et sinä ole sitä ikinä nähnyt. Se on täällä kasvanut, merimaan kasvatti se on.

— Älähän väitä, Sassu-Jussi. Ehkä vieras jotakin aanailee. Ylimaastahan se tämä Vesi-Maijakin tuli, nuorena tyttönä tuli, pitkä vaalea letti lanteilla roikkuen. Ehkäpä vieras tuntee sen sukulaisia tai vaikkapa äidin, selitti vanha soturi.

— Niin, äidin, sanoi ylimaan mies miettiväisenä ulos katsellen ja leuan alla olevia parranhaituvia kädellään silitellen. Tämän äidin ehkä olen tuntenut. Onko tämä Vedenpää sukuisin?

— Vesi-Maijaksihan tätä sanotaan.

— Niin äitiäkin sanottiin. Sillä oli metsän kiveliössä pahainen mökki, tuohikattoinen pirtti vain, mutta onni siinä asumuksessa alussa asusti, suuri onni maallisessa merkityksessä.

— Yksinäinen vaimo metsän kiveliössä?

— Ei yksinäinen. Mies sillä oli ja reima olikin, kylän pelimanni oikein. Tunsin miehen ja tunsin naisen. Nuorena se tämän äiti naimisiin meni, tuskin seitsemäätoista oli täyttänyt, kun jo tytön sai, tämän, jota sielläkin äidin mukaan Vesi-Maijaksi haukuttiin, vaikk'en minä tätä enää myöhemmin sattunut näkemään, kuin minkä siinä pikkukakarana…

— Nuorenahan se jo tännekin tuli, tuskin oli seitsemäntoista, kun tuli.

— Vai niin nuorena tuli. Maailmalle ne muuten muutkin moskulat mökistä jo varhain joutuivat, hyvän äidin ja isän hoivasta mieroa kiertämään.

— Se oli sitä aikakautta.

— Sitäpä sitä… Nälkä se Vedenpään uutistorpankin kaasi, tuhosi kullankalliin kodin, missä onni ja ilo mukana asusti, ainakin maallisessa merkityksessä… Isä oli hyvä metsänkävijä ja timperi. Talvet oli riistaa talossa yltäkyllin, ja pitkät iltapuhteet veisteli uuttera isäntä kaikenlaista myötävää tarvekalua kaupunkiinkin asti vietäväksi, ja emäntä oli kankaitten kutoja. Elämä siinä kalaisen Vedenpään järven perukassa oli erittäin päivänpaisteinen, pyhänsä ja arkensa yhtä vehmaisaa oloa. Ja kasvava lapsiparvi oli sydänjuuriaan myöten juurtunut tuohon kullankalliiseen kotiin, perien vanhemmiltaan innostuksen työhön ja säästäväisyyteen. Aamusta iltaan siellä aherrettiin, lapsetkin ahersivat. Ja laulaen työtä tehtiin. Ne olivat kaikki, koko perhe hyviä laulajia, ja isä soitti viulua.

— Vai sellaista oli Vesi-Maijan kotona…

— Oli, oli… Se oli aikoinaan kuin onnellinen laululinnun pesä, mielellään siellä vieras hetken viivähti. Mutta sitten tuli hirmuinen aika. Suuri nälkä ajoi ihmiset pesistään kyliä kiertämään. Sielläkin meidän paikkakunnalla kulki niitä nälkäisiä pitkin raittia, kuin russakoita köyhän pirtin seinässä, ja kuolivat nälkäpöhöön ja kuumeeseen. Se oli ruttoa se nälkäajan tauti; ken siihen sairastui, ei enää elämään sisälle päässyt… Ihmiset vain vaelsivat suurin laumoin pitkin kyliä, ja paljon niitä pakeni tänne merimaahankin, jossa sanottiin olevan leipää enemmän.

— Kyllä niitä tänne sieltä virtasikin silloin, maantiet ihan tulvanaan tuli, ukkoa ja akkaa jos minkämoista.

— Oli se hirveää aikaa. Voi sun tulinen piki! Ihmisiä vain noin leikinpäältä kuolla kupsahteli, itse tietämättään ne tielle tai pihamaalle nujertuivat.

— Niin kävi meidänkin kylässä, aivan niin.

— Tulipa eräskin ylimaan mies ja pyysi meiltä ruokaa, — asuin silloin jo nykyisessä mökissäni Rämekankaalla. Annoin sille pikkuruisen vain lihavelliä, tuollaisen lautasen koppuran, vaan se tuli ja rukoili lisää, polvillaan edessäni rukoili, mutta en antanut, käskin vain saunaan maata. Aamulla saat sitten, et nyt, sanoin. Itkien meni ukko saunaan, ja siellä se oli sitten aamulla kuolleena. Eivät kestäneet kuivettuneet sisuskalut sitäkään lautasen koppuraa. Toinen ylimaan mies sai samoin lautasen koppuran. Kärtti lisää. En antanut. Meni Käkelään, sai sieltä toisen lautasen maitovelliä ja kuoli heti siihen purtilonsa eteen. Tulinen piki! Oli se aikaa…

— Kyllä niitä sielläkin kuoli. Nälkäpöhö se vei tämän Vesi-Maijan vanhuksetkin, — ensin meni äiti, sitten meni isä. Kumpikin olivat yhtä aikaa pöhössä. Siihen meille niittykasakoiksi tulivat, ja jalat niillä olivat paksut kuin tukit. Jo meille tullessa sairaita olivat, ei ruoka enää auttanut. Jalat olivat pölkyiksi turvonneet ja reikiä täynnä. Ne niitä aina väliin vesiojassa pitivät, ja se auttoi, ettei niin pakottanut ja työtä jaksoi tehdä. Tämän isältä ne jonkin verran sulivatkin, mutta äiti kaatui pian haravoineen ja kuoli sinne niitylle. Kun sitä sitten kärryillä kotia vietiin, niin mätä se ihan oli, märkä vuoti visvottuneista haavoista yhtenään, valuen pitkin kärryjen pohjaa maantielle, — haisi se ihan koko räätös. Ja isä sitten, hyvä pelimanni, soitti vain sen illan ja seuraavan päivän, joi aina väliin vettä, kun oli tulisessa kuumeessa, ja soitti taas väsymättä, kaatuen viimein viuluineen pöydän päähän, ja henki pois… Niin menivät kumpikin tästä maailmasta, ja lapset jäivät hulhavan jälille.

— Olipa sekin historia.

— No tottavie… Tulinen piki!

— Oli, veli-kullat. Niin onnellisia alussa olivat, ja koti kuin laululinnun pesä… Niin nuoria ja onnellisia… Tuskin seitsemäntoistias oli äiti parka, kun sai tuon ihmisen, joka nyt tuolla pihalla jo vanhentuneena kääppäilee. Ei kai sen tämän kovin iällä pitäisi ollakaan?

— Ei kai. Ehkä siinä viidenkymmenen korvilla.

— Siinä kai sen pitäisi olla, ainakin niillä main…

— Joo, niillä main… Se oli sitten roima tyttö siihen aikaan, kun taloon tuli.

— Taisipa olla. Olihan se äitikin aikoinaan.

— Vai oli äitikin, vaikka oli se tämäkin… Voi hyvä vieras kulta!
Kuin kultapala se silloin oli… Kyllä minä sen muistan, vieras hyvä.
Lanteet notkuivat ja pää keikkui kävellessä… Voi hyvä vieras kulta!

— Sitä tunsitte soturi tytön?

— Tunsin, tunsin… joka päivä sen näin. Se kulki kuin morsian, verevä ja notkea oli…

— Vai sellainen oli.

— Oli, oli… nuori ja notkea, ja moni sen olisi omakseen ottanut, mutta tyttö sotkeutui pahasti tämän talon pojan kanssa, ja hullusti lopulta kävi…

Sitten kulkeutui taas puhe tytön äitiin, ylimaan mies se niin mielellään siitä tolkkasi. Oli kuin se olisi joskus hänelle sydämen asia ollut.

Siihen väsyivät ukot penkille kesken vieraan puhelun. Ylimaan mieskin nakkautui pitkälleen, mutta uni ei tahtonut heti tulla. Hänen mielikuvissaan asusti entinen Vedenpään korea emäntä, jonka kerran, tämän tyttönä ollessa, oli tanssitoverikseen valinnut. Tuota hän muisteli siinä lameellaan penkillä maatessaan, harmaa sarkapuku päällä ja uudet, pitkävartiset pieksut jalassa.

Pitkään aikaan ei kuulunut pirtistä muuta kuin Sassu-Jussin nariseva kuorsaus, johon yhtyi karsinasta päin kuuluva hiljaisempi, vingahteleva ääni ja tätä säestävä koko pirttiväen tasainen, raskas hengitys.

* * * * *

Mutta ladon portaille on torkahtanut Vesi-Maija, lyhyeen linnununeen vain rauennut koreata auringon nousua katsellessaan. Uni on perin hataraa, ei Maija tahdo enää oikeata unta saada, — siinä unen ja valveillaolon rajamailla väikkyy sairaan vaimon kuumeinen tajunta. Tuhannet mielikuvat risteilevät ympäri pään. Ennen eletystä nousee kuva kuvan perästä tajuntaan ja valloittaa koko tietoisuuden, jottei muuta näe eikä muuta kuule… Posetiivi soi, hän kuulee sen, aivan totisesti se soipi. Soittaja on musta mies lämpimästä maasta, se soittaa koreasti, ja lintu antaa onnenlehteä. On markkinat, väkeä kuin helluntain epistolassa, juhlapukuista maalaiskansaa puhtaissa paidoissa ja uusissa kengissä. On markkinat. Maalaisväki on tullut lääninsä pääkaupunkiin hummaamaan. Humalaisia ei näy kuin jokunen. Mutta hoijakalla ajetaan ja onnenlehtiä ostetaan. Markkinahuijarit ovat ruvenneet keinottelemaan rahoja kansalta. Posetiivinsoittaja on musta mies lämpimästä maasta, mutta rumpali lavalla on valkoinen, kuin kalkittu uunin kylki. Se konstailee ja päristelee huuliaan kuin hevonen, ja päällä sillä on väljä kirjava mekko, joka on somasti jalkojen kohdalta yhteen sidottu punaisilla nauhoilla. Ja sen ympärille tulee monenlaisia kummittelijoita ja huutajia:

— Tulukee, tulukee! Eleve käärme, ei pure, ei hännällään pistä… Tabula homo… Elevä sikiö, ei päätä ei häntää, mutta kalainen kuin koira. Tulukee, tulukee… Näköihmeitä kaukaisilta mailta… Matroona, mimosa, ihan karvainen ja parta pitkä… Tulukee, tulukee kattomaa! Nylkekää minun skalppi ellei näkemä baljo… Hurraa! Hurraa!

Niin huusi kirjava kummittelijain joukko korkealla lavalla, ja valkoiseksi kaapittu mekkopäällinen rumpali päristeli huuliaan kuin hevonen.

Ja siinä seisoivat Maija ja Mikko aivan lavan lähellä, suu auki katsellen komeljantteja ja sitten sitä vaatteella verhottua läpeä, johon hulluttelijat katosivat ja jonka yläpuolelle oli suurilla kirjaimilla luettavana: Dodeka sirkus, ja muuta semmoista, jota Maija ja Mikko eivät ymmärtäneet. Maija oikein makusteli moneen kertaan sitten tuota nimeä: Dodeka sirkus, Dodeka sirkus… Se oli hänestä niin mukava nimi.

Maija ja Mikko tirkistelivät sirkusta päältä päin. Siinä oli koreita, punaisia lyhtyjä, juuri siinä nimikirjoituksen ympärillä, ja paitapäälliset apinain näköiset nuket nyökyttelivät päätään ja viittoivat ovea kohti, jotta tuosta sopii mennä. Korea se oli päältäkin päin, ja sisällä soivat torvet jymäkästi. Maija ja Mikko olivat siihen juuri tulleet kortteeripaikastaan, sieltä kauniista kamarista, missä oljanteri ikkunalla kukki, jota komeutta Maija aina illalla maatapannessa ja aamulla ylösnoustessa ihan itkusilmin katseli…

Siinä se siis oli sirkus silmien edessä, sisällä soivat torvet ja rummut rämisivät, ja koppahattuinen ukko huusi ovelta, jotta nyt se alkaa, nyt se alkaa… Ja Maija ja Mikko katselivat toisiinsa, ja Maija sanoi:

— Sanopa Mikko! Mennäänkö sirkukseen?

— Mentävä kai on, sanoi siihen Mikko, kun kerran pitkien matkojen takaa on tultu sitä varten.

Ja he menivät sirkukseen oikein istumapaikoille.

* * * * *

Vesi-Maija havahtui mietteistään siinä ladon portailla ja katseli ympärilleen. Ei ristin sielua näkynyt. Oli hiirenhiljaisuus. Aurinko vain kohoutui hiljakseen kirkon tapulin takaa, kieri kuin kultainen kerä ylemmä kirkkoa kohden, lähettäen kimputtain koreita valonsäteitään Maijaa kohden. Soma oli antaa niitten silmiä suudella, se niin kutitti kulmia. Hän istui silmät raollaan aurinkoa katsellen ja ajatellen mielessään sitä, mikä tulisi pian tapahtumaan.

— Nyt sitä pian mennään, mumisi hän puoliääneen, tuonne kauas kultaiseen kaupunkiin Mikon kanssa mennään…

Raukeana sulki Maija silmänsä. Ajatukset alkoivat taas kulkea omia teitään. Vanhoja kuvia eletystä elämästä kulki sielun silmien ohi. Ne nousivat esille jostakin muistojen kätköistä ja kiisivät kirjavina kuvasarjoina siitä sivu, niin joutuin, ettei ensin oikein selvää saanut: mikä tuli, mikä meni… Sellaista se oli ollut monesti ennenkin, yhtä sekavaa. Mutta vähitellen kuvasarjat ryhmittyivät ja seestyivät aivan tajuttaviksi kuviksi ja mieluisiksi mietelmiksi.

Niin sitä elettiin ja oltiin ennen, niistä sen hyvin näki.

Ja se syysmarkkinain aika Oulussa oli Maijan onnellisin aika, ja hän muisteli sitä jälkeenkin päin kaihoisin mielin, samoin kuin oli muistellut varhaisemmassa nuoruudessaan käyntiään laivatanssiaisissa Pikku-Iikan piian kanssa. Siellä markkinoilla oli muutamia tyttöjä ja poikia Maijan kotipaikoiltakin, rippikoulutovereita ja muita vanhoja tuttavia, ja ne katselivat häntä kadesilmin hänen siinä Mikon rinnalla kahvikojun penkillä levähtäessä. Ja kun he sitten väkijoukossa kulkivat astellen onnellisina pitkin vilkasliikkeistä toria, kuin keväiset syöttövasikat vihreällä nurmikolla niskojaan keinutellen, onnellisina ja nuoruuden voimaa uhkuvina ihmisvilinässä hummaten, kuului kuiskeita sieltä täältä:

— Katsokaa! Katsokaa! Vedenpään Maija kävelee suuren Tukalan pojan kanssa. Katsokaa? Katsokaa! Nehän ovat aivan kuin kihloissa…

Ja Maijasta tuntui, että selkää ihan poltti, niin painoivat tuttujen katseet, vaikk'ei hän heihin edes vilkaissutkaan. Mutta onnellinen hän oli.

Ja Maija muisti nyt lapsuuden aikaisen kotinsa nimenkin, joka oli jo miltei unohtunut, eikähän se nyt niin ihme ja kumma ollutkaan, sillä hän oli sitä aniharvoin kuullut mainittavan, kotona tuskin ollenkaan. Metsän kiveliössä asustaen sanotaan kotia vain kodiksi, ja minkä hän ujo lapsi kyläsessä kylässä kävi, puhuteltiin häntä vain Maijaksi ja poikaviikarit huusivat aina etempää: »Tuolla menee Vesi-Maija! Tuolla menee Vesi-Maija!» Ja sen nimen hän sitten kodista erottuaan vain kuulikin.

Kortteeripaikassa kertoi Maija siitä Mikolle, siinä kukkivan oljanterin alla hän leperrellessään sen ystävälleen salaisuutena uskoi, selitellen ylen onnellisena, että hänen oikea nimensä onkin Vedenpään Maija, ja Mikko sanoi sen olevan kauniin nimen ja ilmoitti asian sitten kotia mentyään Tukalassakin. Maijaa sanottiin sitten sen jälkeen pitkät ajat Vedenpään Maijaksi, aina siihen asti, kun tapahtui se, minkä piti tapahtua.

Onnellinen oli se markkina-aika.

Ja toisenakin päivänä taas, kun Maija ja Mikko ihmisvilinässä kulkivat torilla, kuului sivuilta ja takaa kuiskailuja:

— Ettäs näet!… Siinä se nyt on, siinä se nyt on se Vedenpään Maija…

Ja loitompaa toisia ääniä:

— Tukalan Mikko ja Maija yhdessä kulkevat, rakastavat…

Ja he kömpivät käsikädessä mihinkään katsomatta, uhallakin sirkuksen korokkeelle, mukamas pääsylippua kärkkymään, näyttäytyen sieltä sekä kaukalaisille että lähiläisille, aivan kuin kutitellen, jotta täällä sitä nyt ollaan, sillä he rakastivat silloin niin sanomattomasti toisiaan… Sirkukseen he eivät tosin enää menneet, koska olivat siellä jo eilen olleet, mutta he seisoskelivat siinä lavalla vaan piruuttaan, että tuttavat heidät näkisivät. He nojautuivat toisiinsa ja olivat lukevinaan seinäverhoon kirjoitettua ohjelmaa mihinkään muuanne katsomatta, jäykkinä kuin ohjelman laitaan maalatut apinain kuvat, vaikka tunsivatkin kymmenien lähiläisten ja kaukalaisten itseensä tuijottavan, uhmamielin ajatellen vain:

— Katsokaa nyt kylliksenne, tirkistelkää oikein silmänne sokeiksi, jotta siitäkin iilistänne pääsette…

Ja Maija ja Mikko olivat onnellisia.

Sellaista se oli silloin, kun tulenpalava rakkaus povissa asusti, ja sellaista se on ollut jälkeenkin päin, vaikka kerran päätä omituisesti huimasi ja suuri suru sydäntä jäyti. Sellaista se oli silloin…

Mutta nyt oli Maijalla ja Mikolla toiset tuumat, — nyt oli kauas lähtö.

VIIDES LUKU.

Ylimaan mies oli jo siinä uneen pääsemäisillään, kun hän havahtui karsinan puolelta kuuluvaan akkojen kitinään. Ja puhettakin sieltä alkoi pian erottaa, unentuppuraista, sekavaa akkojen porinaa:

— Häh! Mitä sinä? Olin kuulevinani lapsen itkua… Uh, kun taas pää on sekava… Jotakin sanoit… Sitäkö tästä Sassu-Jussista?

— Siitä ja Elekko-kersantista, — siinä ovat topeskassa turisseet koko aamupuolen yötä, ja tuokin ylimaan matkamies…

— Vai ovat… Uhhuh! Untako näin siitä pikkulapsesta? Päätä porottaa ja silmiä ei tahdo auki saada. Sitäkö niiltä jotakin kuulit?

— Tuota vain… sitähän nuo samaa sillalla vahtimista ja jäihin kurkkimista.

— Vai sitä ne.

— Sitähän ne. Miehen mustasta mielestä, jonka tuska ja paha tunto ylpeästä ulos ajavat jäitten rakoihin kurkkimaan jo ensimmäisen ahavan puhaltaessa. Sitähän ne selittelivät nuo tuossa nyt penkillä nukkuvat miehet, putellia aina väliin huulillaan lonksuttaen.

— No, onhan siinäkin kerrakseen puheenaihetta.

— On toki. Elämän tuskaisella kynnyksellä mies siellä käyskenteli, puisella sillalla edestakaisin harppaili — kuin kurki heikolla jäällä, kuin lammas pitkospuisella portaalla —, edessä tulviva joki, musta, suihkaava vesi valkoisten jäitten välissä.

— Sellainenhan se, kylmä suihkaava vesi… Ja veden alla itse pääpaha hyisellä paadella istuen, miestä veteen kutsuen, houkutellen hullua luoksensa tulemaan.

— Niinhän se. Viikko viikolta hamusi mies pahan perähän keväisen ahavan puhaltaessa.

— Hamusi, hamusi… Kun tämä miestä luoksensa veti, alle virran umpisukkeloon, paadelle hyhmäisen joen.

— Niin teki, niin teki… Ja siksi mies rantoja juoksi ja kiviä jokeen syyti, huutaen hädissään kuin pääpahaa peläten ja paeten: »Ota tuo, en minä tuu! Ota tuo, en minä tuu!»

Niitä oli kaksi vaimoa karsinassa seinälaverilla, jotka siinä aamujuttuaan jamasivat, ja kolmas kohentautui makuulaveriltaan, kurottaen suippoa, pitkää linnunnaamaansa ja manaten hänkin:

— Sitä samaa kai se sitten kaivostakin haki, kerran viime kesänä, syksyllä paremmin sanoen, kun tuijotti saunakaivoon muoto mustana, kuin pahaa puhuttelisi. Siinä höpisi kaivon kannella tuntikauden Mikko mustaan veteen istualtaan kurkkien ja viimein jo sanoi minulle, joka siinä lähellä perunaa otin: »Mitähän jos tuonne menisi? Mitähän jos tuonne menisi?» — Tuota nyt turhaa nuori mies vielä tuonne mennä, paholaisen syliin suoraan, sanoin minä. Siitä heti Mikko ylös nousi ja alkoi perunaa ottaa. Ja työ siinä sujui joutuin, pelto pölysi ja perunat kiuluun sinkoilivat, kuin masiinasta ihan, kuten paholainen se kuokkaa heilutti ja perunapenkin toisensa jälkeen kuokki. Se oli vilskettä ja tuohinaa se perunanotto…

* * * * *

Viimaan matkamies oli taas kuullut saman tarinan tuosta omituisesta miehestä, joka sillalla käveli ja kiviä jokeen syyti, eikä hän tullut siitä sen hullua hurskaammaksi. Mikko sen nimi oli, sen hän nyt kuuli, siinä kaikki. Koko maailma jaaritteli samasta miehestä, pojat kieli kangerrellen pihalla, ukot pirtissä äskettäin ja taas nämä haudan partaalla juoruavat akat karsinassa. Sitähän tuo ylimaan matkamies mietti jo ylen väsyneenä ja unnuksissa, harkiten asiaa puolelta jos toiselta, tulematta silti hullua hurskaammaksi. Ei se isäntäkään voinut olla, — sen hän oli nähnyt heti taloon tultuaan. Isäntä oli kirkasjärkinen, jämerä ukko. Ehkä se oli talon poika, tai kuka sen tiesi… Asia oli siinä suhteessa lukossa toistaiseksi, ja hän nukahti raskaaseen uneen.

Akat olivat jo ruhonsa lämpimiin vaatteisiin pyntänneet, navettaan oli kiire, aamutöihin. Kaksi nuorempaa herätettiin vielä uuninsuusängystä, kaksi hartevaa lannankantaja karjapiikaa. Ja kun akat olivat jo siinä ulos lähdössä, navettaan suoraan, sanoi se enimmän unnuksissa ollut, jo unentöppyrässä pikkulasta kaipaillut vanha ja raihnainen vaimo, korviaan höröstellen ja suutaan maiskutellen:

— Ettekö kuulleet? Pikkulapsen itku kuului kyökistä… Se on tainnut saada jo nuori emäntä…

— Iasus siunatkoon! sanoi siihen se linnunnaamainen akka, joka oli kertonut Mikon saunakaivoon kurkkimisesta. Onpa tainnut saada jo Mikon emäntä…

Ja kipankapan riensi koko navettapiikojen kopla kyökkiin varpaiskahvia uursuilemaan.

KUUDES LUKU.

Kun akat olivat menneet kyökkiin, alkoi sieltä täältä pitkin avaran pirtin seinustoilla ja uunin kupeella nukkuvien joukosta huomata heräämisen oireita. Mitkä sängyissänsä istumaan nousten tupakkavehkeitä unnuksissaan siitä läheltä koperoivat, mitkä taas lavereillaan pitkällään laiskasti venytellen käsiään oikoivat ja äänekkäästi haukotellen aamua tervehtivät. Herääviä akkoja kyykki karsinan puolella, ja Hajaani käveli alusvaatteisillaan peräikkunasta aamua tirkistelemään. Mutta kesken tämän laiskansitkon ylösnousun työntyi akka kyökistä pirttiin ja ilmoitti vielä uniselle, nuokkuvalle pirttiväelle:

— Siellä on saatu lapsi.

Unisia, haukottelevia akkoja kurkisteli karsinan puolelta, ja utelu alkoi.

— Lapsi saatu…

— On jo saatu… Mikon emäntä…

— Huhui! Vai on jo saatu.

— Poikako vai tyttö?

— Poika, poika…

— Vai poika… Jopa se nyt venytyttää… Huhui!

— Isälle kaima…

— Mitä sitä nyt vielä! Tuollaiselle isälle…

— Erkki taisi tulla, kun kerran Erkin päivänä?

— Mitä te puhutte?

— On syntynyt poika.

— Vai jo se sai Mikon emäntä.

— Kuuluu saaneen. Huhui!

Ääneensä haukotellen heräili pirttiväki, jääden alusvaatteisillaan ihmettelemään maailmaan syntynyttä poikalasta. Ja karsinassa maiskuttelivat akat aamutuimaa suutaan, sillä nisukahvit olivat varmasti nyt tiedossa.

Ja pian toikin Paarmuurska-Pieta ison, höyryävän, kuparisen kahvipannun pirtin pöydälle, ja Lotta ja talontytöt kantoivat kuppeja, vateja ja muuta asiaan kuuluvaa; nisuakin siihen leipäkorillinen ilmaantui, korppuja tosin vain. Siinä ne sitten kahvikupit höyrysivät pöydän laiteilla, ja pian täyttyi pitkä pirtin pöytä vieri vieritysten istuvista akoista ja ukoista. Nuori miesväki tuuhotti vielä vuoteissaan. Oli tullut yö valvotuksi, ja toisilla oli vielä pää kipeä. Topperoisena vetäytyi Sassu-Jussikin pöydän ääreen, mutta Elekko-kersantti ja ylimaan mies nukkuivat vielä. Alusvaatteisillaan siinä istuttiin kylki kyljitysten puhtaan, punaiseksi maalatun pöydän ympärillä. Kahvi tuoksui hyvälle, ja kahtia taitetut soikeat korput upotettiin mustaan, kuumaan kahviin.

— Hyvälle se maistuu kahvi aamulla, sanoi Hajaani.

— Hyvälle, hyvälle se toki maistuu, sanoi Turakan Taavakin.

Joku kaipasi jo Mikkoakin.

— Missähän se tosiaankin Mikko on? kysäisi jo Haajaanikin. Olisi tässä onniteltu, kun kerran poika…

— En tiedä sitä niin varmaan, sanoi Paarmuurska-Pieta siinä toista kuppia jaellessaan. Ehkä se on perihuoneessa; sieltä on kuulunut ääniä pitkin aamua.

Kun toinenkin kuppi oli juotu ja toinen korppu syöty, esitti Hajaani, että veisattaisiin virsi. Kukaan ei ollut sitä vastaan, ja pian alkoikin kaikua aamuauringon paisteisessa pirtissä kimakka Alpin mummon ääni, johon yhtyivät akat ympäri pöytää kaikki samaan tahtiin vetelemään. Ukkojen oli aluksi vaikea päästä alkuun, sillä kovin korkealla liikkui naisten laulanto, mutta vähitellen kurkkuaan kakistellen ja ääntään kiehuttaen saivat he sen senverran vaimojen ääniin soveltumaan, että hirvesivät mennä mukaan. Ja pian kaikui pirtin täydeltä rahvaan voimakas veisuu:

»Pirun puustit costetan, Eevan omena ostetan, armon apu annetan, fangit ulos osteran, taivaan ovi avatan, riemu rauha jaetan, onnettomille autuus.»

Tuo pirttiväen aamuvirsi teki omituisen kolkon vaikutuksen kuulijaan. Se soi kuin vanha loitsujoiku vuosisatojen takaa sukutalon salaperäisistä, muistorikkaista, historiallisista kätköistä, yksitoikkoisena ja soinnuttomana. Se oli kuin toivotonta vanhan miehen itkua, ukon, joka ei ole aarretta löytänyt, vaikka on sitä ikänsä hakenut, repien kyntensäkin houriossa verille lattialankkuihin. Se oli kuin toivotonta naisen ja miehen välistä maallista rakkautta, mikä iti ja eli haaksirikkoisenakin vielä kymmenien vuosien raskaitten koettelemusten perästä, kuolettavana, polttavana, syntisenä tulena… Se ei sulautunut aamun kirkkauteen ja koreuteen. Se oli kuin toisesta maailmasta lähetetty tervehdys yltäkylläisessä koreudessaan ylpeilevään maailmaan. Siinä oli mullan tuntua ja haudan kitkerää häkää, se kuulosti tulevan maan alta, sen raskaista, tunkkaisista uumenista, joissa on ankara aineen puristus ja henkinen hätä…

Ylimaan mies nousi istumaan ja hierottuaan unentoppuraisia silmiään katseli kummissaan pöydän ääressä veisaavaa ihmisrykelmää. Hänestä se oli outoa ulinaa, aivan kuin kaukana yksinäisessä metsän korvessa rakotulella istuvan korviin kantautuvaa susilauman etäistä ulvontaa. Se ihan puistatti ruumista, kammotti ja pelotti.

Vaan virren loputtua kertoi Hajaani vielä siinä pöydän ääressä istuville, saman tarinan, jonka tämän nyt maailmaan tulleen pikkulapsen isän, Mikon, ristiäisissä noin viisikymmentä vuotta sitten Hottisten isäntä kertoi tässä samassa pirtissä, tarinan Tyhjänmäen rikkaasta Matista, minkä nimisen torpan pitäisi vieläkin löytyä Lepsun sydänmaalla; vaikka kuka tietää mistä kaukaa satu on kulkeutunut. Tapahtuma juontuu kaukaa ihmiselannon alkuajoilta, jolloin vuoriväki vielä piti seuraa ihmislasten kanssa. Tyhjänmäen torpan Matti tuli metsässä samoillessaan tavanneeksi usein vanhan vuoripeikon, Hooperin äijän, mikä asusti aivan siinä Matin torpan lähellä vuoren sisässä. Matti oli vain tavallinen turpeenpuskija ja metsänkävijä, mutta Hooperin äijä oli mahtava ja rikas. Vuoren sisässä hän säilytti suuria aarteitaan. Siitä huolimatta äijä ja Matti pitivät naapurillista kanssakäymistä keskenään. He pistäysivät toistensa luona vieraisillakin…

Ahnaasti kuunteli taas Hajaania äsken niin nutveloinen väki kahvista ja jutusta piristyneenä. Parempi korva kertojaan päin kurotettuna kuunteli vanhempi väki, suut hieman hymynmareessa. Mutta Hajaani se vain kertoi ja kertoi, ja piippu sammui kouransilmään. Hän kertoi Hooperin äijästä, joka eräänä päivänä torpassa käydessään huomasi Matin vaimon olevan siunatussa tilassa ja esitti itseään kummiksi pian syntyvälle ja lupasi antaa hyvän kumminlahjankin lapselle. Lapsi syntyikin sitten aikanaan ja oli oikein korea lapsi. Kun se piti viimein pyhän kasteen kautta liittää jäseneksi ristilliseen seurakuntaan, tuli torpan isännälle hätä käteen. Hän valitteli vaimolleen ja rengilleen, että jos Hooperin äijän kutsuisi, kuten pitäisi nimenpanijaisiin ja vielä kummiksi, söisikin se niin tuhottomasti, jottei torpassa mikään laatu sellaiselle riittäisi, ja toisekseen, oliko nyt soveliastakaan kestitä vuoripeikkoa ja pappia samassa pöydässä. Vaan Matillapa oli neuvokas renki. Se sanoi silloin: »Minäpä menen kutsumaan pitoihin Hooperin äijän ja samalla estän sen tulon.» Siitä Matti tuli hyvälle tuulelle ja pani rengin asialle. Renki meni ja sanoi Hooperin äijälle: »Ensi sunnuntaina on lapsen nimenpanijaiset Tyhjässämäessä, ja isäntä Matti käski kutsua myös teidät lapsen kummiksi.» Silloin Hooperin äijä kysyi: »Kuka tulee lapsen äitikummiksi?» — »Neitsyt Maaria!» sanoi renki. »Ohhoh!» äännähti Hooperin äijä, »onpa jämerä äitikummi, mutta kyllähän minä sen sentään vielä vastustan. En minä Neitsyt Maariata enkä mustatakkia pelkää. Mutta kukas tulee pitoihin pelimanniksi?» — »Pyhä-Pietari», sanoi renki. Lamautuneena sanoi silloin Hooperin äijä: »Niihin pitoihin ei minua saada mitenkään, joissa Pyhä-Pietari soittaa. Se katala on minulta jo ennen reisiluun katkaissut… Mutta kuitenkin tahdon minä kummina olla ja annan nyt jo kumminlahjankin.» Äijä vei rengin sitten aarreaittaansa ja kysyi mennessä tältä: »Onkos sinulla minkäänlaista astiaa mukana? Minä annan rahaa lahjaksi, sillä Tyhjässämäessä ovat äyrit tarpeen.» Mitäs sitä, eihän rengillä ollut minkäänlaista astiaa mukana. Tuumittiin siinä hetken aikaa, ja Hooperin äijä sanoi sitten pakiparaastaan: »Minulla on täällä vanha hopeasäkki, jota olen säästänyt lahjaksi jollekin hyvin hyvälle ihmiselle. Se tuo onnea ja siunausta omistajalleen. Otetaanpa se. Se pitää antaa sitten sille lapselle. Onko se poika vai tyttö?» — »En ole vissi siitä», sanoi renki, »pojaksi sentään luulen…» — »Olipahan jompi kumpi», sanoi Hooperin äijä. »Sen lapsen lasten pitää taas periä hopeasäkki sukupolvesta sukupolveen.» Sitten menivät he rahavarastolle. Hooperin äijä pisti kaksi kertaa lapiolla kultarahoja säkkiin ja kysäisi sitten rengiltä: »Oletko nähnyt kenenkään enemmän antaneen?» Renki kohautti säkkiä, tunsi jaksavansa enemmänkin kantaa ja sanoi: »Olen nähnyt yhden antaneen enemmän.» Silloin pani Hooperin äijä kolmannen lapiollisen vielä säkkiin, ja renki lähti matkaansa. Hän tiesi, etteivät maanalaiset kolmea kertaa useammin anna. Torppaan saavuttuaan kertoi sitten renki, ettei Hooperin äijä tule pitoihin, vaan lahjoja lähetti säkillisen. Tyhjänmäen Matti sai siten suuren varallisuuden, häntä alettiinkin sanoa sen jälkeen Tyhjänmäen rikkaaksi Matiksi.

Sellainen on vanha tarina Tyhjänmäen Matista ja Hooperin äijästä, mikä on vuosisatoja polvipolvelta suusta suuhun säilynyt ja jonka Hajaani tuli pikkulapsen kunniaksi kertoneeksi.

SEITSEMÄS LUKU.

Kaappikello peräseinällä käy jo seitsemää. Eihän se enää ole mikään auringon nousun aika, on jo oikea aamu, kaunis, pyhäinen huomen… Väki joutaa vielä vuoteillaan venyä. Päivä paistaa päätyikkunoista sisään. Ulkona on korea Jumalan ilma, oikea sunnuntainen huomen, lämpöinen ja leppeäntuntoinen. Ilma on kirkas ja vipajaa niin omituisesti maasta haihtuvien höyryjen liikehtiessä. Taivas on pilvetön, sininen ja korkea.

Aamu on, aamu on, Erkin päivän aamu.

Väkeä liikehtii puolipukeissaan pirtin ja kyökin väliä. Hajaani istahtaa peräikkunan pieleen. Mataleena, sisäkkö, tulee touhuissaan kyökistä, menee karsinaan vuoteensa lähestyville ja muuttaa pyhähameen ylleen sekä sanoo siinä samalla akoille, jotka aamuvirkkuina tarraavat heti hänen sanaansa:

— Kyökissä kaivattiin Mikkoa.

— Kuka sitä kaipasi?

— Ukkopa ukko, kovasti kaipasi.

— No mitä se siitä nyt niin kaipasi?

— Tule ja tiedä. Pelkäsi kai johonkin menneen.

— No mihinkä se sitten olisi mennyt? En minä ainakaan tiedä. Jokeen kai vahtimaan. Kyllä se onkin sinne vahtinut, mies parka. Eilenkin tuijotti sillalta veteen koko päivän.

— Niin tuijotti, poloinen poika…

— Joo, joo… Kevät se vaikuttaa aina pahemmin sellaiseen.

— Kevätpä se, niin Mikkoon kuin Vesi-Maijaankin. Kumpikin taas höperömpiä ovat, tyhjää hokevat ja höpöttävät… Mitä tuosta tulleekin, niin ovat somia…

— Vaikka työtähän se sentään Mikko tekee toisinaan.

— Niin toisinaan, mutta höpättää se silloinkin sitä semmoista…

— Sitähän se Mikko raukka.

Hajaani istuu puolipukeissaan pirtin perällä ja katselee ikkunasta ulos. Siitä on soma näköala kirkolle ja kylälle päin. On jo melkein kesä. Maa vihoittaa kauttaaltaan uuden ruohon peitossa, ja koivut ovat hiirenkorvalla. Navetan ovi on auki; lehmät ammuvat ja sonnit mölyävät; niitten on ikävä ulos vihreälle nurmikolle. Naapurin lehmät on jo toissapäivänä laskettu laitumelle, ja jokunen köyhemmän talon emäntä on jo viikkokauden laihaa karjaansa kotikedoilla paimennellut. Vaan Tukalan ukkopa ei pane talven selkään lehmiään, kun ei ole pakko panna.

— Tuota, tuota… Ei meidän lehmiä kirsi syyhyä, sanoo ukko vain naisille, kun he tiedustavat, milloin lehmät ulos lasketaan.

On aikainen kevät. Tukalassa ei ole Erkin päivänä vielä koskaan lehmiä navetasta liikutettu.

— Erävihko Erkkinä hyvän talon merkkinä, sanoo ukko naapurin isännälle, kun tämä puhuu lehmien uloslaskusta.

— Niin sanotaan, sanoo siihen naapurin isäntä, mutta nyt on tavallista aikaisempi kevät.

Visu naapuri ostaa ukolta niputtain heiniä, ja ukko hänelle höpättää ja toruukin:

— Sinä tuota huonosti hommaat. Helluntaina heinät loppuu, tapasi
Hummilan vaari sanoa, mutta ei ne tuota meiltä silloinkaan vielä lopu…

Niin se ukko höpättää, kyllä se asian ymmärtää ja talouden järjestää osaa, on kolmeltatoista asti remmissä ollut, isäntänä ihan, eikä pienimpäänkään luottamustehtävään ketään muita usko, ei Mikkoakaan. Talon työtä saa Mikko vain tehdä ja talon ruokaa syödä perheineen, ei muuta.

Mutta karsinassa akat jatkavat äskeistä juttuaan, turinaa ja tarinaa Vesi-Maijasta ja Mikosta, päivitellen pilalle menneitä poloisia, ja erittäinkin Mikkoa, joka oli taas kateissa. Kimakat ja karhean särkyneet äänet siellä limittäin toisiinsa sulautuvat akkojen leukaillessa ja lorutessa:

— Höperöksi se on tullut, kuten Vesi-Maijakin. Kun tuo ei lie Mikkokin siitä?

— Tule ja tiedä. Eiköhän siinä sentään ole toinen syy, se isäntäriita…

— Lie sekin, mutta siitä asti se on vain Mikkokin omituinen ollut varsinkin näin keväämpänä — muistetaanhan tuo — aina siitä asti, kun Vesi-Maija pentunsa tappoi. Silloin oli mies väkisellä tulvivaan jokeen mennä. Muistetaanhan tuo…

— Niin oli. Minäkin olin silloin sattumalta talossa. Ukko ja Hajaani taluttivat miehen väkisellä peräkamariin ja kaatoivat putellista viinaa suuhun. Vai mitä Hajaani? Eikö tehty niin?

Akkojen turina alkoi jo kiinnittää miestenkin huomiota. Sänkyjensä reunoilla istuen, pää käsien varassa eteensä syljeskellen kuuntelivat he puhetta, ja Hajaani käännähti peräpenkillä karsinaan päin, otti tupakkavehkeet siitä ikkunan pielestä naulasta ja vastasi akalle:

— Totta se on, sekaisin oli silloin Mikko, vaikka hieman pehmeäpäinen se on jo syntymästään asti ollut. Kyllä tiedän senkin asian aivan tarkkaan. Isäni oli tässä talossa ennen isäntärenkinä, ja minäkin täällä usein vetelehdin, vaikkakin asuntomme oli tuolla lukkarin lähellä, siinä nykyisessä Mustos-Iikan mökissä. Muistan kuin tämän päivän Mikon syntymisen. Se paloi silloin samana päivänä se vanha lautakattokirkko. Sitä jo ennustettiinkin silloin tästä Mikosta.

— Mitä ennustettiin?

— Semmoista somasta… Muistetaanhan tuo — silloin ja sitten vanhempanakin…

— Jotakin semmoista…

— Aivan niin, semmoista… Se oli kuuma ilma silloin kirkonpalopäivänä, helteinen ihan.

— Helteinenhän se, mutta pirunmoinen myträkkä nousi ja ukonnuoli lensi läpi kirkon.

— Kyllä muistetaan, myträkkä siitä nousi, hirveä Jumalan ilma, taivas oli aivan tulessa.

— Joo, tuota, sanoi Hajaani. Antakaapas akat, kun minä kerron koko roskan. Olin poikamuskula, tuossa neljäntoista kolmentoista paikoilla. Oltiin pallolla siinä Puumin kedolla, kun musta pilvi yhtäkkiä ilmaantui itäiselle taivaalle ja alkoi jyrrätä ja tulta iskeä, että ihan sydän kurkussa pakenin. Olin ukkosen arka siihen aikaan… Kun nyt ukkonen kovasti täräytteli, ja maa allani keinui, juoksin mökkimme pirttiin ja panin ensin sohvan kannelle maata ja käänsin naamani seinään päin ja rukoilin ristissä käsin. Ulkona alkoi sataa ja tulta löi. Samalla kun jyrähti, samalla tuli välähti, iski, jotta silmät olivat huijeta. Panin ne kiinni, mutta sentään näin salaman lyönnin… Voi Pyhä-Pietari!… Ja sitten kun siinä peloissani kytjötin ja käsin silmiäni painoin, kuulin huutoa ja kummallista mölinää ulkoa… Ketään ei ollut pirtissä ja luulin viimeisen päivän tulleen. Pelästyin tietysti yhä enemmän ja olin siinä paikassa pihalla. Maailma oli mullin mallin. Ihmisiä juoksi ja huusi sinne tänne, vettä satoi ja tulta löi taivaan täydeltä. Voi Pyhä-Pietari sitä ilmaa!

— Aivan niin, aivan niin… Kyllä muistetaan.

— Joo, niin se oli. Minä olin kuin pyssyllä ammuttu, en tajunnut ensin mitään. Voi Pyhä-Pietari! niin säikähdin kovasti.

— Säikähdin sitä minäkin, luulin viimeisen päivän tulleen, muistan sen.

— Hirveätähän se oli, heikoimmat horkan saivat. Ja sitähän se tämä vanha emäntäkin säikähti, ja Mikko vian sai.

— Niinhän sitä puhuttiin, nyt muistan sen.

— Puhuttiin. Voi Pyhä-Pietari, kun siitä puhuttiin! ja on jälkeenkin päin puhuttu. Minä seisoin siinä ensin tajuttomana pihamaalla toisten menoa ja mölinää toljottaen, mutta sitten hoksasin mikä on kyseessä. Ihmisiä juoksi kaikilta suunnilta kirkkoon päin, millä keksi, millä kanki, millä korento kädessä. Paksu, musta savu nousi korkealta kirkonkuvussa olevasta hajanaisesta ikkunasta. Tuli oli syttynyt lattian alla olevassa höylänlastuläjässä. Sinne oli salama iskenyt, ja koko kirkko oli pian ilmitulessa. Silmänräpäyksessä olin kirkon luona.

— Olipa se hötäkkää!

— Oli se, oli se, muistetaanhan tuo. Palavia lautoja lenteli kymmenien sylien päähän, ja ihmiset siunailivat ja rukoilivat…

— Niin tekivät. Joo, niin tekivät. Voi Pyhä-Pietari sitä paloa! Minä seisoin siinä tulen paisteella ja katselin komeata tulipaloa; puukirkko paloi kuin juhannuskokko kylän keskellä. Eräs akka ojensi minulle sitten piimäpytyn kirkkoaidan toiselta puolen ja sanoi: »Tuossa on piimää, viskaa poika tuleen! Siitä se ukontuli sammuu.» Minä viskasin koko pytyn sisältöineen tuleen. Tuli siitä vain kirkkaasti leimahti, ja pytty paloi kuin kynttilä.

— Entäs piimä?

— Hieman se piimä siinä rätisi kuumassa tulessa, aivan kuin kynttilä toisinaan, mutta paloi se sekin. Pyhä-Pietari, kun se paloi!

— Miksei se pala piimäkin kovassa tulessa, se on vain taika, että muka ukontulen sammuttaisi…

— Vanha taika, huono taika.

— Sinäpä sen sanoit. Niin on… Siinä oli kirkko sitten tulessa, ja komealta se palo sivulta näytti; ei ikinä unohdu se nuotio. Voi Pyhä-Pietari! Ja kun sitten tulipalolta tähän taloon tultiin, oli täällä varpajaiset. Me rymistettiin kylän lapset ja minä joukolla pirttiin huutaen ja meluten, ja silloinen paarmuurska, Reeta Menonen, aina lapsirakas ja hyvä ihminen, tuli sattumalta pirttiin ja sanoi ja höpötti meille: »Hyst, lapset! Olkaa hiljaa, lapsikullat! Taloon on tullut viini herra Saksasta…» Me oltiin hiljaa, ukko kaatoi kahvia pöydällä oleviin kuppeihin ja käski meidän ja renkien ottaa siitä, ja paarmuurska toi nisua. — Onpa se suuri herra, onpa se suuri herra, ajattelimme me siinä kahvin kanssa topatessamme, nisuakin syöttää… Mutta sitten kuului pikkulapsen itku kyökistä päin, ja rengeiltä pääsi nauru. Me häpesimme tuhmuuttamme. Tuollaista muka uskottiin. Vastasyntyneen lapsen itkuhan kuului varmasti kyökistä päin. Samassa siinä sitten muistimmekin, että lapsen syntyessä tavallisesti muskuloille tuolla tavalla valehdeltiin. Isäntä ja rengit olivat ottaneet jonkin puolikuppisenkin, viinapullo oli vielä siinä pöydällä. Siksi kai ne olivat niin naurutuulella. Ja sitten kuulin aamulla maatessani äidin kertovan toisten emännälle, että se on Tukalan emäntä eilen säikähtänyt sitä kirkon paloa ja saanut vähän kesken…

— Juuri niin, aivan taktilleen niin sitä puhuttiin. Eikä se ollut tahtonut siitä selvitäkään, kuukauden ummelleen makuullaan sairasti lapsivuodetta ja pitkän aikaa senkin jälkeen nujui ja väkisi. Kyllä se muistetaan.

— Taisipa se niin olla, sitä minä en mene nyt tässä vannomaan… Mutta että Mikko jo silloin päähänsä vian sai, siitä on jälkeenpäin paljonkin puhuttu; jotakin sellaista kai se Vesi-Maijan kanssa kappaseminen myös oli…

— Höperyyttä, niin on puhuttu. Mutta tule ja tiedä asia, — kaksi nuorta ihmistä…

— Aivan niin. Kaksi nuorta ihmistä… Vesi-Maija ja Mikko, siinä on tuumimista…

— Veri vettä sakeampi, se se vetää ja viepi töllistä taloon, navetasta mallassaunaan…

— Niinpä niin… isäntää ja piikaa…

Eteisen ovi kävi, ja Pikku-Jussi, joka oli katsellut ovenpieli-ikkunasta pihalle, siinä vielä puoliunnuksissa torkkuessaan suhahti puhujille:

— Vesi-Maija tulee!

Puhe katkesi siihen paikkaan, ja ovesta astui lyhyenläntä, liikkaava naisihminen pirttiin mustassa, kuluneessa puvussa, hiihti yli lattian karsinan puolelle ja sieltä kiipesi uunin päälle, johon paneutui heti pitkäkseen. Vesi-Maija ei piitannut koskaan muitten meiningeistä, oli toisinaan kuin vähäkuuloinen, jotta aina uudistaa sai sille sanottavansa. Puhetta voitiin siis hiljakseen jatkaa äskeiseen tapaan, hänestäkin hivenen loruillen:

— Se on taas semmoinen. Keskiyöllä jo lähti, kuuhaili joella ja pihamaalla. Se on taas semmoinen, kuului kuivan kalsea ääni karsinan loukosta.

— Niin on, niin on, puhui linnunnaamainen akka. Kirkkomaalle sitten meni, näin sen, ja vilkuili väliin taakseen, aivan kuin jotakin jälkeensä odotellen… Näin sen navetan lantaluukusta.

— Ketähän se jälkeensä vilkuili? Sitäköhän se?

— Sitä kai se…

* * * * *

Paarmuurska-Pieta tuli kyökistä päin ja sanoi: — Se lapsi on niin terve ja mukava, lurittaa jo ihan… Eikö sen isää ole täällä näkynyt?

— Ei ole näkynyt.

— Mihinkähän se on mahtanut mennä? Kaipaavat sitä kyökissä.

Paarmuurska meni takaisin kyökkiin, ja akat porisivat karsinassa:

— Vai on taas kateissa Mikko, se on semmoinen soma…

— Onhan se jo jäiden lähdöstä sellainen ollut, ne ovat aina keväällä semmoiset somempia.

Niin ovat. Tämä Vesi-Maijakaan ei yökausiin nuku, kulkee ja höpättää vain. Ja kovin se näyttää sairaaltakin raukka, rykii ja läähättää kuin henkilaita. Kevätahavat ovat kai muorin rinnan runnelleet.

— Onnettomasti ovat Vesi-Maijankin asiat. Ei taida olla enää pitkäaikainen hänkään.

— Ei ole. Tämä kevät sen vie… sanokaa minun sanoneen.

— Ettäkö olisi niin huono jo. Pahookohan se vielä sitä tekoaan?

— Pahoo kai, tahi mikä sen tietää… Se on niin omituinen, nauraakin välistä.

— Nauraakin… Eihän se ennen.

— Ei ennen, mutta nyt nauraa ja on muutenkin niin omituinen. Ja Mataleena sanoi tässä eilen illalla, kun maatapano meni myöhäiseen, että Totan Ullan haamu olisi uunin päälle päin liihoitellut…

— Älähän mummo, Totan Ullan haamu! Ja Mataleenako sen näki?

— Varjon vain näki Mataleena, ei muuta, mutta onhan sitä siinäkin.

— No jo, on tokkiinsa siinäkin.

— On, on…

KAHDEKSAS LUKU.

Vesi-Maija ei saanut aivan heti unen päästä kiinni, mielessä asusti levottomuus ja hätä. Hän ei ollut nukkunut paljon koko yönä, niin oli painostanut se Mikon eilinen puhe Mataleenalle:

— Hae nahat vintiltä, niin teen sinulle kintaat. Minä huomenna kuolen kuuden aikaan…

Ja Maija oli ollut kuuden aikaan kirkon portailla Mikkoa vartomassa, jottei vain varkain pääse… Ei ollut malttanut nukkua, oli pelännyt Mikon silläaikaa menevän.

Kun aurinko palasi pesistään, hyyperti hän kirkkosolalle, rykien ja tuumiskellen.

— Eikös jo olekin aika lähteä? sanoo hän siinä solalla auringolle ja varjostaa kädellään silmiään. Kas kun ihan kilottaa katsoa! Kovin huikaisee kevätaurinko pimeään tottunutta silmää…

Vesi-Maija tirkistelee aurinkoa. Eipä se sentään huikaise, vaikka kilottaa…

On varhainen aamu, kun Maija hyypertää kirkkomäelle. Kultainen aurinko kiipeää vasta maan alta kirkon tapulin takaa… Kas miten se onkin korea! Sieltä tulee valoa aivan hulmuten pitkinä, kultaisina kimppuina. Maija pysähtyy ja katselee aurinkoa. Hän ei ole ennen sitä tuollaisena nähnyt, noin koreana, luoksensa vetävänä. Eivätkä silmät huikea sitä katsellessa. Sinne he Mikon kanssa menevät, tuonne kauas auringon nousun maahan, jossa on niin ihmeen ihanaa. Varsin kai se Mikko eilen sanoi Mataleenalle:

— Hae nahat vintiltä, teen sinulle tyttö kintaat. Minä kuolen huomenna kuuden aikaan…

Se koski silloin niin kipeästi Maijaan, jotta itku ihan pääsi. Mutta Mikkopa kävi häntä lohduttamassa, silloin päivällä ja vielä illallakin, pukkasi häntä sivumennen kylkeen ja sanoi leppeästi:

— Älä siinä sure Maiju. Tulen sinua sitten noutamaan kirkon portailta, tulisella ruunalla…

Vesi-Maija on istahtanut siihen kirkonportaille ja katsahtaa Tukalaan päin… Ja mitä ihmettä! Sieltähän joku jo tuleekin, Mikko sieltä tulee hollitallin takaa, ajaa korskuvalla tulisella ruunalla. Pianpa joutui… Hei vain! Aivan Maijan vierestä se poika pyörähyttää, kiertää kirkon ja tapulin, mutta ei ruoja otakaan Maijaa kärryihin. Hei, miten ajaa korskeasti Mikko! Kärryt siilaa kiveltä kivelle, ovat aivan kuin kaatua, toiselle ja taas toiselle puolelle keinahtelevat punaiset kiesit ja vieterit somasti hempuvat, kun toinen ratas siilaa ja toinen ilmassa pyörii. Mutta ei ota Mikko Maijaa kieseihin, sivu vain hurjasti ajaa, läpi niityn korpeen päin. Hevonen ihan lentää ja rattaat ilmassa leijaavat… Sellainen se on Mikko, huimapäinen se on, kultainen poika.

Vesi-Maija hivenen itkeä tillittää, vaan ei auta, ei, auta… Ja ehkä se sentään tulee vielä hakemaan häntä… Käy vain ensin katsomassa mimmoiset ovat tilat ja tulee sitten hakemaan… Ei se Mikko sanaansa syö… Kun kerran lupasi, niin kyllä tulee, kyllä varmasti tulee…

Vesi-Maija kävelee takaisin taloon ja muistelee Mikkoa, sen komeata ajoa ja korpeen katoamista. Sinne se meni ja sinne se tulee vielä kerran häntäkin hakemaan tulisella ruunalla… Korskea mies se on ja komea, kuin keisari se kulkee, niin olivat sillä mustanpuhuvat posket ja nenä… Kyllä se häntäkin vielä tulee hakemaan, tulisella ruunalla…

Hän menee pirttiin; siellä on väki jo hereillään, rengit pitkin penkkejä istuskelevat ja piiat ja loiset karsinassa purajavat. On Erkin päivän aamu, sunnuntaiaamu, ja siinä jo pyhäpäivää istumalla ja tuumimalla aloitetaan. Maija menee uunille. Viluttaa ja nukuttaa. Kauan onkin tullut unta säästetyksi, jo monta vuorokautta, silloin tällöin vain pikkuisen, muutaman minuutin on silmä ummistunut. Uunilla on niin hyvä olla, lämmin ja hyvä. Ensin ryvittää vähän, sitten on jo aivan hyvä olla. Hän makaa siellä raanun päällä ja vetää toisen raanun korviinsa. Alhaalta pirtistä kuuluu hiljaista puheensorinaa ja väliin nauruntirskahduskin, eikä hän sanoja erota eikä enää varmaan tiedä nukkuuko vai valvoo, niin on hyvä ja lämmin olo siinä raanujen välissä…

— Nyt se jo siellä nukkuu, Vesi-Maija, sanoo Mataleena.

— Antaa raukan nukkua, jotta hieman rauhoittuisi, sanoo Hajaani…
Maija parka…

— On siinäkin yksi eläjä rikkaan rikkaläjässä, kuin umpisilmä toukka muitten jäännöksiä tonkii, sanoo Pikku-Jussi ovensuupenkillä nuokkuessaan.

— Tule ja sano, sanoo Hajaani. Voi se olla onnellinenkin, parempi kuin joku muu, joka itseänsä jonakin napana täällä pitää. Niin se naureskelee ja myhäilee väliin, jotta aivan oudolta tuntuu. Tule ja sano, kuka tässä umpisokkona tonkii…

Ja siinä puhui Hajaani totta, sillä onnellisena muisteli Vesi-Maija siinä lämpimien raanujen välissä unen ja valveillaolon rajamailla sitä aikakautta, kun hän synnyinseuduiltaan saapui tähän kylään leveätä maantietä tallustellen, sirkeänä ja terveenä kuin keväinen hirvenvasikka. Ja häntä vastaan tuli onni kuin avattu satukirja jo ensimmäisessä talossa kylään saavuttuaan. Tähän taloon hän jokiahteelta maantienristeyksestä poikkesi, ja jo verannassa tuli vastaan jykevä, korea nuori mies ja tervehti kuin omaista ainakin, kuin kaukaisesta maasta saapunutta kaivattua sukulaista, niin se siinä tuttavallisesti hymyili, punakka ja hyvännäköinen poika. He seisoivat sitten hetkisen vastakkain kuistissa toisiaan katsellen, kunnes Mikko viimein sanoi reippaasti:

— Jää taloon tyttö!

Ja Maija jäi. Sen kummempaa puhetta ei ollut.

— Se on heinätyttö tämä, kuuli hän sitten kerran ukon naapurin isännälle selittävän. Mutta heinänteon jälkeenkin jäi Maija vielä taloon ja on edelleenkin ollut, aina tähän päivään asti, paitsi silloin muutaman kuukauden Kapelon mökissä majaillen, kun se onnettomuus tapahtui, joka vieläkin sydämeen koskee ja päätä pyörryttää…

Löytyy sitä toisinaan maailmassa mukavakin majapaikka ihmiselle, kuten tämäkin Tukala Vesi-Maijalle, sopiva elellä ja olla…

Kun Maija taloon tuli, oli hän kaunis naisihmisen vesa, tuossa vasta
kahdeksaatoista käypä, pitkänhuiskea, vartalo notkahteli kävellessä.
Tyttö oli kaino kuin kedon kukka ja uskoi ihmisistä pelkkää hyvää,
Mikosta kuten muistakin — ja erittäinkin Mikosta…

Mikko katseli jo heti alussa tyttöä hellästi, ja siitä se sitten alkoi se silmähomma. Katse vastasi katseeseen, aivan se sädehti Mikon silmä koko sen kesän ja seuraavan talvenkin. Mitä se oli? Kuukausiin he eivät uskaltaneet siitä toisilleen puhua, niin voittamattomasti veti heitä yhteen se omituinen halu.

Kuuma oli silloin kesä, se heidän ensimmäisensä. Piiat ja rengit tappelivat yhtenään hyttysten ja paarmain kanssa, mutta eipä Maijan eikä Mikon tarvinnut tapella, heitä ikäänkuin varjeli silloin joku muu, parempi ja pyhempi… Siinä kun yökunnissakin niityllä samassa aitassa maattiin, tappeli palkkaväki unen toppurassa pinnaajien kanssa, jotta hiki paljaasta vaivasta päältä virtasi. Mutta Maija ja Mikko katselivat silloinkin vain toisiaan ja nauroivat itikkain kanssa tappelijoille.

— Onpa niillä nyt mukamas lysti, sanoi joku vanhapiika unentoreissaan, tyhjännaurajilla.

— Hultittomat aina nauravat, vihaksi ihan pistää, lisäsi toinen.

Mutta silloin sitä vasta naurettiin. Maijaa ihan katketakseen nauratti, hän painoi raanun suutaan vasten ja nauroi ihan kuollakseen.

Kyllä se oli sitten omituinen kesä silloin, kuuma ja kuiva poutakesä, tulenpalavaa hellettä kuukausimäärin, ja lentäviä itikoita maailma täynnä. Jos syömään niityllä rupesi, siinä jo sata kärpästä suupalaa järsi, jos juoda aikoi, tuhannen itikkaa tuopissa ui… Eikä syönnin jälkeen unentipasta kiinni saanut. Siinä kun kentällä muutaman minuutin pyöri, niin jo tuhannen pinnaajaa päätä kiersi ja puri, puri että pahaa oikein teki.

Vaan ei niistä Vesi-Maija silloin välittänyt, tuskin huomasikaan suupieleen pyrkijää, sillä hänen sisimmässään asusti silloin ihana unelma, suuri onni rintaa paisuttaen kaihersi, ylitsevuotavaisena ihan. Hänen lähellään mitä milloinkin toimitellen, haravaa piittäen ja muuta sellaista näperrellen, siinä aivan käden ulottuvilla askarteli iso, voimakas mies, joka rakasti häntä avutonta orpotyttöä oikein sielunsa pohjaa myöten, samoin kuin hänkin ihan sielunsa pohjaa myöten…

Kyllä oli kultainen aika Maijalle se heinäntekoaika ja koko se suloinen suvi.

Ja kerran kesällä, se oli kai sitä seuraavana kesänä, oli taas viikkokautiset helteiset poudat jo kevätpuoleen. He olivat silloin Mikon kanssa halkometsässä, siinä kylvönteon jälkeen, kaukana takalistossa hyvinkin viikon päivät. Kahden ihan olivat. Miten se lie niin sovitettukin. Mikko hakkasi halkoja, ja Maija kantoi ne kokoon ja latoi pinoihin. Se oli ihanaa aikaa se. Koivu jo vihersi, ja kuusi kukki, ja käet kukkuivat yötä päivää. Tuntuipa kuin heitä varten olisi metsän taikalintu helskytellyt, sillä eihän se ennen niin yötä päivää, ei Maijan lapsuuden aikanakaan, vaikka koko kultaisen pikkusena oloajan metsän kiveliössä kotonsa kynnystä kulutteli. Ja kerran sitten, heidän metsän läpi kortteeripaikasta työmaalle kävellessään, laukkasi harmaja, mustanpuhuva jänis siinä aamuauringon hohteessa pitkin korven mutkaista polkua heidän edellään, totteroinen, avuton, keväällinen penikka, jota varikset ahdistivat. Raiskalinnut mokomat, tökeröä jänispoloista ajoivat, iskien aina väliin voimakkaalla nokallaan palan tuskasta tutajavan eläinparan selkäturkista. Pehmikettä varikset veivät sen selkävilloista karvattomille pojilleen risuiseen pesäänsä. Ja Maija suri sinä aamuhetkenä jänisparan kohtaloa, mutta Mikko pahuus vain nauroi metsän asujanten raa'alle leikille…

Ja vanhoihin muistoihinsa uinahti viimein onnellinen Maija.

YHDEKSÄS LUKU.

Mutta alhaalla pirtissä kertoi Hajaani siinä hartaana kuunteleville rengeille ja loisille, piioille ja kasakoille Mikon nuoruudenpäivistä ja siitä, minkälainen mies hän oli ollut ennen krinuliinimamsellin taloon tuloa, tämän samaisen, joka nyt lapsivuoteessa makasi, ja miten Mikko teki Maijankin onnelliseksi. Siitä selosti Hajaani sanoen lopuksi:

— Onnellinen oli silloin Mikko, semmoinen hyvänlaatuinen löppänä ja voimakas kuin korven karhu, leveäluinen ja miehen näköinen, kuten nytkin, jo lapsenakin kuin miehestä pienennetty… Leikkiotteluissa tunnustettiin hänet kylän voimakkaimmaksi mieheksi. Yhdellä kädellä hän vastusti aina miehen, toinen sai kaksin käsin rinnuksissa reuhkasta, mutta töppöset ne vain ilmassa vilahtivat ja siinä oli mullassa mies. Hyväntahtoinen hymy asusti aina hänen huulillaan, eikä kukaan ollut nähnyt hänen leikistä suuttuvan. Kaikki pitivät hänestä, naiset ja miehet, ja ryyppyäkin hän paremmin karttoi. Sellainen oli Mikko silloin, miesten mies… Mutta suvun kirous kohtasi häntäkin, ja se oli ukon ja vanhan emännän syy. Vesi-Maija pantiin kaupunkiin muka räätälinoppiin ja krinuliinimamselli tuotiin taloon. Ne olivat jo silloin hullusti Mikon ja Maijan asiat. Itse he eivät sitä oikein tietäneet, mutta vanha emäntä sen kyllä tiesi. Krinuliinimamselli tuli taloon hameet ovenpieliä raapien, ja Mikko hyvänsuopa mies ei arvannut välttää ansaa. Sievä ja herttainen se olikin tulokas katsella, ja Mikon pää meni pyörälle.

— Muistanhan tuon minäkin. Korea se oli puvun ja muunkin puolesta; ja kummako se nyt sitten oli, jos Mikonkin pään saivat pyörälle ja aivan vihille asti viettelivät sellaisen korean naisen edessä.

— Vanhan emännän ja ukon syy se oli. Pyhä Pietari! Jo sitä silloin päiviteltiin. Vesi-Maija sai pian potkut kaupungista räätälinopista, kun asiat kerran olivat niin huonosti. Mutta ei emäntä antanut edes sitä yötä piinassa olevan vaimon talossa olla, Kapelon mökkiin se heti toimitettiin…

— Aivan niin, sinne sai nuori tyttö raukka mennä rakkauttaan itkemään.

— Sellaista se on maailma!

— Sellaista se on. Sitten vasta, kun Maija teki sen minkä teki,
Mikkokin houreistaan heräsi.

— Olisi silloin sitten nainut poloisen.

— Niin sinä sanot. Olisi poloisen nainut… Hyvä Jumala! Kun asiat olivat jo hullusti toisenkin kanssa…

Mutta Hajaani siveli pientä leukapartaansa ja sanoi hänkin:

— Joo, joo, kyllä se tapaus Mikkoon koski, totteroisena hän sitten vihillekin meni. Aivan silmät seisoivat miehen päässä, kun tuossa lattialla krinuliinimamsellin kanssa häähankituksissaan seisoi.

— Mutta komea oli se pari syrjäisten katsella. Muistan miten hääväki tupisi pitkin pirttiä: »Jopa on pulska pari, jopa on pulska pari!» Ja totta sanoen, ulkonaisessa katsannossa olivat vanha emäntä ja ukko olleet oikeassa, heistä tuli pulska, hyvännäköinen pariskunta, tarpeeksi kookkaita ihmisiä molemmat ja käytös kummallakin vielä niin miellyttävä ja moitteeton.

— Joo tuota, niin oli… Mutta missä Vesi-Maija silloin oli? Asian tunsi jokainen häätalossa liian tarkoin, ja käsi vapisi Mikolla, jottei sormus tahtonut hyppysissä pysyä, ja kyynel se kiilsi rovastinkin silmässä. Hänkin tiesi, missä Maija silloin oli, ja sen ääni värisi vielä hääsaarnaa sanellessa…

— Mitä se haastoikaan silloin rovasti?

— Tuskanlaakson asujamista se haastoi. Jepikian kauhiasta kansasta, joka nai ja huoli ja syntiä Herraa vastaan teki, sekä siitä, miten sitä kansaa synneistänsä rangaistiin… Voi Pyhä Pietari! Voimallisesti saarnasi silloin rovasti. Se puhui siitä kansasta vertauksilla, vaikkei monikaan silloin rovastia ymmärtänyt.

Tuli hetken hiljaisuus, ja Hajaani vaipui nuoruuden aikaisiin muisteloihin.

Hartaan hiljaisuuden katkaisi sitten Sassu-Jussi töykeällä puheellaan:

— Mutta pökkö se on minusta sentään aina Mikko ollut, sellainen tökerö pökkö…

— Mitä sanoit? kysyi Hajaani havahtuen muisteloistaan.

— Sanoin vain, että pökkö on aina pökkö.

— Saattaa olla, sanoi Hajaani, mutta ei minusta Mikko mikään pökkö ole, ei nyt eikä ennenkään ole ollut, vaikkakin jo syntymässään vian sai. Kyllä se nuorempana hyvinkin miehen reiän täytti, niin toisessa kuin toisessakin paikassa. Voi Pyhä Pietari! Kerrankin rengit sunnuntaina liha-aitassa sormikoukuin voimiaan koettelivat, ja se se mies oli, joka kymmenleiviskäisen painon aitan kynnykselle nosti. Mikko hymyili heille tapansa mukaan, ja toiset kehoittivat: »Yritäpäs sinäkin!» Ja eikös ottanutkin Mikko painoa kuin sormustinta sormikoukkuunsa ja kantanut sitä sen tien aitasta ja pihan yli pirtin pöydälle, jossa se sai Mikon kunniaksi olla koko sen pyhäpäivän.

— Entäs lapsena sitten, puheli Alpin mummo, pienenä poikapalleroisena tuossa vain lattialla yksinään kelli, ilman hoitajaa se siinä makasi ja muhjotti päiväkauden. Kerran sitten, kun se taas tuossa penkillä pitkällään potki, tuli naapurin kimakkaääninen Aaro-poika, joka on jo aikaa kirkon mullissa maannut, tuli pirttiin naapurin serkkupoika ja alkoi korkealla lapsen äänellä kilittää Mikolle: »Meilläpä on oikein pikkuinen lihahevonen.» Mutta Mikko, joka oli lapsenakin jo kuin miehestä pienennetty, kuten äsken sattuvasti sanottiin, vastasi serkulleen römeällä miehen äänellä: »Eipähän oo kuin puuhevonen.» — »On se», kilitti naapurin Aaro, »oikea pikkuinen lihahevonen se on. Se on yöllä tullut tallin karsinaan. Lähdepä sinäkin katsomaan!» Ja niin siitä mentiin yhtenä ryöppynä naapurin talliin asiaa toteamaan, ja eikös kanalja ollutkin oikein sitä varten tehdyssä karsinassa siellä oikea pieni lihahevonen. Mikko ei ollut vielä ikinä nähnyt niin pientä, sievää hevosta ja hän alkoi kärttää isältään heillekin sellaista. Isä ei ensin vastannut mitään, antoi pojan vain siinä jälessä juosta ja kurnuttaa, mutta kun pieni mies ei hellittänyt, itki ja kärtti vain, lupasi hän sen ensi kevääksi hommata, kuten hommasikin, oli se sitten Mikko minusta nuorena aika mukava, ihan kultainen lapsi.

Mutta kärtyinen karsinaväki vain juonitteli ja väitteli:

— Mokomakin turjake, tuota nyt kehua…

— Lie lapsena jokin ollut ja sitten nuorempana, ei minusta nyt.

— Ei minustakaan.

— Vaan hyvä mieshän se sentään on, ei kenellekään väärää sanaa sano.

— Ei sano, mutta on muuten vätys mieheksi.

— Mitä te turhaa, miesten mieshän Mikko on… Köyhääkin toisinaan auttaa.

— Niin toisinaan, kun oma oitti antaa. Muuten tohvelin alainen, tupennahkainen mies.

— Semmoinen on minustakin, ilmanaikainen tuhnake.

— Tuhnake on, kepuli mies, kuin nukkuneen rukous aamun illan silmät sameina omissa mietteissään kulkee.

— Niin nyt, vaan eipä ennen, toisenlainen oli ennen.

— Toisenlainen toki. Ja kummako tuo jos nyt, tuollaisessa painostuksessa ihan… Ukon käskyläisenä saa parhaan ikänsä kuluttaa, — johan tuossa vaikka minkälaiseksi.

— Ja siihen vielä monta muuta seikkaa tykö.

— Aivan niin. Siihen vielä muuta tykö, ristiä jos minkämoista.

— Tuokin krinuliiniemäntä semmoinen, huutaa kuin Hullu-Tiina ja räkättää Mikolle alinomaa. »Siinä se elukka kyökissä pyörii», sanoo. »Ei edes ulos mene, kyökissä pyörii…» Ja taas kun ulkona mies toimii, niin kaipaa ja itkee…

— Se on sellainen ärmäke.

— Ärmäke on. Kärsimystä siinä on Mikolla.

— On, on… Kyllä ne ennen nuorempana, kun Mikossakin oli vielä tulta ja taulaa, ovat sitten monesti olleet tukkanuottasilla, Mikko ja tämä Mikon emäntä… »Siinä kontturoipi koko aamun», huusi kerrankin Mikon emäntä, »toinen jalka housunlahkeessa ja toinen ulkona!» Ja kun emäntä pompatti, sadatti Mikko: »Suus kiinni ämmä, krinuliiniämmä!» Kaksi yksinkertaista huusi yhteen ääneen: »Älä siinä huuda, senkin nauta!» — »Minäkö nauta?» — »Sinäpä sinä, nauta, nauta!»

— Semmoinen se on Mikon emäntä, morakka, ja marisee yhtenään, ja köyhälle korskea ja kade.

— Korskea ja morakka se minustakin on.

— On, on, sellainen lutikka.

— Sanos tuota muuta.

— Sellainen, sellainen, toisen syöpä.

— Sano tuota muuta.

Mutta Hajaani kertoi kauniita tarinoita Mikon nuoruuden päiviltä.

— Pyhä-Pietari! sanoi hän. Ei ikinä unohdu eräskään kesäinen aamu. Minä siinä vielä makasin kotimökkini pirtin sängyssä, seinän vierustalla, ja päivä jo paistoi ikkunasta sisään. Olin äidille heinää tekemässä, illalla olimme myöhäisempään läjänneet. Isä oli silloin jo kuollut. Siinä minä makasin sängyssä seinän vieressä, ja aurinko paistoi ikkunasta vasten naamaa, ja äiti laittoi juuri kahvikuppeja pöytään, kun ulkoa kuului astunnan jytinää. Äiti silmäsi silloin ulos ja huusi minulle: »Tulehan katsomaan! Tulehan katsomaan! Tukalan Mikko astelee jo väkensä edellä niitylle, ja sinä yhä sängyssä venyt. Tulehan katsomaan!» Ja kun minä en siitä niin pian joutunut, hoputti äiti: »Nouse jo sinäkin, kello käy viittä!» Minä sitten hilausin ikkunan ääreen, ja todellakin käveli Mikko ulkona väkensä edellä niitylle. Kuin kuninkaan poika asteli hän siitä sivu nousevan auringon kultaisessa hohteessa. Nuori se silloin vielä oli, siinä kahdeksantoista seutuvilla, solakka, korea nuorukainen. Soma oli katsella sen käyntiä. Siinä auringon punaisessa hohteessa käyskeli nuorukainen viikate olalla tietään, valkoinen paita ja siniset housut päällä ja katse tuimasti eteenpäin tähdättynä; ja jälessä asteli lukuisa niittyväki hiljaa keskenään haastellen, millä piippu suussa sauhuten, millä taas suuri kontti tahi leili selässä heiluen; viimeisinä kävellä sipsuttelivat nuoret tytöt, päässä ruiskaunokeista tehdyt seppeleet. Maijakin siellä käyskeli aamuvirkeänä koreassa puvussaan, pitkät, vaaleankellertävät letit takana heiluen ja ruiskaunokkinen kruunu päässä. Sinne häipyi Tukalan väki auringon nousuun päin, missä oli niin punaista ja kirkasta… Mutta äiti kertoi, että samalla tavalla ukkokin ennen asteli väkensä edellä, ja ukon isä samoin. Sukupolvesta sukupolveen ovat he olleet ahkeria työmiehiä, aamusta anivarhaisesta iltamyöhään asti hiessäpäin ahertaneet.

— Tuskinpa sentään ukko. Isäntänä se vain ukko meuhaa, hevosella niitylle ajaa ja siellä ladon luona karjuu ja meuhaa.

— Nyt vanhempana tietysti ajaa, ei jaksa enää väen mukana rehkiä, mutta nuorempana rehki hänkin.

— Taisipa rehkiä, sinä kai sen tietänet…

— Joo, rehki se ukkokin, ja joka ei jaksanut perässä tulla, se sai kurssia keinoihinsa. Vaikka on se tuo Mikkokin rehkinyt osaltansa. Ennen aina eellimmäisenä toimekkaana työssä touhusi. Ei niitylläkään paljon siekailemaan joudettu. Heti, kun aamulla perille päästiin, sieppasi hän viikatteen ladon raosta ja alkoi liipata. Siinä jos joku kyhnäili, niin varmasti väestä jäi, sillä liipattuaan Mikko heti painui heinikon rajaan ja niitti menemään, ja väki tuli perässä. Hyvä niittomies se on aina ollut, pysymistä siinä oli perässä. Niin perävilkkaa niitettiin rupeama ummelleen, ja naiset jälempänä haravoivat heiniä luovolle. Työtä sitä tehtiin talossa, aina yhtä painoa rupeama levähtämättä, kuin hengenhädässä.

— Totta kai, kun nytkin vielä…

— Ei se ole enää sellaista kuin ennen, ei lähestulkoonkaan. Silloin ukko aina keppi kädessä työväen perässä käveli, ja joka ei jaksanut työtä tehdä, sai kurssia keinoihinsa.

— Olipa se kyytiä: poika edellä, isä jälessä, työväki välissä potalsi…

— Olihan se silloin… Pyhä-Pietari sentään!

Nyt avautui ovi ja sisään astuivat hollissa ollut Naskun Heikki ja Pikku-Jussi, joka oli vain tallissa hevosia ruokkinut. Naskun Heikki lyödä jämäytti kintaat lattiaan ja sanoi reippaasti:

— Terveisiä hollista!

— Niin, ja terveisiä hollitallista! lisäsi siihen Pikku-Jussi leikitellen.

— No, ketä siellä oli? kysäsi Siekkis-Kaisa.

— Tallissako? sanoi Pikku-Jussi. Pikkutamma ja isotamma, musta ja kaksikarva, hiirakko-ori ja — —

— Mitä se siinä muka Pikku-Jussi turisee! Hollissa, minä tarkoitan.
Ketä hollissa oli?

Olkapäitään liikutellen, ikäänkuin hartioissa olevaa kutkua hilliten pojat ylimielisesti luettelivat vuorotellen:

— Litukan Heikki ja Uutan Antti, Luntin Lassi ja Luukis Jussi…

— Niin, niin, ja Palmin Paavo ja Puumin Pisse…

Mutta Siekkis-Kaisa torui poikia.

— On siinä minulla muka viisaita miehiä. Korvantaukset vielä märkinä ja vanhoille ihmisille konstaillaan.

Pikku-Jussi kohautti vain housujaan ja paranti tuppivyötä sekä tuumi sitten:

— Seitsemän toistakymmentä talvea on tämä poika jo tallustellut, jotta ovat siihen kerinneet korvantaukset jo kuivua jos kastuakin.

— Taisivatpa taas eilenkin illalla kastua, huomautti siihen Lotta tyttö sievissä pyhätamineissa siinä hommaten ja heiskalehtaen.

— Siltä se kylvyn jälkeen näytti, — silmät ihan päässä pyörivät, sanoi
Mataleenakin hääriessään kyökin ja pirtin väliä.

Pikku-Jussi katseli pyhätamineissaan hääriviä tyttöjä ja sanoi:

— Kas, kas, naasikoita, miten kiukkua ja kiusaa täynnä. Hehheh!…
Ovatpa tytöt nyt koreina. Ovatpa tytöt nyt koreina…

Ja Kaskun Heikki, hieman hollituulella ollen, rallatti siihen sekaan heti, somasti päätään kallistellen ja koreasti pyntätyitä tyttöjä makeasti katsellen:

    Saakeli soikoon samettiranne.
    Ympäri päätä punanen vanne.

Tytöt nakkelivat niskojaan, mutta Hajaani asetti poikia.

— So, so, pojat! sanoi hän. Älkääpä siinä nyt päälläpäsmärinä remutko!
Pirtti täynnä vanhoja ihmisiä, ja siinä kehtaatte moskulat rehennellä…

— Potaskata suuhun mokomille, sanoi Sassu-Jussikin.

Pojat vetäytyivät kuin hävenneet herraskoirat ovisoppeen, mutta vanhempi väki palasi taas äskeiseen puheeseen Vesi-Maijasta ja Mikosta selitellen… Ja ikäänkuin lopuksi toden singauttaen sanoi Sassu-Jussi siinä penkillä venytellessään:

— Höperöksi se näyttää jo Mikkokin tulleen, torkhuusiin joutaisi koko mies.

— Minusta tulee mies tuollaisessa elämässä jos miksi, huomautti siihen Tynkä-Tiina. Vahditaan ja vahditaan aina vain, ei syömmen lepoa raukka koskaan saa. Tässä tuonnottain joelle käveli ja onki saikalla likoon pantuja vittaksia vedestä, niin siinä jo jälkeen vanha emäntä juoksi ja huusi kuin päätä leikaten: »Hyvä Jumala! Mitä se Mikko siellä haroskelee?» — »Tätähän minä, tätä», vastasi Mikko. »Mitä tätä?» huusi vanha emäntä. »Vettä tässä…», selitti Mikko.

Ja pirttiväki toimessaan päätteli:

— Ei se sentään sitä tajua, että häntä höperönä pidetään; se on hyvä se.

— Ei se sitä toki tajua. On koko iän miestä vaalittu kuin sylivauvaa…

— Se on hyvä sentään se; jos se todella asian tajuaisi, niin höperömmäksi kävisi…

— On se tosiaankin omituista huolenpitoa, puuttui puheeseen Hajaanikin. Pyhä-Pietari sentään! Omituista se vaan on. Tässäkin eilen, kun Mikko säkin vinnistä haki — käytteitä näet piti myllyyn viedä — ja kun sitten sen vinnistä verannalle toi ja syynäili siinä kaiketi, että eheäkö vai hajanainen, niin jo akka siihen tinkaamaan, että mitä se niistä säkeistä. »Tuota käytteitä tässä», tuumiskelee mies. »Mitä sitä tyhjästä säkistä käytteitä muka?» — »Tuota minä haen»… Ja Mikolla meni koko käytteitten vientihommat sekaisin. Säkki putosi siihen verannan lattialle, ja hän meni joen sillalle seisomaan.

— Sellaisiahan ne ovat. Paljon on talonväessä syytä Mikon ja
Vesi-Maijan höperyyteen.

— Joo tuota, paljon on. Pyhä-Pietari! Mutta jos tässä ei aivan niinkään pitkälle mennä, että onnettomien välilöihin, niin muussakin katsannossa… Ja lapset ja renkipojat ovat perineet saman tavan.

— Aivan niin, jos Vesi-Maijakin vaikka kuinka mitätöntä hommaa ja yrittelee, niin siinä jo höplähuulilla on mankumisen sijaa. Härnäillään ja udellaan, kysytään ja vastataan turhanpäiväistä jos minkämoista, kunnes Vesi-Maija jättää koko homman ja menee kirkolle vahtimaan. »Miksi Maija nivusiaan kaapii?» kysytään. »Syyhyttää, syyhyttää.» — »Syöpikö siellä?» — »Syöpi, syöpi…»

— Joo, niin on, sukukunnan kirous painaa tätä taloa. Ja tänne se tuo Maija raukkakin sattui tulemaan, kuin perhonen kynttilästä haki tyttö täältä turmiotaan.

— Ja Mikko, miehinen mies, vielä tyttöraukkaan ryhtyi, orpoon ja turvattomaan.

— Se käveli silloin Mikkokin maailman laitimmaista äärtä ja eikö vieläkin kävelle lähellä gehennan savuavia kuiluja.

— Ettäs sanot, Tynkä-Tiina! Ettäs vielä sanot!

KYMMENES LUKU.

Ilma ei ollut enää niin kirkas, sen näki selvästi pirtin lukuisista ikkunoista. Taivaalle oli kohoillut pieniä, tummia pilviä, jotka ajoivat hillittömästi toisiaan, paeten kaikki samanne päin, kuin aaveita peläten.

Mutta pirttiväki eli nyt omaa elämäänsä. Ajatukset askartelivat Vesi-Maijassa ja Mikossa, niitten aurinkoisessa nuoruuden rakkaudessa, jonka krinuliinimamselli oli särkenyt. Useat heistä olivat kerran kokeneet samantapaisen elämyksen. Haaksirikkoisina makasivat he nyt suuren maanviljelijän pirtin seinustalla. Sassu-Jussilla oli lehtolapsi, ja Hajaani oli nuoruutensa päivinä rakastunut isoisten krinuliinityttöön, joka oli mennyt kuten oli mennyt. Jok'ikinen heistä oli unelmoinut elämän onnea ja rakkautta, himoten rikkautta ja kunniaa, sitä koskaan saamatta… Jossakin kaukana oli suuri iloinen elämän pyörre, mihin he eivät käsiksi ulottuneet. Se melkein kuului heille, — nuoruuden päiviltä saakka se niin kajasti. Se oli kuin suuri keto, ja siellä asusti onni ja elämä, vaistot ja himot sekaisin, vaeltavine iloisine ihmisineen. Siellä oli pöytiä kaikkialla, herkkuja ja hienoja juomia, ja naisia ja miehiä pöytien ympärillä, koreita kuin kuvakirjassa, kaikki samassa ilossa ja humussa… Langenneet naiset sitä vesissä silmin karsinassa mietiskelivät. Lapsi oli heillä useammalla yksin elätettävänä, — siinä se sitten oli ilo ja onni…

He olivat Vesi-Maijan kohtalotovereita.

Aamu pimeni hiljalleen. Itäiseltä taivaalta kohosi harmaansininen, synkkä pilvi, joka läheni suurella tuulen tohinalla.

Hajaani kertoi uutta juttua talon edesmenneitten rikoksentekijäin sieluparoista, jotka eivät saaneet haudoissaan lepoa, vaan harhailivat maan ja manalan välisillä pihatoilla ja näyttäytyivät silloin tällöin lihassa asustaville jälkeläisilleen. Usein pitivät nuo onnettomat sieluparat kokoustaan jossakin talon asumattomassa huoneessa, jossa oli joskus ruumis maannut; kolmesti muutetussa luhdissa tai hylätyssä, vanhassa takakartanon huonekömmänässä, minkä multapermannossa oli ruumiitten luita. Siellä kokoontui vainajien joukkio, suunnitellen jotakin onnettomuutta tuottavaa tapahtumaa lihassa eläville jälkeläisilleen, talon ehtoisille asujaimille. Silloin riehui tavallisesti hirmuinen myrsky, ja joku vainajista ilmoitti sitten onnettomuuden näyttäytymällä.

Pirttiväen huomaamatta oli musta pilvi lähennyt itäiseltä taivaalta, se karkasi kuin villiytynyt petolauma kylää kohden. Tuli ankara myrsky. Tuuli puski seiniä vasten ja vesi löi ruutuihin, jotta luuli niitten tuossa tuokiossa särkyvän.

Mutta pirttiväki ei siitä välittänyt, sen huomio oli kokonaan toisaalla. Sillä nyt seurasi vereltä tihkuva tarina tämän samaisen onnettoman suvun talossa ennen eläneestä emäntävainajasta, joka saituudessaan syötti ruttoon kuolleen sian palkkaväelleen, jotta suurin osa väestä kuoli. Lapsiaankin oli emäntä nälällä piinannut, vaikkakin itse sunnuntai-aamuisin maidossa kylpi, taika kun niin vaati. Sen maidon syötti hän sitten väelleen, ja usein löysi palkkalainen vellikupistaan ihmisen sormen tai varpaan palasen. Loppujen lopuksi akka tappoi miehensä ja tuli itse mestauskirveen kautta surmatuksi. Mutta rauhaapa ei saanut sekään haudassaan, kummitellut oli emäntä kuoltuaan pitkät ajat, kuten Kuuro-Esa, Totan Ulla, Ullan riijari, Timisjärven Taava ja monet muut. Koko sukukunnan kirous painoi Tukalan taloa, selitti Hajaani.

Pirttiväki kuunteli jännittyneenä Hajaanin juttuja, hymyillen parkkiutuneen omantunnon pahansuovalla halulla isoisten hairahduksille ja voimakkaalla mielikuvituksella höystetyille tapahtumille. Varsinkin vanhempi väki oli ihastunut hirveisiin tarinoihin, kylpien mielihalulla veren tahraamilla kentillä, joissa tapeltiin vertyvin päin, viileskellen salaa toisiaan terävillä aseilla, missä maa kasvoi kauniita ruusunkukkasia ja koreita orjantappuroita sekaisin, joitten välissä siellä täällä näkyi ruskea verilätäkkö tai kuollut, silvottu lapsen ruumis. Ne olivat, nuo akat ja ukot penkeillä ja makuulavereilla, kuin vanhan ajan sotaleikkien katsojia, jotka tyly ilme kasvoillaan seurasivat kuolemaan tuomittujen epätoivoisia taisteluja murhanhimoisia petoeläimiä vastaan, nauttien noitten muutaman tunnin elämästä taistelevien ihmisten toivottomasta itsepuolustuksesta ja kuolontuskista sekä petojen kiiltävien hampaitten irvistyksistä.

Myrsky riehui ulkona. Se täytyi jo kaikkien huomata. Oli kuin paholaisten pääjoukkio olisi irti päässyt. Kuulosti väliin kuin ukkonen jyrähtelisi, vaikka toiset väittivät sen tuulen tohinaksi.

Kun sitten ensimmäinen hämminki oli ohi, kertoi ylimaan mies, että hän oli nähnyt yöllä, siinä penkillä torkkuessaan, kalpeakasvoisen ja vaaleapukuisen naisen kaahattelevan uunilta läpi pirtin ja pihan hollitalliin päin. Sassu-Jussi huomautti siihen, että sehän oli Vesi-Maija. Mutta ylimaan mies selitti sen olleen paljon sen jälkeen, kun Vesi-Maija oli mennyt; hän oli nukahtanutkin sillä välillä, ja kun siitä jonkin verran valpastui, niin näki miten haamu kaahotti uunilta seinän läpi pihalle ja hollitalliin. Hän oli pannut merkille, että sillä oli suora nenä ja ulkoneva otsa sekä hampunvaaleat hiukset ja silmien kohdalla vain mustat reijät, ihan kuin haudassa maanneella. Joku väitti siinä vielä, että mies oli nähnyt unta, mutta ylimaan mies selitti vain torkkuneensa penkillä ja nousseensa sitten oikein ikkunasta katsomaan, miten haamu kaahotteli pihan yli hollitalliin.

— Se on ollut Totan Ulla, sanoi Siekkis-Kaisa.

— Se se on ollut, vakuutti Turakan Taava.

— Sitä nyt tuota epäilee vielä, sanoi Alpin mummo. Se minusta vaan on outoa ja kummaa, kun Mataleenakin on nähnyt sen varjon liihoittelevan illalla uunin päälle.

— Outoa ja kummaa on! kuului toisteluja pitkin pirttiä.

— Ja missä se Mikkokin on? kyseltiin.

— Niin tosiaankin. Missä se Mikko on?

— Sukukunnan kirous painaa tätä taloa, sanoi Hajaani. Pyhä-Pietari sentään! Ei tässä hyvin käy, ei tässä hyvin käy!

— Totan Ulla, Totan Ulla! mumisi koko pirttiväki.

— Mikä on Totan Ulla? kysyi silloin ylimaan mies.

— Eikö vieras sitä tiedä? sanoi Hajaani. Sekin tarina on laajalti tunnettu ja tapahtunut tässä talossa, paljon ennen Timisjärven Taavan surkeata kohtaloa.

Ei, eihän se vieras siitä mitään tietänyt, ja Hajaani alkoi kertoa tuota muulle pirttiväelle vanhastaan tuttua tarinaa, jota jokaikinen vaikka kuinka monesti mielellään kuunteli, kaamean jännityksen vallassa, kylmän viiman väliin selkäpiitä karmiessa.

Myrsky ulkona alkoi laantua. Sade hellitti hivenen, mutta tuuli vinkui vielä nurkissa ja kuulosti ulkohuoneitten ovia lonkuttelevan. Toiset katselivat ulos, rajuilman möyhinää tarkaten.

— Ladon ovi on jäänyt auki, se pitäisi käydä panemassa kiinni, huomautti joku katsojista.

Jokainen kuuli miten tuuli räsäytti aina väliin ovea, jotta koko ulkohuonerakennus tärisi, mutta kukaan ei uskaltanut mennä ovea kiinni salpaamaan, — peloitti hieman, eikä vaatteitakaan ollut vielä tarpeeksi päällä.

Hajaani se siinä vain kertoi ylimaan miehelle, miten tuo aina mainittu Totan Ulla oli aikoinaan asunut tässä samassa talossa, kauan kauan sitten, miniänä talossa hummaillen. Totan maalta, sydänmaan takalistosta, oli tyttö naitu ja kolme kaunista lasta oli se sitten saanut: yhden pojan ja kaksi tyttöä. Mutta huhut väittivät, ettei yksikään niistä ollut isännän oma lapsi, vaan suuren, mustan miehen, joka aina väliin pimeän kähmässä talossa pistäytyi. Kuka sen sitten tarkalleen tiesi miten todella asianlaita oli, menepä ja sano… Siinä sitten pirttiä talossa pestiin, niin kerrotaan, juhannussiivousta yötä päivää tehtiin ja Ullakin oli mukana. Kun huonekaluja siivottiin, penkkejä ja sänkyjä sisältä ja päältä kuurailtiin, niin Ulla sanoi paki paraastaan: »Viimeisen kerran tuotakin tuolia pesen». — »Mistä sen nyt niin vissiin nuori ihminen tietää?» kysäisi joku akka joukosta. »Tietää kun tietää», sanoi Ulla ja pesi ja kuuraili kuin tulen hädässä… Puuhaa oli akoilla, myöhäiseen yöhön aherrettiin, puhtaana piti talon jo aattona olla, ja Ulla-miniä se vielä aamupuoleen asti pihaa ja nurkkia lakaisi ja rapasi. Kukaan ei mitään huomannut ennen aamua, ei edes aavisteltu miniästä tuota ei tätä… Ylösnoustua sitä vasta ruvettiin kaipailemaan ja hakemaan, ja vinttikamaristahan se viimein löytyi.

— Vinttikamarista?

— Joo, hamppuköyteen hirttäytyneenä se siellä oli.

— Olipa se omituista. Sitä sattuu tässä maailmassa jos mitä.

— Sattuu vieras… Voi Pyhä-Pietari! Sitä sattuu jos mitä… Kerrotaan, että Ulla oli taas saamaisillaan sille mustalle miehelle ja siksi teki sen tekosen.

— Niin jumalattoman teon. Olisi puhunut miehelleen, jotenkin selitellen… Ehkäpä olisi anteeksi saanut.

— Ehkäpä olisi, Pyhä-Pietari, ehkäpä olisi… Siitä on asiasta monenlaisia arveluja, sellaisiakin, että sen varamies olisi väkisellä tuon tekosen tehnyt. Ullan kaulaan silmukan omavaltaisesti pannut ja sitten katto-orteen sen vetänyt.

Karsinassa oli nuorempi väki sulloutunut yhteen rykelmään, ja nuo eri-ikäiset, punaiset maatiaisnaamat tuijottivat kertojaan jännittyneinä ja vavahdellen. Mutta etempänä lavitsoilla ja makuulavereilla istuvat vanhat, ryppynaamaiset akat ja ukot ottivat osaa kertomuksesta johtuneeseen keskusteluun. Vaivainen, kurkussa karahteleva, nariseva ääni yhtyi toiseen samanlaiseen, heidän itsetietoisesti asiaa pohtiessaan:

— Natsarealainen siunatkoon! Väkivaltaisesti vetänyt naisen katto-orteen…

— Niin kerrotaan, niin kerrotaan.

Koko pirtti olijoineen oli kuin suuri, esihistorian aikainen eläin, joka tunsi ja tajusi joka hermollaan samoja tunteita, mutta jossa siellä täällä löytyi vanhempia, itsetietoisempia soluja, jotka vaistosivat enemmän ja puhuivatkin sen mukaan. Vanhat, harmaapartaiset ukot uunin kupeella nauraa myhäilivät koko jutulle, ja heidän naukuva äänensä säesti toisten puhetta, tarraten siihen silloin tällöin:

— Se mieskin, mikä lie hullu mies ollut, katosi sinä yönä. Toiset kertovat, että jokeen olisi mennyt.

— Jokeen?

— Joo, jokeen… Hyvä Isä siunatkoon! Siitä on asiasta niin monta juttua.

— On juttuja, mutta tämän pitäisi olla todenmukaisin. Minä kuulin tarinan Huumosen vanhalta muorilta viitisenkymmentä vuotta sitten, ja se selitti, että mies rakasti Ullaa ja siinä huumiossa tekosensa teki.

— Rakasti sitä isäntäkin, se Ullan oikea mies, ja itki ankarasti sen aamua ja viikon vielä jälkeenkin päin, vuosikausia se ihan sitä suri, hyvää ja hellää korven tyttöä… Mutta mikään ei enää auttanut. Synti ja kuolema oli heidät erottanut…

Myrsky riehui taas ulkona täydellä voimalla. Hiekka ja vesi jytisivät ikkunan ruutuja vastaan.

— Hyvä Jumala! Paholainen on päässyt irti, vaikeroivat akat.

— On pirunmoinen Jumalan ilma, sanoivat ukot.

Mutta Hajaani jatkoi juttuaan Totan Ullasta, ja akat lavereillaan ja ukot seinänvieruspenkeillä jamasivat mukana. Ylimaan mies sanoa tömäytti vielä siihen sekaan:

— Somapa oli tarina.

— Äläs tuota vielä sano, sanoi Hajaani. Pyhä-Pietari! Äläs tuota sano… Synkkä ja autio oli talo sen jälkeen vuosikymmenen. Nuori isäntä kulki pää kumarassa, ja vanhusten kädet tutisivat, jottei vellikuppi tahtonut kädessä pysyä. Eikä naurettu talossa enää koskaan, ei näihin vuosikymmeniin asti. Kaksikerroksinen pytinki oli kuin ruumishuone — se rakennus oli ollut tämän nykyisen paikalla — ja vinttikamarin ikkuna tuijotti kamalasti päivän hämärtäessä. Talossa ryskyi ja napsui pimeän tullen. Totan Ulla ei saanut lepoa haudassaan. Sen varjopuoli kummitteli vuosikausia sen jälkeen — vieläkin se kummittelee, vaikka senaikainen rakennus on jo palanut — aivan kuoliaaksi lapsia ja vaimoja se säikytteli. Ja ken vain sen itsensä ilkihereillään näki, hän aina varmasti kuoli. Kerran oli vieraalle laitettu vuode vinttikamariin, — uhaten oli vieras sinne yöksi pyytänyt. Keskiyöllä hän sitten heräsi kummalliseen ryminään ja rätinään. Ovesta astui sisään pitkä, musta mies ja tarjosi vieraalle kirjeen luettavaksi, ja uunin edessä seisoi nainen vaaleassa puvussa silmukkapäinen nuora kädessä ja sen silmien kohdalla näkyivät vain mustat, syvät reiät. Vieraalla oli revolveri vuoteen vieressä tuolilla, mutta siihen hän ei uskaltanut koskea. Kun pitkä, musta mies läheni hänen vuodettaan, karkasi hän ovesta ulos, putosi rappusilta suoraa päätä eteiseen päälleen, sairastui ja kuoli.

— Olipa se hirveä juttu. Herra varjelkoon!

— Oli, oli… Voi Pyhä-Pietari sitä miestä, joka Ullan hirteen veti! Kostoksi veti, kun ei naista omakseen saanut, vaikka se raskaana oli miehelle…

— Mikko kyllä on aina väittänyt, tämä talon nuorempi isäntä, jota juuri kyseltiin, että Ulla ei olisi tuota riiaria oikein rakastanutkaan, vaan että tämä kiristi miniältä rahoja ja muuta kaikkea mitä talossa oli, jonkin salaisuuden pitämisen lunnaaksi, ja kun naisparka ei enää lopulta jaksanut miehen kiristämistä kärsiä, hirtti hän itsensä. Tule ja selitä kuka oikeassa on, huomautti Alpin mummo.

Myrsky riehui vielä kuin suuri, musta lintu kuolintuskissaan siipiään lyöden, huutaen ja vaikeroiden. Pirtissä oli nyt hiljaisuus, mutta ylhäällä vinnissä, jonne tuuli oli tiensä löytänyt, vinkui ja suhisi, ja Hajaani ja muut pirtissä olijat silmäilivät ylös kattoon päin.

Hetken kuluttua oli sitten kaikki ohi. Oli kuin se kuolintuskissaan huohottava olisi jo ehtinyt poistua, vieden mukanaan kaikki äänet ja suuren tuskan ja hädän.

Mataleena itki karsinassa sängyissään, ihan ääneensä siellä tyrskähteli, ja kun häneltä kysyttiin, mikä vaivaa, selitti tyttö:

— Tuntui äsken myrskyn riehuessa, kuin ulkona olisi joku valittanut…
Se teki niin pahaa…

Siekkis-Kaisa lieden luona oli heti valmis vastaamaan:

— Se kuollut se valitti paholaisen sitä repiessä, myrskyssä möyryten kuolevaa mukaansa raahatessa.

— Mitä kuolevaa? Kaisa turhaan ihmisiä pelottelee… Älä ole Mataleena milläsikään! Se oli vain ukkoskuuro, sanoi Hajaani, aivan kuin vapautuen hänkin rajuilman ja kummitusjuttujen lumouksen alta.

Mutta Siekkis-Kaisa vastasi kimakalla, karulla äänellä ovensuusta
Hajaanille, huutaen tarpeettoman kovasti:

— Ukkoskuuro tahi viimeinen sanoma onnettoman saattajalta, kurjan sielun väkivaltainen lähtö iankaikkisuuden pimeille pihoille.

Pimeyttä jatkui vielä, mutta myrsky oli jo ohi. Uunin päältä kuului
Vesi-Maijan omituinen, vinkuva ääni:

— Älä huuda Siekkis-Kaisa niin kovin kamalasti! Täällä on Totan Ulla, joka kaipaa sinua.

— Mitä sanot? Mitä se Maija siellä horisee, huppana?

— Enhän minä mitään, se tämä Totan Ulla täällä kaipaa.

— Ulla?

— Totan Ulla tuossa istuu seinän vieressä. Tules katsomaan! Valkea vaippa on sen yllä, ja sinua se kaipaa…

— Minua? Hyvä Jumala! En minä uskalla tulla… Mitä se minusta?

— En minä tiedä… Kysy sinä… Tuossa se istuu ja sinua kaipaa…

— Minua kaipaa… Voi Hyvä Jumala sentään!

— Niin, niin… Sillä on sinulle asiaa… Tule tänne. Sillä on sinulle asiaa…

— En minä uskalla tulla. Kysy sinä se asia.

— Se sinulle kuolemasta puhua aikoisi.

— Hyvä Jumala, kuolemasta! Mitä se vielä sanoo?

— Sanoo sinunkin tänä kesänä kuolevan ja erään toisen, vieraan, joka siellä istuu…

— Niinkö sanoo… Hyvä Jumala, mitä sanoo! Eikö sano vanhan emännän kuolevan?

— Ei sano. Toiset ne ovat jotka kuolevat, ei vanha emäntä… Ensin meitä menee kaksi tästä talosta, sitten tulet sinä…

Siihen se puhe loppui. Mutta pirtissä alkoi hätä ja hytinä. Korvasta korvaan supatettiin, hoiperrellen ihan sänkyjen laidoilta sänkyjen laidoille hiiviskeltiin, pelokkaina ja hätäillen supatettiin:

— Totan Ulla.

— Totan Ulla.

— Se näki sen, Vesi-Maija.

— Hyvä Jumala! Se näki sen.

— Joku kuolee.

— Kuka kuolee?

— Tämä Kaisa.

— Tai Vesi-Maija itse, sehän sen näkikin.

— Vaan Ullapa sanoi, että Siekkis-Kaisa ja tämä vieras…

Mutta Siekkis-Kaisa mekasti jämerästi, tuskastuneena hätään ja hytinään, itseäänkin rohkaisten hän pauhasi:

— Mitä sitä akat turhaa turisee. Unissaan se vain niin puhui. Ei kukaan kuole. Tai jos nyt joku pakostakin kuolee, niin Vesi-Maija itse kuolee, niin se on raihnainenkin, sairastellut vuosikausia… Tahi sitten Mikko, joka näki sellaisen omituisen unenkin talvella…

Mutta pirttiväki ei niin vain yht'äkkiä rauhoittunut. Makuulavereilla ja sängyissä supateltiin, ja miehet penkeillä kumarassa istuskellessaan katsahtivat aina väliin kulmainsa alta epäillen Kaisaa ja uunin päällä nukkuvaa Vesi-Maijaa. Tiedettiinhän kummankin usein ryiskelevän. Ja joku sanoi jo ääneenkin:

— Niinhän se sanoikin Vesi-Maija, että ensin meitä menee kaksi ja sitten tulet sinä perässä.

Siekkis-Kaisa hämmentyi tämän kuultuaan ja jäi suu auki tuijottamaan puhujaan. Totta totisesti se Vesi-Maija äsken niin sanoi. Hän melkein häkeltyi siihen paikkaan. Totisesti Vesi-Maija niin sanoi.

Ukkojen puolella virisi nyt tarina Mikon talvellisesta unesta, johon Siekkis-Kaisakin oli vihjaillut ja joka tosiaankin oli muistelemisen arvoinen. Kerran talvella, aamulla ani varhain, oli Mikko pirttiin tultuaan kertonut väelle nähneensä yöllä kummallisen unen, josta eivät tosin muut kuin Mataleena ja Vesi-Maija silloin paljoa piitanneet, mutta joka sittenkin saattoi pohjustaa. Arkussa Mikko unissaan valekuolleena muka makasi, oikein koreassa ruumispaidassa ja muutenkin kukkasin koristettuna. Akat veisasivat siinä ympärillä, ja hän itse lavalla kytjötti pihamaalle kyhätyssä lehtimajassa. Ihmiset kävivät häntä sitten vuorottain katsomassa, vaimo ja lapsetkin itkien katsomassa kävivät, ja Hajaani ja naapurin isäntä katselivat kauan lavalla kytjöttävää miestä ja naapurin isäntä sanoi Hajaanille, ettei päässyt Mikko eläissään isännäksi, sitä se mies pahoi ettei päässyt… Niin se unessa kuvastui… Ja Mataleena istui koko ajan siinä jalkopäässä olevalla tuolilla ja nyyhkytti kädet silmillä, ja Vesi-Maija raukka itki päänpohjissa. Ja sitten vietiin mies kirkonhautaan. Pappi vihki haudan, viskaten kolme kertaa pienellä lapiolla multaa silmille, jotta tupehtua aivan oli, sanoen samalla:

»Maasta olet, maaksi tulet…» Voi, miten paha oli Mikon siinä olla, kun ei ollut vielä kuollutkaan ja oma tyttökin viskasi multaa päälle ja äiti ja muut. Mutta sitten kuului ääni: »Tämä on nyt sinulle vain unta, mutta ensi helatorstaihin mennessä kaikki tämä toteutuu. Oma tyttösi heittää arkullesi silloin multaa ja vaimosi vuoteessa makaa. Kuudes tunti on silloin täytymässä. Pane merkille tämä aika…»

Akkoja oli kokoontunut täysilukuinen kopla karsinaan juurta jaksain pohtimaan Mikon ja Vesi-Maijan kuolemaa, vaikka kenpä siitä varmuutta sai, — sen vain tietää sai, että Vesi-Maija raukka oli kovin raihnainen ja Mikko tahallaan surman paikkaa haki. Ja eihän sitä ihmisraukalle ole totista tietoa annettu, ei hetkeä ei paikkaa ilmoitettu, milloin sielu iankaikkisuuteen temmataan.

Menepä ja sano se sinä, ihminen, milloin sielusi pois temmataan!
Pontius Pilatus sentään!

YHDESTOISTA LUKU.

Verannalta ja eteisestä kuului huutoja ja nopeata astuntaa. Joku selitti siellä hätäisesti jotakin toiselle, sitten kuului kirouksia, pirtin ovi lensi apposten auki, ja ukko työntyi valkoinen tukka hulmuten sisään, partaveitsi oli kädessä ja hätäisenä se höpötti:

— Tuota, tuota… Eikö Mikkoa ole näkynyt? Hakekaapa Mikkoa!

— Ei ole näkynyt, sanoi isäntärenki Hajaani. Menepä Lotta piikanen sitä ulkoa katselemaan!

Ukko seisoi hetken siinä keskellä pirtin lattiaa, ja terävät, harmaat silmät tiiristelivät tuikeasti pirttiväkeä, joka hämillään katseli käsiään ja vaatteitaan hypisteli…

— Ei sitä ole näkynyt Mikkoa, kuului vielä uuninsuuloukosta kimeä akan ääni, ja ukko meni kyökkiin partaansa ajamaan. Mutta Hajaani sanoi siinä pöydän päässä tupakkaa pienennellessään:

— Hätä näkyy ukolla olevan. Olisikohan niillä ollut jotakin suukopua
Mikon kanssa?

— Kyllä minä kuulin suukopua peräkamarista, kun siitä aamulla sivu kulin, sanoi Turakan Taava. Kova riita kuulosti isännillä olevan. Ukko karjui ja löi nyrkillä pöytään, ja isoäänisesti se Mikkokin peuhasi.

— Kuulitko tarkemmin, missä asioissa miesten kiivaus kaiherteli? kysyi
Hajaani.

— En kuullut, sanoi Turakan Taava. Sen vain erotin, että Mikko uhkaili jotakin.

Tuskin oli Taava sanansa sanonut, kun vanha emäntä astui pirttiin ja höpötti hänkin:

— Eikö Mikkoa ole näkynyt? Sepä nyt on kummaa… Eikö Mikkoa ole näkynyt?

— Ei ole näkynyt, sanoi isäntärenki Hajaani. Lotta meni sitä juuri katselemaan. Ei ole Mikkoa tässä näkynyt.

— Ukko siellä niin kaipaa Mikkoa, sanoi vanha emäntä vetäisten sinittynyttä huivia lujemmaksi pään ympäri… Mikä hätä sillä lienee?

Emäntä meni kyökkiin takaisin, ja Turakan Taava selitti:

— Se on riita siitä isännyydestä miehillä, ja siksi kai ne ärjyivät aamullakin. Ukko ei anna isännyyttä Mikolle ja suosii vielä Tornio-Taavaa.

Mutta Tynkä-Tiina väitti:

— No, eikö tuota nyt sitten saisi suosia? Oma tyttö on Taava, kuten
Mikkokin poika, ja lapsia on Taavallakin.

— Niin on. Mutta se pelkää Mikko Taavan vielä naivan ja tahtovan talosta osan. Kuka tietää, kenen vielä nuori, voimissaan oleva leski naipi, ja jos Ponttaalin Paavon ottaa, kuten puhutaan, niin kahtia talo jaetaan, siitä ei päästä minnekään. Sellainen poika se on Ponttaalin Paavo.

Ja miesten puolelta kuului ikäänkuin myönnytyksiä:

— Joo, sellainen poika se on Paavo. Kahtia pantiin Salvomäen talokin, kun tätä ennimmäisen emännän nai, kahtia se vain jaettiin, vaikka talossa oli ennestään jo poika isäntänä.

— Aivan niin, kahtia se maat ja'attaa Ponttaalin Paavo, siitä saa olla varma.

— Ja'attaa, ja'attaa se vain Ponttaalin Paavo Tukalan talonkin.

Tynkä-Tiina taas puolestaan selitti:

— No luulisihan tuota puolessakin tällaisessa talossa olevan olemista ja elämistä niin Mikolle kuin Taavallekin.

Ja akat karsinan loukoissa säestivät perään:

— Luulisi toki olevan, mutta jolla jotakin on, se enemmän toivoo.

— Ja se Mikkokin on semmoinen soma. Ei leskeksi jääneen sisarensa antanut saman katon alle jäädä, niin kauan mankutti ja torui, että sotamiehen huoneisiin miestään suremaan jääneen vaimon muuttaa piti. On minusta soma koko Mikko, saita ja toisen syöpä.

— Sitä kellä mitä paljon on, enempää se vaatii. Koko talon isännyyttä se Mikko vaatii, ei vähempää, ei enempää.

Paarmuurska-Pieta kävi siinä sisäkkö Mataleenaa kyökkiin hakemassa ja sanoi samalla piioille, että einettä kiirehtisivät. Oli käsketty lihaperunoita keittää. Akkojen ryhmä hajaantui, ja puhe keskeytyi sillä kertaa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Ja kun Mataleena tuli kyökkiin, höpötti ukko vieläkin:

— Missä Mikko on? Missä Mikko on?

— Missä lie, sanoi vanha emäntä.

Viereiseen kamariin oli ovi auki, Mikon emäntä makasi siellä lapsivuoteessa.

— Vastahan tuo tuossa oli, sanoi Mikon emäntä. Minullekin lääkettä antoi… Ei kai se nyt kaukana liene…

— Tuota, tuota… Ryyppäsikö se itse? kysyi ukko.

— Ryyppäsi kai se ainakin jonkin puolikuppisen, sanoi Mikon emäntä.

Ukko ajoi partaansa ja oli sen jo melkein lopettanut, kun hän taas pakiparaastaan keskeytti työnsä ja alkoi hätäisenä höpöttää:

— Missä Mikko on? Missä Mikko on? Käykääpä tuota pirtistä ja kamareista katsomassa! Missä ihmeessä se Mikko nyt on?

— Vastahan tuota haettiin pirtistä ja kamareista, sanoi vanha emäntä tyynnyttäen. Ei se huoneissa ole. Ehkäpä on naapuriin pistäytynyt.

— Ei se ole naapuriin pistäytynyt. Menkääpä kaivosta ja joesta katsomaan. Missä ihmeessä se Mikko on? Mataleenan kanssa hellan edessä häärinyt piikatyttönen pistäytyi Mikkoa hakemaan. Ukko lopetti parranajonsa, ja veitsi vapisi vanhassa kädessä, jossa siniset laskimosuonet niin selvästi erottautuivat. Tultiin pian sanomaan, ettei Mikkoa löydy mistään. Silloin ukko hyppäsi pystyn pesuastian äärestä ja huudahti:

— Tuota, tuota… Mennäänpä joukolla hakemaan!

Kaikki kyökissä olijat, paitsi vanha emäntä ja Mikon emäntä, riensivät ukon mukana ulos: Mataleena, Paarmuurska-Pieta ja Lotta-tyttö. He kiiruhtivat ukon jälessä kuin tulipaloon. Kaikki ovet jäivät ulos asti auki. Ukon pompatus ja naisten huudahdukset kuuluivat navetan puolelta päin.

Kyökissä olikin hivenen häkää ja keitosten käryä, joten ovia ei heti tukittu, kun ulkona oli vielä sievonen ilma.

Tämä ukon omituinen hätäileminen ihmetytti koko talonväkeä, ja vanha emäntä jahkaili siinä maitopyttyä pestessään:

— Mikähän ukkoon on mennyt? — niin hätäisenä Mikkoa kaipailee…

— Tuntoa sillä taitaa hivenen karvastella, sanoi Mikon emäntä. Mitä lie ollut isännillä aamulla aikaisin suukopua. Kuulin tuossa kuuden seutuvilla, kun täällä jo kaikin oli ohi, ja Paarmuurska-Pieta poikaa hellan vierellä punkassa peseskeli, kuulin peräkamarista miesten torailua. Tänne asti kuului ukon karjuminen, mutta sanoja en yhtään erottanut. Kova ottelu siellä oli ollut. Mikon käsi vapisi minulle lääkettä antaessa ja minusta näytti siltä, että mies oli hyväsesti tuuterissa. Vielä se täälläkin puolikupposia teki.

— Olisikohan tuo sitten… minä tässä tuumin ja arvelin… Luulisitko sinä Mikon itselleen jotakin tehneen, sellaista tuhmaa? sanoi vanha emäntä.

— En juuri sellaista luule, eihän nyt toki, vaan että se on ukolle jotakin uhkaillut, niin tässä arvelin… Ei ukko muuten noin pelkäisi.

— On se somasti sen Mikon kanssa, jo vuosikauden samaa vahtimista ollut, ihan tässä höperöksi tulee… — Huolettaa se, kovasti huolettaa… Näin taas aamulla niin omituista untakin tai liekö tuo oikein untakaan ollut, niin sen selvään näin kuin hereillään, silmät auki sitä kummissani katselin…

— Niitäkö vanhoja, pirttiväen ukkoja? Hupsista!

— Mikä tuo lie ollut, en tiedä. Mutta vähää ennen kuin Mikko tuli kamariin, riekkui pitkä, musta mies tuossa ikkunan päällä; jalat sen olivat irti maasta. Näin vain selän ja hoikan niskan, päätä en ollenkaan nähnyt. Meinasin ihan jo huutaa siinä, kun samassa Mikko olikin sängynvieressä ja tarjosi lääkettä, ja vieras katosi…

Nyt kantautui askelten töminä verannalta ja eteisestä, ja ukko kuului huutavan pirtin ovella:

— Mikkoa ei löydy mistään. Tulkaapa kaikki hakemaan!

Koko pirttiväki kiiruhti ulos, nuorempi väki edellä, vanhempi väki jälessä. Kaunista kevätaamua tiiristellen hoippuroivat totteroiset ukot ja homehapsiset vanhat loisakat, kaikki mukamas Mikkoa hakemaan. Nyt haettiin joka luhti ja huoneen kömmänä, liiterit ja ladot tarkoin tutkittiin. Hajaani haki aittain avaimet ja tutki ukon kanssa jyväaitan, liha-aitan ja vaateaitan, mutta Mikkoa ei vain löytynyt. Väki alkoi jo kyllästyä hakemiseen. Ukko haroi vielä varmuudeksi aidaksella jokea ja Hajaani taas sorkki keksillä kaivoa. Piikatyttö pantiin naapuristakin kadonnutta kyselemään, mutta palasi pian takaisin sanoen, ettei ole miestä siellä kuultu ei nähty. Silloin alkoi ukko taas hätäillä. Hän juoksi pihamaalle ja huusi:

— Tuota, tuota… Mennäänpä hollitalliin! Mennäänpä hollitalliin!

Piiat ja ukko menivät hollitalliin, ja isäntärenki Hajaani nilkutti jälessä. Taas haettiin ja tutkittiin, joka parsi ja seimen lokero tarkastettiin, varsakarsinat ja tammakarsinat ympäriinsä. Ei vain löytynyt kadonnutta. Nyt oli jo kaikki paikat tutkittu, ja väki alkoi poistua hollitallista. Poistuvasta joukosta kuului mutinaa ja puhettakin:

— Ei sitä löydy.

— Ei sitä löydy.

— Tuota nyt hakea, ei sitä löydy.

— Onpa se omituista… Mihin se on mennyt?

— Tule ja tiedä, mihin se on mennyt?

Ukko seisoi keskellä avaraa tallia ja oli kuin päästä pyörällä, mutta yhtäkkiä hän kirkaisi omituisesti, kuin olisi jotakin muistanut, aivan päätä leikaten hän huusi:

— Tuota, Herra Jumala! Yliselle! Tulkaapa ihmiset yliselle!

Vanha emäntä oli seurannut siitä avonaisesta ovesta hakupuuhia ja säikähti kuultuaan ukon huudon hollitallista, heitti astiain pesun sikseen ja kiiruhti ulos. Mikon emäntäkin nousi sängyssään istualleen, kuunnellen ulkoa kuuluvia ääniä ja katsellen pelästyneenä ovelle päin.

— Ovatko tosiaankin Mikon asiat hullusti? äänteli hän. Hyvä Jumala sentään!

Hän muisti, miten Mikko oli häntä niin tuskaisena aamulla katsonut, kuin ankarassa poltteessa tajutonna tuijottanut. Ja hänkään ei ollut ymmärtänyt miestä lohduttaa… Hyvä Jumala! Ja jo ennemminkin, kun mies kulki kuin tulisilla hiilillä…

Mutta vanha emäntä hyyperti hollitalliin päin, koettaen joutua muitten mukaan. Ukko sieltä ovelta huusi Hajaanille ja rengeille, jotka turhaan etsivät Mikkoa siinä hollitallin vieressä olevasta romuaitasta:

— Tulkaapa takaisin! Katsotaan vielä hollitallin ylinen…

— Tämäpä nyt hätää on! sanoi Turakan Taava, piikojen pää ja Hajaanin monivuotinen morsian.

— Sun tulinen piki! Tämäpä nyt on hätää, sanoi Sassu-Jussikin.

Ja kaikki kiiruhtivat takaisin hollitalliin. Siellä kiipesivät jo Mataleena ja ukko yliselle. Mataleena pääsi sinne ensin ja kirkaisi heti sinne päästyään kuin päätä leikaten:

— Hyvä Jumala! Siinä se nyt on. Mikko siinä on…

Äänettöminä katselivat ihmiset ylisen aukkoa kohden. Ylimmäisillä rappusilla seisoi ukko, jalat näkyivät alas. Ukon ääntä ei kuulunut. Mataleena siellä vain ylisellä voihki ja valitti. Sitten putosi ukko rappusille istualleen, ähki ja haukkoi ilmaa. Tallissa olijat katselivat kauhuissaan ukkoa. Siinä ylisten rappusilla se vanha kanalja vain istui leuka täristen ja vaikeitten, tuuheitten kulmakarvojen alta tuikeat silmät kauhua kuvastellen. Väki arvasi mitä ylisellä oli tapahtunut. Mikko oli niin monesti uhannut hirttää itsensä, ja tänä aamuna hän oli ukon kanssa riidellyt peräkamarissa. Turakan Taava sen oli kuullut: Ukko oli karjunut Mikolle ja Mikko oli jotakin huutanut ukolle, uhaten ja kiroten… Siinä se nyt oli ukko, vanha syntisäkki, siinä se istui ja haukkoi ilmaa…

— Voi sun tulinen piki!

— Voi Pyhä Pietari!

— Herra hyvästi silmätköön!

…kuului joukosta hiljaisia huudahduksia.

Pontius Pilatus.

Mutta aika oli tärkki, ja ukko kiepsahti yliselle sekä huusi siinä samassa aukosta alas talliin:

— Tule tänne Hajaani! Ota tuota puukko ja katkaise köysi!

Vanha emäntä tuupertui parteen sen kuultuaan, rukoillen ja voihkien. Mutta Hajaani kiipesi yliselle. Mataleena siellä itki kädet silmillä heinäkasassa istuen, ja ukko tuijotti keskiorteen, josta Mikko roikkui hirttäytyneenä. Kädet ja jalat riippuivat rentonaan, pitkä tukka törrötti silmillä, ja kasvot olivat mustanpuhuvat. Hajaani tuijotti kuin lumottuna Mikkoon, — kaulan oli köysi niin surkean hoikaksi kurrannut. Se kiinnosti hänen mieltään, se ei ollut siltä kohdalta juuri miehen peukaloa paksumpi…

— Ota puukko ja vedä nuora poikki! huomautti ukko hätäisellä äänellä.

Hajaani otti visapääpuukon tupestaan ja vetäisi nuoran poikki. Hengetön ruumis retkahti ylisen lattialle…

Mutta ukko sai pian toimintakykynsä takaisin.

— Tuota, tuota, riisutaanpa vaatteita ja hierotaan kaulaa ja rintaa, tankkasi hän ja alkoi toimekkaana hääriä ja hommata.

Ihmisiä lappautui alhaalta tallista yliselle. Vähennettiin vaatteita hirttäytyneen päältä ja alettiin hieroa ruumista.

— Suoltakaa kurkkua ja hierokaa rintaa, hoputti ukko. Tuota, tuota, lujemmin, lujemmin…

Ukko toimitti renkipojan lukkariakin hakemaan ja hieroi itse ja hieroitutti muillakin hirttäytyneen ruumista. Kaula kyllä paisui melkein entiselleen, mutta henki ei palannut mieheen.

— Suoltakaa kurkkua! Suoltakaa kurkkua! hoputti ukko.

Jokainen koetti parastaan. Hierottiin koko ruumista, muokattiin ja läpättiin.

— Tuota, tuota… Koettakaapa uudestaan, tokelti vain ukko. Vetäkää kieli ulos ja kaivakaa kurkkua! Ehkäpä se siitä vielä virkoaa.

Hajaani veti kielen ulos ja vanha emäntä kaivoi kurkkua. Mutta mikään ei auttanut.

Siinä häärittiin kuin tulisilla hiilillä, riisuttiin ruumis melkein ilkoisten alasti, hierottiin ja muokattiin.

— Nyt sen kurkku jo korahti, huudahti ukko. Ja taas alettiin sama temppu uudestaan, mutta kaikki oli turhaa vaivaa.

Lukkarikin siihen saapui ja koetti tekohengitystä. Ei sekään auttanut.

— Valmis on, sanoi lukkari, viekää ruumis alas.

— Eikö mikään enää auta? kysyi ukko hätäisenä. Minä haen viinaa, jospa vielä viinan kanssa hierottaisiin.

— Turhaa vaivaa, sanoi lukkari, valmis se on.

* * * * *

Sanoma tapahtumasta oli jo ehtinyt naapuriinkin. Ne olivat lähisukulaisia Tukalaan. Ja kun ukko siinä kartanolla edes takaisin hyppäsi toimittaen ruumista luhtiin, tuli naapurin isäntä jokiahteen puoleisesta solasta ja tervehti sanoen:

— Sitäkö kuuluu taloon?

— Kuuluu, kuuluu, kipeätä kuuluu, sanoi ukko. Tuota, tuota, hirveätä kuuluu… Meidän Mikko on hirttänyt itsensä hollitallin yliselle… Voi, voi!

Siinä se tollotti naapurin isäntäkin neuvotonna eikä osannut sanoa halaistua sanaa ukolle lohdutukseksi. Kovin oli se kipeä asia hänellekin. Sen hän vain tiesi, mutta ei hirvennyt siitä nyt ukolle puhua, ettei Mikko tuossa paareilla makaisi, jos ukko olisi antanut talon isännyyden ainoalle pojalleen, edes puoleksikaan valtikkaa hellittänyt. Mikko oli jo lähempänä viittäkymmentä eikä jaksanut ikäänsä toisen käskyläisenä elää, siinä syy… Kaikki hänen elantonsa määrättiin valmiiksi jo edeltäpäin, yksin naimisiinmenokin… Ja Mikossakin olisi ollut isännän ja käskijän verta.

Siinä naapurin isäntä seisoa tollotti ja mietti, ja ukko hääräsi pihamaalla, laittoi ruumislavaa luhtiin, tervasi lavan alle pantavien lavitsain jalat ja toimitti miehiä kantamaan Mikkoa luhtiin.

Ja juuri kun ruumista kannettiin pihan poikki hollitallista luhtiin pestäväksi, tuli naapurin emäntä taloon ja sanoi siinä mukana häärivälle ukolle:

— Tämmöistäkö tämä nyt on?

— Tämmöistä tämä nyt on, sanoi ukko. Tuota, tuota… kummaa elämää täällä on ollut… Mikon emäntä sai yöllä lapsia, ja Mikko itse hirtti aamulla itsensä. Voi, voi!

Ukko kiiruhti kantajien mukana luhtiin, ja naapurin emäntä meni nuorta emäntää katsomaan. Kuistilla tuli Paarmuurska-Pieta vastaan.

— Sitäkö kuuluu tänne jos mitä? sanoi naapurin emäntä.

— Kuuluu, kuuluu! sanoi vanha emäntä, joka tulla hyyperti hollitallista, hirveän kipeätä kuuluu…

— Niinhän sitä kuuluu, sanoi Paarmuurska-Pietakin, hirveän kipeätä ja kummaa… Sitä sattui monta tapahtumaa tänä aamuna täällä: toinen meni ja toinen tuli.

— Poikako tuli?

— Poika tuli, terve ja komea poika. Kyllä se isänsä paikan vielä täyttää, niin onkin lihava ja vankkaluinen…

Naiset menivät poikaa katsomaan, ja ukko köpitti naapurin isännän kanssa peräkamariin.

— Otetaan puolikuppiset! sanoi ukko jo portaissa naapurin isännälle, niin sydämeen ottaa tuo tapaus…

Siellä istuivat sitten ukot totilasin ääressä eikä puhe ottanut sujuakseen. Naapurin isännän mielessä asusti se samainen asia, joka olisi oikeastaan pitänyt ukolle sanoa, vaan jota ei kumminkaan nyt vielä hirvennyt sanoa, se nimittäin, ettei Mikko vielä luhdissa ruumiina makaisi, jos ukko olisi ainoalle pojalleen isännyyden luovuttanut.

KOLMASTOISTA LUKU.

Miehet jättivät ruumiin luhtiin, asettaen sen siellä lavalle pitkälleen. Mataleena ja Siekkis-Kaisa riisuivat viimeiset vaatesiekaleet sen päältä, ja naiset alkoivat pestä lämpimällä vedellä ruumista. Siekkis-Kaisa oli vanha ruumiinpesijä ja oli taas hyvällä tuulella, kun sai mielityössään hääriä. Mataleena ei joutanut kauan luhdissa olemaan, mutta taloon oli tullut sattumalta Purri-Pieta, hänkin tunnettu ruumiinpesijä, ja ukko toimitti hänet Siekkis-Kaisalle avuksi. Ja siinä vakka kantensa löysi, puheet sopeutuivat hyvin yhteen näin ruumista pestäessä ja onnettomuuden sattuessa. Ei harkka-sanaa sattunut, ei riidan hiluistakaan. Se vain kutitti heidän sinnittyneitä omiatuntojaan niin makoisesti tuo tuollainen tapaus. He aivan nauroivat vahingoniloisina, kun Mataleena oli poissa, mutta kun tyttö toi taas lämmintä vettä kyökistä, vaikenivat vaimot hetkiseksi ja katselivat tuppisuina tyttöä. Siekkis-Kaisa uteli sitten viimein avosilmäiseltä emäntien lemmikiltä:

— Toiko naapurin emäntä saunaruokia Mikon emännälle?

— Ei tuonut vielä, muuten kai tuli vain katsomaan, sanoi tyttö.

— Sielläkö se on kyökkikamarissa?

— Siellä se on ja itkee, kuten Mikon emäntäkin. Ja vanha emäntä on aivan höperönä, voivottaa ja rintaansa painelee.

— Ja ukko… Mitä se tuota ukko tuumii?

— Onneton on ukko, kovin hätäinen ja onneton, hokee vain yhtenään, että kipeä on asia, kipeä on asia… Vasta totivettä kyökistä haki peräkamariin. Siellä ne naapurin isännän kanssa istuvat.

— Viitsiikin ryypätä, juoppolalli, tällaisena aamuna, huomautti siihen
Purri-Pieta.

Mutta Siekkis-Kaisa selitti:

— On kai pakko ryypätä, — sydäntä sillä tulisesti polttaa. Aamulla riiteli Mikon kanssa peräkamarissa, huusi ja karjui kuin hevoselle ja Mikko huusi myös sekä uhkasi jotakin.

— Mitähän se uhkasi?

— En sitä tarkalleen kuullut enkä ukonkaan sanoja oikein erottanut, sen vain totesin, että kiroili se oikein olan takaa ja löi nyrkillä pöytään. Ja sitten Mikko lähti ja iski oven kiinni, jotta koko pytinki tärisi.

— Ja silloinko se heti hollitalliin meni?

— Ei heti, kyökkikamariin vain ja tarjosi emännälle lääkettä ja otti itsekin.

— Rohkaisuryypyn otti. Olipa se hirveätä!

— Olihan se, ja sitten kai se meni ja teki tekonsa.

Mataleena oli mennyt taas kyökkiin, mutta jokiahteen puoleisesta solasta tulla tuuperti pihaan pieni, ryppynaamainen akka, suuret huivin nurkat kaukana sivulla viipottaen. Se oli Hiljaisen Matin Reeta, jonka maahan painunut, ränsistynyt mökki oli siinä Tukalan lähellä jokiahteella. Jo edempää näki Hiljaisen Matin Reeta Siekkis-Kaisan ja Purri-Pietan siinä ruumiin ääressä puuhailevan ja huusi vaimoille kimakalla äänellään, ennenkuin edes luhdin luo pääsikään:

— Kriste Jesu! Tämmöistäkö täällä olikin. Aanailinhan minä tosin jotakin tämmöistä ja siinä mökillä jo aamulla sanoinkin, että mitähän siellä Tukalassa nyt tapahtuu? Varmaan siellä kummia tapahtuu, kun piru tänä aamuna ajoi taloon korskuvalla oriilla, kuten suuret herrat.

— Näinhän sen minäkin, huusi Siekkis-Kaisa, iskien silmää Purri-Pietalle, mutta ei sillä mitään hevosta ollut, kaahoittelihan vain kuin mikäkin kummitus peräkamarista kyökin kautta alakartanoon päin.

— Niin, niin, punaisissa liiveissä hollitalliin pitkään harpaten ja pää kekallaan, lisäsi Purri-Pieta.

— Jotta mitä sanoit? huusi Hiljaisen Matin Reeta.

— Sitä vain, että punaisissa liiveissä se piru hollitalliin potalsi, huusi Purri-Pieta vastaan.

— Joo, niin. Punaiset liivit sillä oli tälläkin, mutta korskuvalla oriilla se vain ajoi ja ruoskaa räpsytti…

Ja Hiljaisen Matin Reeta meni ja kertoi saman jutun pirtissäkin, ja siellä oli myös joku nähnyt punaliivisen kaahottavan yli pihan joen sillalta hollitalliin päin.

Ja siitä innostui Hiljaisen Matin Reeta laveammin asiaansa kertomaan, puolelta jos toiselta näkyään täydentäen, sanoen lopuksi:

— Kriste Jesu, kun minua peloitti, hirvitti ihan. Piru ajoi kuin kuriiri läpi kylän isolta niityltä päin… Kriste Jesu, kun minua peloitti!

* * * * *

Kun akat valelivat siinä pestessään lämpimällä vedellä päätä ja rintaa, loksahti ruumiin leuka hieman alemmaksi, ja he kirkaisivat yhteen ääneen:

— Nyt se virkoaa!

Mataleena, joka oli taas tuonut lämmintä vettä ja jäänyt siihen akkojen kanssa juttelemaan, juoksi jo ukkoakin käskemään. Ukko tuli kiireesti kamarista, ja naapurin isäntä köpitti perässä.

— Leukako loksahti? kysyi ukko luhtiin tultuaan.

— Loksahti se, sanoivat akat kuin yhdestä suusta, ja Siekkis-Kaisa vielä lisäsi:

— Ja minusta näytti aivan kuin se olisi värejään muuttanut. Katsokaa nyt! Eikö muuta värejään?

Muutkin sen totesivat, värejään se ruumis muutti.

Hiljaisen Matin Reeta hiihti myös kyökistä huonoilla jaloillaan. Hän maiskutti suutaan ja mutruili kuopalla olevia huuliaan tyhjennettyään monta emäntien tarjoamaa kahvikuppia. Hän oli säikytellyt ja itkettänyt emäntiä jo puolisen tuntia ja laahusti nyt luhdin ovelle huutamaan:

—Kriste Jesu! Kyllä se on loksahtanut leuka… Sen se oli näköinenkin: silmät ja suu olivat jo äsken auki… Katsokaa nyt! Kuollut virkoaa… Silmistä sen näkee, ja leuka loksahti… Kriste Jesu! Katsokaa, katsokaa! Se muuttaa värejään…

Pienet poutapilvet kulkivat auringon päällitse, ja se vaikutti ruumiiseenkin. Väliin näyttivät kasvot vaaleammilta, väliin taas melkein mustanpuhuvalta.

Ja taas toimitti ukko renkipojan lukkaria hakemaan.

Ja pianhan se lukkari saapuikin, juuri parahiksi, kun siinä taas tutkittiin miten ruumis muuttaa värejään. Lukkari katsoi sitä ensin kummissaan, mutta sanoi sitten sen riippuvan auringosta…

— Auringosta, ihmettelivät akat hölmistyneinä. Miten se auringosta?

— Pilvet kulkevat auringon päällitse, sanoi lukkari, siitä se johtuu…

Kaikki katselivat taivaalle ja taas ruumista ja tekivät huomioita.

— Tuota, tuota, änkkäsi viimein ukko, aurinko ja pilvet…

— Niin se on, sanoi lukkari. Valmis se on.

Totta tuntui lukkari puhuvan. Kaikki katsoivat suut auki suorana makaavaa kangistunutta ruumista. Valmis se on, ajattelivat he.

— Mutta leuka sillä somasti alas loksahti, väitti vielä Siekkis-Kaisa, sen näimme äsken kaikki: minä, Mataleena, Purri-Pieta ja minä…

— On voinut loksahtaa, sanoi lukkari. Ruumis oli jo kangistunut, ja te sitä lämpimällä vedellä valelitte. Siitä se höltyi ja loksahti.

Lukkari oli sanonut sanansa, ja toisten täytyi uskoa se todeksi.

— Tuota, tuota, tavasi taas ukko. Eiköhän vielä hiven hierottaisi?

— Ei hierota enää, sanoi lukkari. Antaa ruumiin olla rauhassa.

Ja rauhaan se siihen jäikin. Kaikki lähtivät pois luhdista, ja ukko löi linkun kiinni.

Lukkari aikoi mennä kotiinsa, mutta ukko pidätti hänet sanoen:

— Lähdetäänpä tuota tuonne kamariin!

Sinne painui vielä naapurin isäntäkin, ja ukko meni hommaamaan totivettä. Siellä istui naapurin emäntä kyökkikamarin ovella silmät punaisina.

— Tuota, tuota… Täälläkö se on vielä naapurin emäntäkin? sanoi ukko ja paranteli tulta hellan alla.

— Täällähän minä, vastasi naapurin emäntä, itkevää leskeä lohdutan.

— Niin, niin, kipeä on asia, tokelti ukko ja kääntyen piikojen puoleen lisäsi: — Tuota, tuota… Tuopipa tuota vielä sitä totivettä! Siellä on lukkarikin.

— Joko te nyt juomaan, valitteli vanha emäntä, ja Mikko luhdissa hengetönnä makaa… Hyvä Jumala!

— Tekee niin kipeätä, tokelti ukko. Otan tuota vain ryypyn, parempi on… Siellä on lukkarikin.

Ja hän meni sitten peräkamariin takaisin. Piika toi sinne pian totivettä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Siinä oli touhutessa päivä ehtooseen vierähtänyt. Surua valittavat vieraatkin olivat jo pois menneet. Pirtissä laittauduttiin levolle. Ei kukaan ollut muuttanut ulkohuoneisiin, kaikki nukkuivat vielä pirtissä: loiset ja piiat karsinan puolella ja ison uunin lähettyvillä, mitkä ulospäin levitettävissä sängyissä aina kolme, jopa neljäkin yhdessä, mitkä taas vartavasten tehdyissä, seinään kiinnitetyissä lavereissa, rengit taas tukevissa sängyissään siellä täällä pitkin avaran pirtin seinustaa.

Sisäkkö Mataleena tuli kyökistä pirttiin vasta kun toiset olivat jo vuoteissaan. Koko päivän oli tyttö hikihatussa puuhannut, ei hengähtämäänkään joutanut; ja aamulla oli sellainen onnettomuus tapahtunut, hollitallin yliselle oli Mikko raukka hirttäytynyt, joka oli ollut hänelle aina niin hyvä, kuin isä aivan orvolle tytölle. Itku kurkussa oli Mataleena koko päivän puuhannut, vieraitakin passannut. Hän riisui hameensa, jossa oli somat rynkyt lanteitten kohdalla, ja pani sen siihen ikkunanpielessä olevaan naulaan, aikoi röijynkin siihen ripustaa, mutta jäikin ikkunanpieleen tuijottamaan ja pillahti viimein itkuun.

— No, mikä tuolle tytölle nyt tuli? sanoi Lummin akka, joka oli talossa kasakkana.

— Tässä nyt yökaudeksi vesittelemään rupeat, lisäsi siihen Haati-Pekka.

Mutta Mataleena vain itkeä tillitti, kuin pieni lapsi hän siinä tyrskähteli, ja katsahti aina väliin ikkunanpielessä riippuvia, uusia kintaita, jotka Mikko oli hänelle eilen tehnyt. »Hae nahat vinniltä, niin teen sinulle kintaat», oli Mikko eilen Mataleenalle sanonut. »Minä kuolen huomenna kuuden aikaan…» — »Mistä Mikko sen niin vissiin tietää?» oli silloin Mataleena yrittänyt väittää. »Tiedän kuin tiedän», oli taas Mikko sanonut. »Hae vain heti nahat vinniltä, niin saat kintaat.» Mataleena oli hakenut pehmoista, parkittua lampaannahkaa vinniltä, ja Mikko oli tehnyt kintaat. Ja nyt riippuivat ne siinä ikkunanpielessä naulassa, ja Mikko makasi luhdissa ruumiina… Sen muisti Mataleena ja tyrskähti uuteen itkuun.

— No mikä tuohon tyttöön nyt meni? sanoi Lummin akka. Eihän tuo ole oikisuuntaakaan, tuollainen itkeminen.

— Mikkoa kai sillä on ikävä. Lie neitonen rakastunut mieheen, kuten
Vesi-Maija aikoinaan, kiusaili Pikku-Jussi, joka oli turhaan yritellyt
Mataleenaa kosiskella.

— Suu kiinni poika! ärjäisi Hajaani nousten istualleen vuoteessaan ja kaivaen tupakkavehkeet esille. Nyt ei ole leikin aika. Tämä päivä on katkeran surun ja murheen päivä. Voi Pyhä-Pietari! Eikä se ole mikään maailman kumma, jos tyttö itkee tuossa. Mutta sanopa nyt Mataleena meille, mikä sinua oikein vaivaa?

Ja Mataleena kertoi pirttiväelle eilisen tapauksen, sanoen lopuksi:

— Ja tuossa ne nyt riippuvat ne kintaat ikkunanpielessä naulassa, ja
Mikko on ruumiina luhdissa…

Piiat ja rengit kävivät alusvaatteisillaan kintaita katsomassa. Siinä ne vain vaaleankeltaisina ikkunanpielessä riippuivat, uudet kintaat. Ja sitä sitten siunailtiin ja ihmeteltiin.

Mutta Hajaani sanoi lopuksi:

— Se kukkui sen suusta niin.

Ja siihen sai pirttiväki tyytyä. Jotkut yrittivät vielä jotakin sanoa, erimielisesti hivenen riidellen asian johdosta, kuten tapa oli. Mutta Hajaani keskeytti heidät heti jymäkästi:

— Se kukkui sen suusta niin…

Ja siihen sai pirttiväki tyytyä.

Kaikki painautuivat levolle. Mutta Vesi-Maija, joka oli koko päivän makaillut uunin päällä sairaana ihan, heräsi juuri pienestä iltaunestaan. Siinä oli mennyt päivä pitkällään loikoillessa. Vellikaukalokin uunin laidalla oli koskematon. Hän kuuli äsken ikäänkuin unen läpi, miten Mataleena itki siinä sängyssä, aivan uunin lähellä, ja joku sille urisi edempänä. Tyttöä ihan nikotutti vieläkin. Mitähän se nyt mahtoi itkeä, Mataleena tyttö? Vesi-Maija odotti, kunnes itku lakkasi ja tyttö nukkui, sitten kun alhaalla oli aivan hiljaista, hiipi hän pirtistä pihalle. Hänellä olivat omat aatoksensa hänelläkin. Sillä nyt Maija sen vissiin tiesi, miksi Mikko ei ottanut häntä aamulla multaan: hänellä kun ei ollut häävaatteita silloin yllä, niitä takavuosien markkinavaatteita, sen aikuisia, jolloin he Mikon kanssa oikein tuttaviksi tulivat, ja oljanteri kukki ikkunalla — retonkista, valkoista hametta ja röijyä… Ne olivat luhdissa yläsillalla naulassa; hän hakee ne… Olihan hänellä toisetkin vaatteet, ihan kikavalkoiset pitsivaatteet, mutta ne sopivat sitten ruumiin päälle, siltä varalta ne ne oli säästettykin… Nyt hän hakee nämä retonkiset. Kas kun ovatkin panneet pönkän luhdin ovelle, ne veijarit. Pönkkä pois ja linkku auki. Mutta mikäs siinä makaa lavalla keskellä luhdin lattiaa? Hyvä isä! Eikö olekin se Mikko? Kas kun on tullut luhtiin makaamaan. Mikko kulta on palannut Maijaa noutamaan. Pitipä sanansa kuin pitikin… Vesi-Maijalta pääsee itku. Siinä makaa Mikko mustanpuhuvana, väsyneenä pitkästä matkastaan, siinä lavalla ystävä raukeana makaa. On tullut jo Maijaa hakemaan, Mikko kulta… Pianpa tuli… Antaa maata siinä äijä paran, kovin onkin väsynyt…

Maija kiipeää luhdin ylisillalle, hakee sieltä puhtaan, valkoisen retonkipuvun ja alkaa pukea sitä ylleen. Mutta kuka siinä kupajaa ja kähnii lähellä, valottaa ihan nurkkauksesta? Maija tarkkaa sinne. Hup! Siinähän onkin Totan Ulla yläsillalla vaaleassa röijyssä ja hameessa, kasvot valkeat kuin lumi, leuka terävä ja nenä pitkä ja silmien kohdalla vain mustat reijät. Vesi-Maija säikähtää hieman ensin, kun muistaa taian: se kuolee, joka näkee Totan Ullan… Matta sitten hän naurahtaa ja antaa muorin olla, ottaa hameenkin siitä naulasta aivan läheltä Ullaa ja antaa vain muorin siinä valkoisissaan seisoa. Mitäpä hän kuolleista ihmisistä ja elävistäkään… Nyt on muuta mietittävää: tulee matka kauas ja on sitä varten varustauduttava. Hän pukee päälleen ja antaa muorin siinä seisoa, ja menee sitten alas luhtiin ja asettuu Mikon viereen jakkaralle istumaan ja odottamaan aamua.

Siinä se on sitten Mikko, mokomakin poika… Tuon tähden hän tänne tuli, merimaahan, sieltä kaukaa korpikylästä tänne suurten niittyjen liepeille siipirikkoisena itkemään, ja tuota tuossa hänelle ennen aina ennusteltiinkin, Mikko kultaa…

Maija katseli Mikkoa, ja koko hänen elämänsä hamasta lapsuudesta tähän päivään asti kieri kuin villalankakerä siitä sivu, ja hän katseli sitä kuin sinikantista kuvakirjaa, jossa oli kuvaa jos minkämoista, oli rumaa jos koreaakin kuvaa, ja joka lehdellä oli Mikko kultakehyksiin piirrettynä. Maija selaili tuota kirjaa ja hymyili ja mutisi:

— Ei ole tätä ikävä katsella, kun Mikko on mukana… Hänen Mikkonsa…

Se oli kuin Edenin puutarha se heidän keskinäinen elämänsä, kuvakirjaakin koreampi se oli, vilvoittaville virtoineen ja lähteineen ja koreine omenapuineen. Siellä he käyskelivät Mikon kanssa valkeissa vaatteissa, kuin Herran enkelit ikään, ja pilvi laskeutui alas ja kietoi heidät pumpuliseen, lämpöiseen vaippaansa. He olivat onnellisia, Mikko ja Maija, kahden kesken ollessaan. Ylen onnellisia he olivat siellä elämän puun äärillä loikoillessaan.

Mutta siinä lähellä, kärähkäisen, naavaisen kuusen takana seisoi lempo itse vartoen aikaansa, nuorten siitä tietämättä, ja kun hetki oli täyttynyt, astui se piilostaan esille nauraen rumaa nauruaan, jotta nuoret lymysivät kauhuissaan omenapuitten sekaan…

Huhhuh! Ihan pelotti tuo unentapainen mielikuva Maijaa, kylmät väreet selkäpiitä karmivat…

Mutta yläsillalta, jossa Totan Ulla oli äsken liikuskellut, alkaa työntyä omituista väkeä. Peräkanaa ne sieltä tulevat, ensiksi Totan Ulla ja sitte toiset kaikki jälessä, eräs ämmäkin omaa päätään kämmenellään kantaen…

— Mitähän väkeä tämä nyt taas on? kysyy Vesi-Maija itseltään.

Siinä seisoo vain outo, hallavanvaalea joukko luhdin lattialla, aivan Mikon jalkopohjissa. Maija katselee ilmavia olentoja hämmästyneenä, ikäänkuin vieläkin kysellen:

— Ketä? Ketä?

Mutta sitten selkeni hänelle koko pulma. Totan Ullahan siinä väkineen oli, hallavanvaaleine väkineen.

Tulivat kai Mikkoa tervehtimään, sinne auringon nousun maahan onnea toivottamaan, jossa itsekin asustivat, kaukana täältä. Eikä Maija pelännyt heitä yhtään, tuntui melkein hyvältä nähdä mennyttä väkeä nyt, kun heillekin tuli lähtö Mikon kanssa.

— Sieltäkö sitä tullaan? sanoi Maija niiaten joukolle, ja omituisesti hymisten vastasi hallavanvaalea joukko:

    Sieltä tullaan, sieltä, sieltä,
    korven kautta, kirkon kautta.

Maijaa ei vieläkään peloittanut, hän vain katseli kuolleita, alkoi tunnustella niitä erikseen ja kysäisi taas:

— Sinnekö se Mikkokin yritti, kirkon kautta?

Ja vaaleanhallava joukko vastasi moniäänisesti hymisten:

Sinne, sinne, Mikko myöskin. keesit paloi, ruuna juoksi…

Maija katseli edesmenneitten joukkiota, joka onttoine silmineen tuijotti häneen. Vilu puistatti sairasta ruumista ja kieli tarttui kitalakeen. Viimein sai hän sentään änkytetyksi:

— Vieläkö se kerran, toisen kerran?

Kuin maan alta kuului matala laulu:

Vielä, vielä, sinun kanssas, varro, varro, sinun kanssas.

Siinä ne seisoivat ryhmittyneenä Tukalan edesmenneet suvun vanhat ja katselivat ontoilla silmillään Maijaa, jonka ruumis vilusta värisi, siinä ne seisoivat kaikki tyyni: Kuuro-Esa, Totan Ulla, Ullan riijari ja paljon muita, paljon muita. Vesi-Maija oli kuullut kaikista niistä tarinoita, — sellaisia ne olivat, hän tunsi ne jokikisen tarkalleen. Aivan siinä Totan Ullan vieressä seisoi parikymmentä vuotta sitten kuollut talon jo silloin sataa täyttävä vanha isäntä, iso karvainen syylä kaljussa päälaessa, kuten ennenkin talossa hyyperrellessään. Ukin takana piilotteli lihava emäntäihminen, koettaen hameellaan peittää suurta sianraatoa, joka oli jotenkin hänen jalassaan kiinni vatvottuna. Se oli se kuolleen sian syöttäjäemäntä. Oli joukkoa jos minkämoista luhdin lattialla kummittelemassa. Siinä Kuuro-Esan tyttökin suu auki seisoi verta täynnä olevaa kiulua kädessään kantaen, ja hamekin sillä oli veren ruskettama. Sen vieressä taas Timisjärven Taava kaula hoikaksi kurrattuna, jotta hirvitti ihan katsella sen hoikkuutta, pitkä ihminen muuten ja komea olennolta. Ja sen takana neljä tyttöä, kuin kaikki samasta orresta riippuvina, kalpeita ja rääkättyjä lapsia, kaikilla kaula niin surkean hoikaksi kurrattuna, kuten äidilläkin. Suurimmasta pienimpään ne siinä riippuivat, ja etimmäinen oli vielä kuin kapalolapsi. Ja aivan siinä lähinnä oli se edesmennyt ukon vaari, tukeva, kelmeä ukko, kaljussa päässä iso karvainen syylä, ja se sanoi jankaten ja naukuen:

— Sille se tuota aiottiin, Mikko kulta annettiin, krinuliinimamsellille suksentuota annettiin, vaan tämä sen silti saa… tuota, tuota, Vesi-Maija lopultakin saa…

— Hullavee! Hullavee! ulisi kuolleitten kuoro. Saa se Maija, Vesi-Maija
Mikko kullan saa…

Ja ne lehahtivat koko lauma siitä oven läpi kuin linnut parvessa halki ilmojen havisten, jotta Maijalla ihan sydäntä viilsi. Pois karkasi hallavanvaalea joukkio tuulen viuhinalla kirkolle päin. Sen Maija siitä istualtaan seinän läpi näki.

Sitten havahtuu Maija kuin unesta ja katselee ympärilleen. Siinä se
Mikko vain makaa lavalla, ja aurinko paistaa hellittää ikkunasta sisään.

— Mitä se nyt oli, ajattelee hän, untako?

Hän ottaa virsikirjan siitä ikkunalta, hakee aamuvirren ja alkaa veisata. Hänellä on kantava ylä-ääni, kolean onttona kaikuu se varhaisena aamuhetkenä:

Yön kauhut ratki hämmentyi, kun kulta-huomen lähestyi. On Herra meidän vartiam, tukem, kilpem, haltiam.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kun talon väki maanantaiaamuna herää, kuuluu veisuuta ulkoa. Jokainen heristää korviaan.

— Mitä se on? kuuluu kyselyjä pirtissä makuulaverilta makuulaverille, ja yrmeinä murahtelevat renginvotkaleet sängyissään:

— Piruko siellä urisee?

Sama kummasteleminen jatkuu kyökissä ja kamarissa:

— Kuka siellä veisaa? Kuka siellä veisaa?

Ja kymmenkunta alusvaatteisillaan olevaa rientää siinä paikassa pihalle.

Luhdin ovi on auki, ja Vesi-Maija istuu siellä Mikon päänpohjissa ja veisaa kimeällä äänellä. Ukko aikoo mennä häntä pois ajamaan, mutta kääntyykin samassa takaisin ja pyyhkii silmiään kädenseljällä. Peräkamarissa kirahtaa lahvikaapin lukko, ja ukko ottaa aamutuikun, tekee niin kipeää, täytyy ottaa…

Eikä Maija heitä Mikkoa koko päivänä näkyvistään. Siinä hän vain istuu päänpohjissa ja virsikirjaa tavailee, hölpättää hiljaa rukouksia ja epistoloita ja laulaa väliin hyvin hiljaa. Ei hän päivällä kehtaa oikein ääneensä laulaa. Ja suurella kärttämisellä saa ukko hänet syömään. Muita hän ei yhtään vääjää, mutta ukkoa täytyy totella.

Semmoista se on sitten joka päivä aina hautajaisiin asti.

Ukko istuu vielä siinä Maijan vierellä eikä liikahda siitä minnekään, ennenkuin kaukalo on tyhjä, ja sitten pitää mennä uunin päälle. Ei Maijaa siellä tosin nukuta, mutta pitää olla muka nukkuvinaan, sillä ukko istuu peräpenkillä ja vahtii ulos. Ja väliin ukko väsyykin siihen istumiseen ja ulos katsomiseen, jotta nukahtaa aivan, samoinkuin Maija lämpimien raanujen alla, joita ukko on hänen päälleen heitellyt.

Mutta aina kun väki on illalla levolle laskeutunut ja raukeat, työn uuvuttamat ruumiit sikeään uneen vaipuneet, hiipii Vesi-Maija luhtiin Mikon luo, istuu siihen pääpohjiin tuolille, panee kädet ristiin helmaan ja katselee Mikkoa, sen mustanpuhuvia poskia ja vankkoja käsiä sekä muistelee menneitä aikoja aamua odotellessaan.

* * * * *

Ja aikaisin aamun tullen, auringon vasta kirkon tapulin takaa kömpiessä, herättää Maija veisuullaan väen. Joka ainut aamu kuuluu luhdista kimeä ääni, — ihan se sisuskaluja viiltää, niin on outoa laulu. Väki irvistelee ja lyö vaatetta päälle, muu ei auta, muu ei auta…

Jos joku selittää:

— Tuota tuommoista kuulla!

Keskeyttää hänet heti ukko:

— Tuota, tuota… Antaa vain Maijan siellä luhdissa ruumiin vieressä istua… Tuota, tuota, hyväkin se on, suksen tuota…

— Sitä tässä, kivahtaa toinen, ulinaa joka aamu…

Ukko nauraa partaansa. Joka pekka on kuin paukku pystyssä veisuun kuultuaan. Ne ovat arkoja, palkkaväki ja loiset, pelkäävät vanhoja juttuja… Ukko nauraa partaansa, väki suoriutuu pian töihin, mutta työväkeen kääntyen puhuu hän tosissaan, väitettään perustellen:

— Tuota, tuota, sitä minä meinaan, ettei Hiirenhännän ukko kehtaa luhtiin mennä, tuota taikoineen ulisemaan, kun siellä jo toinen laulaa…

— Hyvä se on sen puolesta, sanoo vanha emäntäkin. Ja samaa mieltähän ne ovat lopulta muutkin.

Hiirenhännän näkijä-ukko on kuulu tietäjä, taitava taikuri ja sairaitten parantaja. Varastetun kalun hän taioillaan takaisin omistajalleen toimittaa ja neuvoo ryövärien piilopaikat. Mutta ukolla onkin usein asiaa kirkkoon ja hautuumaalle, ja tuskin on sitä ruumista kylässä haudattu, jota Hiirenhännän näkijä-ukko ei olisi laulattanut. Ilman tarpeettakin hän sen tekee, taikuriveri vetää ukkoa vainajan lavan ääreen kuollutta haastattamaan…

— Hyvä se on niin, ja eikö tuo Maijakin tuon niin tajunne, sanoo Alpin mummokin. Ei näkijäukko kehtaa luhtiin mennä, kun Maija siellä veisaa…

— Hyvä se niin on, vakuuttelevat muutkin.

Pian karkasi väki töilleen kuin tulen hädässä toisiaan tyrkkien, loisetkin matkoihinsa menivät, mitkä minnekin. Kaksi mummoa jäi vain pirttiin: Siekkis-Kaisa ja Tynkä-Tiina. Toinen keri lankaa ja toinen polki rukkia. Vaimojen välillä siinä hommaillessa sukeusi sitten seuraava haastelu:

— Kaksi täytyy kuolla, jos merkit pitävät. Ei se onnettomuus tuohon lopu. Kahtena se on aina minulle ilmaantunut, vaikka kuinka olisin koettanut yhtä ajatella, kaksi aina arpaan ilmaantuu…

— Niin se on minullekin tullut, kahtena tai kaksipäisenä. Väliin sillä on kaksi päätä, mutta silti yksi ruumis ja ikäänkuin häntä vielä sivulla…

— Se on siis joku läheinen tai vaikkapa muuten yhteen smaakiin, joittenkin asiain vuoksi kietoutunut. — Niin se on, jotenkin sinnepäin. Enhän sitä muuten näin tutkimaan olisi ruvennutkaan, mutta kun sen silmät auki jäivät. Vanha emäntä koetti itkien niitä kiinni painaa, silti ne vain auki jäivät…

— Silmät auki jälkeen tulevaa vartoo, sanotaan. Sen vanha emäntäkin tiesi, ja siksi pelko sydämessä asusti.

— Taisipa asustaa, vaikk'en minä sen menevän luule. Toinen se on joka menee, joutilaampi ja ehkä kolmaskin, kun hyvin sattuu.

— Kolmas? En minä kolmannen usko menevän…

— Enhän minäkään muuten, mutta kun se häntä siinä taijassa vielä kummitteli…

— Häntä. Luuletko sitten että minä tässä ehken, kun se Maijakin silloin niin sekavasti puhui?

— Mitä sitä höperöstä. Eikähän se hänkään niin suorasti sitä sanonut; mutta sanotaanhan, ettei kahta asiaa, jos ei kolmattakin.

— Pyh minä sanomisista! Kaksi niitä nyt vain menee… muuten yhtä ja toista semmoista olen arvellut, mutten ole vielä ihan varmuuteen päässyt. Tietänet sinä miehenkin?

— En, kun naisen. Varrotaanpa vähän aikaa.

— Varrotaan, varrotaan… Mutta se on minulle mies eikä nainen.

Akkain suut menivät tukkoon, sillä ukko tuli siinä samassa pirttiin, katseli vain silmät sirrallaan uunin päälle ja meni sitten pois. Ja akat alkoivat heti kuiskailla:

— Mitähän sillä oli asiaa?

— Tunne se ja tiedä.

— Uunin päälle katsoi.

— Vesi-Maijaa katsoi.

— Sillä on hänelläkin se toinenkin aanailu.

— Taitaapa olla toinen hänelläkin.

— Sanotaan senkin Totan Ullan taas talossa kulkeneen.

— Vai Totan Ullankin sanotaan kulkeneen. Kukahan tuon otti ja näki?

— Vesi-Maija itse kuuluu nähneen ja siitä puhuneenkin.

— Vesi-Maija?

— Niin, niin, Vesi-Maija, vaikka näkikin sen ylimaan mieskin.

— Sinäpä sen sanoit, ylimaan mieskin…

KUUDESTOISTA LUKU.

Omituisesti ne asiat vain menivät. Totan Ullan taika tuntui vieläkin paikkansa pitävän. Se ylimaan matkamieskin oli kotimatkallaan kaupungista ajanut virmalla hevosellaan suin päin sillalta koskeen ja hukkunut. Siitä juuri hollista palaava mies toi tiedon. Se toinen akoista oli siis totta haastellut.

— Kriste Jesu! sanoi Hiljaisen Matin Reeta. Sen täytyi niin mennä…

— Näki Totan Ullan ja kuoli…

Ja vähä väliä kokoontui akkoja kamalan uutisen ajamina Tukalan taloon emännille surua valittamaan. Siinä he istuivat ympäri kyökkiä itkusta ja paljosta kahvan juonnista puolitotteroisina.

— Sekin mies, mikä lie ylimaan mies ollut, surman sai… Toista oli sentään Mikon kuolema, joka oli edeltäpäin aanailtu, monella tavalla…

— Niin, niin, vaikka tule ja sano kenestä oli paremmin aanailtu?

Tätä kaikkea mietiskelivät akat siinä kyökissä kahvia imeskellessään ja paljon muuta. Esimerkit ympäri kylää ilmi juorusivat, miten miehiä meni aivan yhtäkkiä kääntymättömällä sydämellä, kuin tulikekäleitä suoraa päätä manalan kuiluun.

— Niin, niin, myöntelivät akat toisilleen, kumma on aika, kumma on aika, miehiä kaatuu kuin heinää, kuin karjaa kaatokesänä…

— Niin tekee, semmoinen on aika, sanoi Hiljaisen Matin Reeta, — yhtäkkiä kuolevat kääntymättömällä sydämellä… Kriste Jesu siunatkoon!… kuten sekin Saaren Kusti, juuri rahtireisulta kotia saapui ja pitkälleen sänkyyn pääsi, niin alkoi miehellä sydäntä kouristaa ja siihen meni, valmistumattomana iankaikkisuuteen temmattiin… Kaste Jesu siunatkoon!

— Entäs Koistisen Konstu, sanoi Törky-Taava hampaatonta suutaan somasti lässyttäen. Kymmeneen asti käräjillä lautamiesten penkissä istui ja neljännestä vaille yksitoista jo oli valmis. Ei siinäkään ollut pitkältä armonaikaa iäisyyden matkaa tuumailla…

Ja Hiljaisen Matin Reeta sanoi siihen huoaten:

— Kriste Jesu! Niin se ihminen temmataan, niin se ihminen temmataan…

Ja toiset haikailivat:

— Temmataan, temmataan… Herra hyvästi siunatkoon! Taivaan kannen alta temmataan…

— Aivan niin, aivan niin. Haudan partaalla julmine synteineen kummittelevat, ja sitten tulee meno tuomiolle… Ihminen temmataan kesken kaiken…

Oli jo aika myöhäinen, emännätkin jo levolle laittautuivat, ja seurakunta sai hajaantua. Hiljaisen Matin Reeta ja Purri-Pietakin raahasivat luisen ruhonsa talosta pois. Mereen laskeva aurinko kultasi jo pitkän rakennuksen maantien puoleista sivua ja kiilsi koreasti sen seitsemästä ikkunasta, kun akat mökkeihinsä laahustivat.

* * * * *

Vesi-Maija heräsi uunin päällä. Ukko oli komentanut hänet luhdista iltaruualle ja toimittanut sitten siihen raanujen väliin nukkumaan. Ja Maija oli siihen hetkiseksi uinahtanut. Nyt hän heräsi ja haukotteli. Alhaalla pirtissä oli jo hiirenhiljaisuus, mutta ulkoa kuului ääniä. Korva on öiseen aikaan herkkä; ulkoa kuului naurua ja nuorten huudahtelua. Joen sillalla oli varmaan nuorta väkeä helatorstain illan vietossa, — sinne ne vain tukkeutuivat joutoiltoina, vaikka ukko välistä ilonpitäjät sillalta pois hääti… Sitten vingahti pirtin ovi, ja joku liikuskeli alhaalla pirtissä. Maija kurkisti alas. Pikku-Jussi siellä horjahtelevin askelin pyrki sänkyään kohden, ja saavuttuaan viimein perille rytkähti siihen vaatteet päällä makaamaan. Oli kai vasta iltayö. Maija kohottautui siihen istualleen. Nuorten tyttöjen vuoteet olivat vielä tyhjät ja jokunen sänky renkienkin puolella. Oli juhlailta, nuoret olivat omilla teillään… Maija kiipesi uunilta alas, hiipi läpi nukkuvan pirtin ovelle ja meni pihamaalle. Joen sillalla oli enää vain poika ja tyttö veteen katselemassa. Aurinko painui juuri kauas mereen, ja pihamaa, maantie ja jokiahde olivat kuin taian lumoamat. Kullankirkkaana hohti sannoitettu maantie, ja joki kuulsi kuin salin suuri peili mahtavan tummana, tuhansin värein helottavan rantalepikon reunustamana.

Huomenna siis oli jo perjantai, ja silloin se tulisi sitten lähtö. Mikko veisi nyt hänet sinne, minne oli luvannut viedä, viimeinkin veisi… Vesi-Maija katseli valkoista retonkipukuaan, sitä entisaikaista markkinapukuaan, joka oli jo hieman tuhraantunut. Hänellä oli vielä toinenkin puku säästössä nuoruuden ajoilta, aivan kikavalkea hame ja röijy, jotka olivat koskemattomina kymmeniä vuosia luhdin vinnillä maanneet. Ne olivat kyllä yöpuvun malliin tehdyt, moninkertaisilla pitseillä ja helmillä koristetut, mutta oli hän sentään niitä ennenkin päiväseen aikaan pitänyt, vaikkakin oli hivenen hävettänyt silloin… Nyt hän aikoi pukea sen päälleen, kikavalkoisen puhtaan puvun… Ja hän meni luhtiin, tervehti niiaten Mikkoa ja kiipesi yläsillalle. Siellä oli puku entisellä paikallaan vaatearkussa, ihka puhdas ja vielä eheäkin. Ja myhäillen hän puki sen ylleen.

Mutta kun hän oli juuri pukeutunut ja nosti silmänsä vaatearkusta, jota paraikaa järjesteli, seisoi Totan Ulla taas siinä loukossa entisellä paikallaan ja katseli mustilla silmäreijillään häneen. Maijaa tosin ei pelottanut, mutta omituiselta sentään tuntui tarkkailla taas tuota vaaleanhallavaa sukutalon asukasten kuoleman ennustajaa. Ja he seisoivat siinä jonkin aikaa vastatusten toisiinsa tuijotellen. Siinä se oli Totan Ulla… Eikä Maija tahtonut tällä kertaa päästä irti kummittelijan lumouksen alta. Nuo mustat silmänreijät laajenivat siinä silmä silmää vasten tuijotellessa, ja näytti hetkisen siltä, että niitten sisältä hyvin kaukaa katseli häneen ikäänkuin punaiseen vivahtavat, julmat silmät, ja kuin paikalleen kiinninaulittuna seisoi Maija siinä kummittelijan lumoamana… Mutta sitten vapautui hän lumouksesta. Ulkona jokin rasahti, ja Maija muisti samalla Mikon ja kiiruhti alas luhtiin.

* * * * *

Yläsillalta palattuaan istui Maija sitten tuntikausia pitsihankituksissaan ruumislavan vieressä tuolilla ja nukahti viimein siihen Mikon päänpohjiin. Siinä lepäsi kuolonsairas, kokoonkuivettunut vaimo kyynäspäätään lavaan nojaten ja näki kaunista unta:

Hänen luokseen, aivan lavan viereen, ilmestyy tuossa tuokiossa kuvankorea mies hohtavassa valkoisessa puvussa, rintamukset ja hihojen neuleet koristettuna kalleilla kivillä, ja sanoo Maijalle, että tänään sitten ovat ne Mikon ja Maijan lähtöhäät. Ei muuta kuin syötyä hyvästelee joukot ja sonnustautuu matkalle, sitten perillä ovat taas tulohäät. Tekee vain kuten on päätetty, niin kaikki käy hyvin, kaikki käy hyvin. Mikko ei syö sanaansa.

Niin kertoo Maijalle se valkeanhohtavassa puvussa komeileva, kuvankorea mies ja katselee sitten kauan Mikkoa, ikäänkuin säälien, ja sen kaatiot ja vyötäröinen nivusista nivusiin ovat kuin kullalla silatut…

Mutta kun Maija on siinä havahtuvinaan ja virsikirjaa ikkunalta kopeloipi, häviääkin se korea enkeli samassa kuin satukuva, ja yläsillalta työntyy omituista väkeä alas luhtiin. Totan Ulla siinä taas väkineen tulee, eikä Vesi-Maija pelkää heitä yhtään, vaikka tunteekin vainajat heti. Hän seisoo siinä taas silmä silmää vasten homepäisiä ukkoja ja akkoja katsellen ja hymyilee heille, ja vainajat tuijottavat häneen mustilla ontoilla silmillään ikäänkuin hyvin kaukaa. Mutta siitä sivulta kuuluu liikettä ja kuhinaa, ja kun Maija katsahtaa sinne, niin näkee hän elävän miehen hääräilevän Mikon toisella puolella, sellaisen pitkäpartaisen umpisilmä-ukon punaisessa paidassaan. Se puuhaa vain siinä omia puuhiaan päätä ylös nostamatta, pyörittää kättään myötäpäivää Mikon pään ympäri ja höpisee jotakin kauan aikaa… Ja vainajat katsovat miehen puuhia, kuin jotakin uutta kummaa; siinä ryhmittyneenä seisoessaan odottaa kummittelijain joukkio uteliaana suut auki ammottaen ja silmät syvältä kiiluen… Ruumiin kimpussa häärivä ukko keskeyttää sitten hetkiseksi työnsä, kohottaa päätään ja nuuhauttaen samalla sieraimillaan, ikäänkuin ilmaa haistellen, katselee umpisilmillään vainajia ja sanoo:

— Uhhuh, uhhuh! Tunnenpa jo kuolleitten tulevan…

Vesi-Maijasta on ukko hirmuinen, aivan kuin itse pääpaha, siinä punaisessa polviin asti ulottuvassa mekossa hääräillessään, vaaleankellertävä parta rinnoillaan, roikkuen. Hän aikoo ajaa sen heti pois, mutta ei pääse paikaltaan päkähtämään, on kuin siihen tuoliin kiinni naulittu.

Ja taas puuhaa ja ponnistelee ukko toimekkaana. Näyttää, kuin aukoisi hän joitakin ruuveja ruumiin päässä, ja avaa sitten suun, ja niin alkaa ruumis hymistä. Ja ukko hymisee ja vainajat hymisevät. Sanoja ei erota, se on vain semmoista moniäänistä hyminää…

Mutta Maija puristaa lujasti virsikirjaa, ja kylmä karsii raihnaista ruumista, ihan värisyttää… Tämä on jumalatonta menoa, ajattelee hän. Ja hänestä tuntuu aivan kuin hänkin hymisisi mukana, kuin voima tuohon vuorottaiseen hyminään kulkisi hänen kauttaan, hänen ruumispahasensa välityksellä. Se kauhistaa ja vaivaa häntä, ja hän koettaa hakea virsikirjasta apua, mutta hän ei saa sitä edes auki eikä ääneenkään pääse, vaikka kuinka ulkomuistista koettaisi veisata. Vuorottainen hyminä kuuluu vain yhä selvemmin. Hän erottaa jo tarkkaan, miten Mikko hymisee ja miten vainajat hymisevät. Sitten Maija ikäänkuin herpaantuu; punamekkoinen mies tarttuu häntä kädestä ja toisella Mikon kädestä, ja silloin Mikon ääni kuuluu kovemmin. Sanat selvästi erottaa:

Kuta homehuulet kaipaa, turveturvat manan mailta?

Ja vainajat vastaavat haudanhomeisella suullaan, kaameasti honottaen:

Uutta sielua utura, kahta virran poikki viedä.

Mikko on vaiennut, suu on painunut kiinni. Mutta pitkäpartainen, punamekkoinen ukko pyörittää taas kättään ruumiin pään päällä, avaa sen huulet, ja kuin maan alta kuuluu hyminä:

Mikä ilo, teillä ilo, lähti tahi lähtemättä?

Ja vainajien kuoro vastaa:

Tuntematon ilo meille, turjotamme vastassanne.

Ruumis ei tahdo taaskaan päästä ääneen, mutta manaajaukko auttaa sitä, pyörittää kättään myötäpäivää ruumiin pään ympäri ja tarttuu sitten toisella kädellään Mikon kädestä ja taas toisella kädellään Maijan kädestä ja se auttaa, ruumis hymisee:

    Työtä eikö teillä muuta.
    Luojan pirtit, laajat pirtit?

Ja vainajien kuoro vastaa:

Mitä teillä sitä meillä, — sielut täältä saattelemme.

Nyt menee Vesi-Maija aivan sekaisin. Hänen on siinä niin paha olla. Ja taas alkaa tuntua, että ääni tuleekin hänestä eikä vainajista eikä Mikosta. Se tekee niin pahaa, ihan päätä pyörryttää. Hän puristaa virsikirjaa rintaansa vasten ja koettaa pysyä erillään kuolleitten laulannosta. Ja kun oikein virsikirjaa puristaa ja Iasuksen nimeä huutaa, niin se auttaa, hyminä taukoaa. Mutta punamekkoinen mies pyörittää kättään, häärii ruumiin ääressä, aukoo kuin ruuveja ruumiin päässä ja avaa sitten suun. Ruumis alkaa hymistä ja vainajat alkavat hymistä. Taas tarttuu ukko toisella kädellään Maijan kädestä ja toisella kädellään Mikon kädestä, ja laulu jatkuu molemmin puolin:

    Minne meitä viette ämmät,
    kunne vaarit saattelette?

    Tuolle puolen sumusaarten,
    kultasaarten tälle puolen.

    Eikö riemu siellä eijaa,
    keskimmäiset jubileeraa?

    Onnellisten riemu ratki.
    Beliaalit jubileeraa.

Nyt painuu ruumiin suu kiinni, ja ukko kiertää kädellään vastapäivää sen pään ympäri. Laulanto on loppunut.

Kuu paistaa avonaisesta ovesta sisään, paistaa vasten punamekkoisen ukon naamaa.

Mutta auringon ensimmäisten sädekimppujen tunkeutuessa luhdin ikkunasta sisään pakenee vainajien joukkio tuulenpauhinalla pois. Vesi-Maijaa pyörryttää yhä enemmän ja melkein tajuttomana kaatuu hän, virsikirjaa kovasti rintaansa painaen, siihen lavan viereen suulleen ja kuin unen läpi kuulee hän vielä ilkeän, pistävän äänen kaihertavan:

Kuu se kultaomenainen, lovitonna ympyräinen, täysipulla kellerväinen loisti enne myllyn päällä. Mutta ruumis kaahittava loven puri limpun laitaan, puri irvellä ikenin loven Luojan limpun laitaan. Toki pienen murun mulle, kultakannikan korean, jätti poika myllyn päälle. Kiitos Mikko! Kiitos Mikko!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Ihmetellen haukottelee väki aamulla herätessään. Mikä ihme siinä on, ettei Vesi-Maija veisaakaan? Äänekkäästi haukotellaan ja ihmehditään.

— Kun tuolle ei lie tullut jokin onnettomuus, arvelee Sassu-Jussi.

— Mene sen ja tiedä, sanoo Hajaani.

Jopa se makeasti venytyttää ja haukotuttaa, väki ei mieli vuoteistaan inahtaa, on niin suloista siinä loikoa. Mutta sitten sattuu Turakan Taava kurkistamaan kelloa.

— Jo kuus! huudahtaa hän.

— Kuus! huudahtaa Hajaanikin ja hyppää kuin paukka ylös. Onpa sitä tullut nukutuksi, lisää hän.

Pian ovat housut Hajaanin jaloissa, ja hän juoksee sitä kyytiä luhtiin katsomaan, miten asiat ovat. Siellä makaakin Vesi-Maija suullaan ruumislavan vieressä, virsikirja lujasti rintaa vasten puserrettuna. Hajaani hakee siihen heti ukon, ja muu väki seuraa mukana. Vesi-Maija siinä suullaan makaa, toteavat he. Sitten sitä aletaan lapata ja hieroa, ja vanha emäntä tuo kuumaa kahvia. Salpautunut henki palautuu vähitellen loppuun kuluneeseen, sairaaseen ruumiiseen takaisin. Ukko hakee viinaakin, mutta Maija ei sitä ota. Heti hivenen toinnuttuaan kömpii hän siihen tuolin lähelle ja pääsee kuin pääseekin omin voimin istumaan. Siinä hän sitten istuu Mikon päänpohjissa ja yskii, painaa virsikirjaa rintaansa vasten ja yskii. Hänelle tarjotaan taas lääkettä, mutta hän ei siitä huoli, totteroisena istuu vain tuolillaan ja sanoo:

— Hullavee! Antakaa minun olla…

Ja hänen annetaan siinä olla. Hän istuukin koko aamupäivän puhtaanvalkoisessa pitsipuvussaan heltiämättä paikallaan, eikä kukaan hirveä häntä pois ajaa. Mikon emäntä käy heitä parikin kertaa katsomassa, ei puhu mitään kummallakaan kertaa, pillahtaa vain itkuun. Samoin tekevät Mikon lapsetkin. Vanhin tytär seisoo sentään jonkin aikaa siinä Vesi-Maijan vierellä, pitelee lujasti Maijasta kiinni ja itkee hänkin. Elekko-kersanttikin siinä käypi luhdin ovella seisomassa, mutta Maija ei häntä huomaa. Tulee sitten miehiä, jotka ottavat Mikon siitä lavalta ja panevat arkkuun. Maija istuu silloinkin paikallaan tuolilla eikä näytä heitä huomaavankaan, niin on omissa mietteissään…

Naiset saavat houkutelluksi viimein Maijan kyökkiin kahville, kummastakin käsikoukusta taluttaen he hänet sinne vievät. Mutta kun hän sieltä palaa, ei Mikko olekaan enää luhdissa, vaan pihalla sitä varten tehdyssä lehtimajassa, mutta tuoli, oikein selkänojatuoli, on pantu siihen päänpohjiin, ja siihen istuu Maija virsikirjaansa tavailemaan. Ja hänen siinä istuessaan muistuu mieleen vanha satu, jonka hän on äidiltään jo pikku tyttönä kuullut. Se on tarina eräästä yksinäisestä miehestä, joka kerran sattumalta tapasi itse maanalaisen ruhtinaan maantiellä ajelemassa. Tapaus on seuraava:

Tämä yksinäinen mies, Pikkutakki-Luukas nimeltä, tepastellessaan kuumana kesäpäivänä maantietä lyhyvine jalkoineen, sattui joten kuten kompastumaan siihen someroläjän viereen ja loukkasi pientä jalkaansa hivenen vain, — taisipa taappana siinä kahakassa kirotakin. Ja se kai se kiroaminen lie vaikuttanut sen, että palasen matkaa kuljettuaan mies näkee tietä myöten tulevan ikäänkuin vaunujen ja komean herran vaunuissa.

— Eivätkö ne sitten olleet vaunut ja komea herra? kysyi Maija silloin tyttönä äidiltä. Ja äiti kertoi, että siinä kuvasteli aivan kuin vaunut ikään ja korskuvat hevoset vaunujen edessä, ja vaunuissa istuva korskea herra puhutteli Pikkutakki-Luukasta ja sanoi:

— Tuletko mies rengiksi minulle?

Luukas mietti ja mietti, ei uskaltanut vastaankaan panna, kovin oli komea ja ylpeä herra. Ja herra pestasi hänet rengikseen, antoi kolme komeata rahaa pestiksi ja lupasi tulla pian miestä hakemaan. Pikkutakki-Luukas ei tuntenut rahoja ja meni niitä sitten kirkkoherralle näyttämään. Ei kirkkoherrakaan niitä tuntenut, komeita ne vain olivat… Ja jo epäilyttivät kirkonmiestä koko rahat… Mikä lie ollut koko herra? Hän pani rahat raamatun lehtien väliin. Kun niitä sitten vähän ajan perästä katsottiin, olikin siellä lehtien välissä ikäänkuin lastuja vain.

— Ei ole isäntäs oikea mies, sanoi silloin kirkkoherra Luukkaalle.
Milloin se lupasi tulla sinua noutamaan?

— Ensi yönä lupasi tulla, sanoi silloin vavisten Pikkutakki-Luukas.

— Vai jo ensi yönä, sanoi kirkkoherra. Silloin en minä päästä sinua yksiksesi. Jäähän nyt tänne, kyllä minä sinut varjelen.

Pikkutakki-Luukas jäi pappilaan, ja kun ilta saapui, vei kirkkoherra hänet kirkkoon. Raamattu otettiin mukaan. Kirkkoherra vei Luukkaan alttarille ja sanoi:

— Lue tätä raamattua, vaikka kuka tulisi, lue vain tätä, äläkä liiku täältä minnekään. Älä anna kättäsi yli alttarin aituuksen, vaikka minä itse tulisin sitä pyytämään. Kukaan muu kuin minä ei pääse tästä alttarin ovesta sisälle…

Niin sanoi sadun kirkkoherra ja poistui alttarilta ja kirkosta. Pikkutakki-Luukas jäi alttarille raamattuineen. Siinä kävi sitten yön päälle miestä jos jonkinmoista mukaansa kiehtomassa, ja kättä ne kaikki tarjosivat yli alttarin aituuksen. Luukas ei ollut heitä näkevinään, luki vain raamattua. Ensin tuli se vaunuilla ajeleva, komea herra ja suuttui silmittömäksi, kun Pikkutakki-Luukas ei rengiksi tullutkaan; ja sitten tuli jos minkälaista ruikuttajaa, isä- ja äitivainajakin käyvät kättään alttarin aidan yli ojentelemassa, itkivät surkeasti, kun ei poika heitä edes tervehtinyt. Viimeksi tuli kirkkoherra itse ja houkutteli niinkuin muutkin ja tarjosi kättään, mutta Luukas ei heltynyt, luki vain raamattuaan… Vasta auringon noustua narahtivat kirkon ovet, kirkkoherra astui sisään ja aukaisi alttarin ovet ja vei Pikkutakki-Luukkaan pappilaan.

Niin se pelastui Pikkutakki-Luukas pirun kynsistä.

Sellainen oli se vanha tunnettu satu, minkä Maija oli lapsena äidiltään kuullut.

Ja miten se lie Maijasta tuntunut melkein siltä, että tässä vierellä lehtimajassa hankituksissaan makaavan Mikonkin oli pitäjän hurskas rovasti pelastanut jostakin hirveästä paikasta, aivan kuin sadun kirkkoherra Pikkutakki-Luukkaan. Mikko oli nyt varmasti pelastettu, valmis menemään Maijan kanssa sinne auringon nousun maahan, josta rovasti oli kerran saarnassaan puhunut ja jonka Maija oli niin monesti aamuyöstä nähnyt kirkontapulin takaa. Rovasti käveli arvokkaana, suorana kuin seiväs siinä lehtimajan lähellä, ja Maijan teki niin mieli mennä rovastia kiittämään siitä Mikon pelastamisesta, oikein kädestä pitäen kiittämään. Ja hän menikin, kävellä linkkasi rovastin luo, otti vanhusta kädestä kiinni ja niijasi syvään ja sanoi:

— Kiitos teille, herra rovasti!

Rovasti hymyili ja kysyi:

— Mistä se Maija kiittelee?

— Siitä että pelastitte Mikon sinne auringon nousun maahan, mihin me pian menemme.

Rovastin hymy tyrehtyi huulille ja hän katseli ihmeissään lehtimajaan takaisin linkkaavaa vaimoa, joka oli tuonut hänelle ihan kuin taivaasta lähetetyn, ihmeellisen uutisen. Hän oli joka yö rukoillut Mikon sielun puolesta, sillä Mikko oli ollut hänen parhain rippilapsensa, ja sitäkin Jumalalta tiedustellut:

— Onko lupa, onko lupa siunata itsensä tappaneen hautaa?

Ja nyt tuli vastaus kuin taivaasta tuolta langenneelta naiselta, ja rovasti päätti siunata Mikon haudan ja puhua vielä suurelle saattoväelle mieliin pantavia sanoja ihanasta auringon nousun maasta, jonne hän nyt uskoi Mikko rukan menneen…

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Ukko on saanut houkutelluksi Vesi-Maijan pirttiin syömään. Kovin on vaimo sairaan näköinen. Pala ei mene alas, vaikka kuinka koettaisi.

— Eikö Maija syökään, vaikka on syömistä jos mistä sortista? huomautetaan hänelle.

Sitä ei kuule Maija, sillä hän ajattelee vain Mikkoa ja matkaa auringon nousun maahan ja aamullista untaan…

— — — on lähtöhäät. Ei muuta kun syötyä hyvästelee joukot ja sonnustautuu matkalle, sitten perillä ovat taas tulohäät…

Maija murentelee leipäänsä siinä pyödän nurkalla, pala ei vain painu alas.

— Eikö painu pala kurkusta alas? huomautetaan hänelle taas.

Mutta Maija ei kuule huomautusta, eikä hän huomaa sitäkään, että hän istuu nyt pöydässä muitten mukana eikä syö uunin korvalta, kuten ennen on syönyt, sillä ajatukset ovat muualla, kokonaan muualla…

Syötyä veisataan virsi, kuten hautajaisissa ja häissä tapa on, ja sen jälkeen linkuttaa Maija pihalle. Piha on ihmisiä täynnä, ja Maija käsittää, että nyt on lähtöhetki käsissä.

— — — ei muuta kun syötyä hyvästelee joukot ja sonnustautuu matkalle…

Niin unissa sanottiin.

— Lähtöhäät, sanoo hän emännälle, ja suu menee hymynmareeseen.

— Lähtöhäät, kuuluu kuin kaiku ihmisjoukosta, ja Vesi-Maija hymyilee yhä enemmän ja alkaa viimein hyvästellä hautajaisväkeä, ensin talonväkeä ja sitten muita kädestä pitäen. Vanha emäntä ei tahdo antaa kättä, mutta kun hän viimein antaa, niin itkuun tyrskähtää korskea emäntä.

— Tuota, tuota… Mitä se nyt Maija? sanoo ukko pyyhkien silmiään takkinsa hihalla, hyvästelee tässä turhan tautta…

Mutta Vesi-Maija jatkaa vain hyvästelyjään ja antaa renkien nauraa. Ne ovat aina sellaisia. Ja piiat kääntävät päänsä toisaalle, mutta antavat sentään kättä, koska on ihmisiä niin paljon katsomassa, suuri hautajaisyleisö ja pappilan väki. Ja Vesi-Maija hyvästelee kaikkia ja niijata lepsauttaa jokaiselle niin somasti vanhoilla jaloillaan. Ruustinnaa ja rovastia hyvästellessään on hän aivan maahan nyykistyä, niin syvään hän niijaa…

Hänelle hymyillään ja hänelle itketään.

Ja sitten lähtee hän kirkkomäelle Mikkoa odottelemaan.

— Muistahan nyt sitten tulla, sanoo hän vielä Mikolle, joka siinä valkoisessa puvussaan makaa keskellä pihamaata koreassa arkussa jäykkänä ja uljaana kuin kuninkaanpoika, mutta räpäyttää sentään silmiään ja nyökkää päätään Maijalle. Maija katsahtaa vielä solalta taakseen, ja Mikko huitaisee sieltä koivujen välistä kättään, että menehän vaan, kyllä minä tulen tässä pian… Se on oikein lehtimajassa se Mikko siellä hääväen keskellä, hankituksissaan kuin kuninkaanpoika.

Ja Vesi-Maija hyypertää kirkkomäelle. Kovalle se ottaa kävely. On ruvennut henkeä ahdistamaan ja muutenkin käyntiä hidastaa. Mutta ei auta, ei auta nyt levähdellä, sillä kirkon portaille pitää pian joutua, muuten jää kyydistä pois. Tekee niin mieli painua siihen tienviereen vähäksi aikaa levähtämään, mutta tuntuu siltä, että jos siihen painuu, niin siihen jää… Ja johan se kirkko onkin lähellä. Aivan tuntuu sydän rinnasta irtautuvan, niin väsynyt on Vesi-Maija ja hän aivan lyykistyy siihen kirkon kiviselle portaalle ja läähättää kuin pajan palje…

Ja sitten alkavatkin jo kirkonkellot soida… Hui, miten se kumahtelee ja humisee! Pieni kello ja iso kello vuorottain: pim, pom, pim, pom… Oikein se päätä huimaa näin läheltä kuunnellessa…

— Uh, uh, miten maailma pyörii…

Mutta mitä siitä… Tukalan hollitallin takaa näkyy punaista kieppuvan. Sieltä tulee taas Mikko tulisella ruunalla ajaen, hollitallin takaa se lähtee ja sillä on saattomiehiäkin. Toisten edellä se ajaa ja huiskuttaa kädellään. Kas miten huiskuttaa! Se tulee kuin tuulispää, ja linjaarirattaat ihan ilmassa pyörii… Voi, miten se ajaa ja huiskuttaa! Nyt se tulee häntä noutamaan… Jo kiertää tapulin ja kirkon, ja kuin tuulispää tempaa Maijankin mukaan… Huhhei! Nyt sitä mennään, kirkon ympäri ja yli niityn pimeää korpea kohti… Hyvästi Tukala ja vanha emäntä, hyvästi ukko ja nuori emäntä! Me mennään pois, hyvin kauas…

* * * * *

Vesi-Maija nyykistyy suulleen kirkonportaille, ja hänet tapaa siinä hautajaisväki haudalta palattua.

Kaikki ovat kauhusta mykistyneet. Siinä makaa Vesi-Maija kuolleena. Hajaani oli tullut ensimmäisenä haudalta hevosia asettelemaan, ja hän se oli Vesi-Maijan siinä huomannut kirkon portailla käppyrässä makaamassa. Hän oli juossut ensin rovastia hakemaan, ja rovasti oli sanonut:

— Kuollut se on.

Mikon hauta oli juuri umpeen luotu, ja ihmiset seisoivat nyt köyristyneinä siinä Vesi-Maijan ruumiin ympärillä mykkinä kuoleman ankaran, lahjomattoman ajoituksen edessä, miettien kukin kohdastaan, milloinkahan mahtanee vuoro tulla astua sinne tuntemattomaan hämäryyteen. Nekin, jotka olivat Vesi-Maijalle ennen naureskelleet, seisoivat nyt siinä kuin ukkosen satuttamina, äänettöminä murhepatsaina. Rengit ja piiatkin, joilla usein aina ennen oli ollut matala aita Maijan päälle, toljottivat nyt silmät punaisina kirkon portaille nyykistynyttä vaimoa, joka valkoisessa, puhtaassa pitsipuvussa siinä kuolleena kytjötti. Siinä makasi Vesi-Maija, kuin Herran enkeli kuoleman salaperäisessä sylissä, johon hän oli äsken Tukalan pihalta hätäisenä hyvästeltyään kiirehtänyt, ja moni joukosta kadehti hänen osaansa. Koko hautajaisväki seisoi siinä itkusilmin, ja vanhalta emännältä pääsi viimein kova parahdus ja hän vaipui pitkälleen siihen kuolleen viereen, itkien ja voihkien. Kyynel kiilsi ukonkin silmässä ja siellä täällä tärähteli vanha, jälseä, parrakas leuka ja lakki kohosi etempänäkin seisojain, kirkon aidan ja kirkkotiellä olevain miesten silmille. Vielä laskoksissa olevat hikiliinat pyyhkivät yhtenään silmistä valuvia kyyneleitä ja naisten parvista kuului tyrskähteleviä ääniä.

Hautuumaan aitaa vasten nojallaan seisoi Elekko-kersantti katsellen elottomin silmin jonnekin kauas, ja hänen kasvoillaan asusti sanoin selittämätön suru.

Itse harmaapäinen rovastikin seisoi siinä sanatonna ja tavallista kalpeampana, sillä vanha tarina Vesi-Maijasta ja Tukalan Mikosta paljastui taas vuosikymmenien takaa muistojen hämäristä kätköistä esille uljaana, voimakkaana ja lumoavana. Pari kertaa yritti hän jotakin sanoa, suukin jo avautui ja hampaantynkien välissä sihahti jokin epämääräinen sana… Muuta ei kuulunut.

Vesi-Maija oli kuollut, ja hautajaisväellä ei ollut siihen mitään lisäämistä, ei siinä kirkon portaitten edessä eikä myöhemminkään. Ihmiset seisoivat vavisten omaa pahuuttaan siinä hymyillen elämästä poistuneen, langenneen vaimon ruumiin ääressä, tuntien kuoleman herran sydämiään kouristavan; tolkuttomina ja mykkinä he siinä seisoivat, yhtä tietämättöminä tulevasta kohtalostaan kuin ruumiin takaa tylsänä heihin tuijottava, musta kirkon-ukko. Vesi-Maija ja Tukalan Mikko olivat menneet. Heidän tarinansa oli nyt päättynyt, ja kukaan ei voinut sitä asiata enää korjata. Ja vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin puhuivat ihmiset siitä tapahtumasta. Vesi-Maija oli tarkalleen tietänyt kuolemansa, hän hyvästeli kirkolle lähtiessään koko hautajaisväen, hän oli jollekin sanonut menevänsä auringon nousun maahan Mikon luo, ja sitten portaille sykkyrään tuupertunut, autuas ihminen…

Ja vanha rovastikin oli koko sen päivän hautajaistalossa hääriessään kuin puulla päähän lyötynä. Hän kävi väliin katsomassa Vesi-Maijaa, joka nyt makasi siinä pihalla lehtimajassa olevalla lavalla, jossa samaisessa paikassa oli päivemmällä Mikon ruumis maannut; sitä hän nyt aina väliin kävi katsomassa, otti ukon kanssa pienen ryypyn peräkamarissa ja saarnasi pirtissä voimallisesti suurelle hautajaisväelle Jumalan kummallisesta kaitselmuksesta, jonka edessä syntinen ihminen mykistyi.

Hän puhui ihan peittelemättä Maijan ja Mikon entisestä elämästä, varoittaen seurakuntalaisia vastaisuudessa estämästä nuoria oikeasta rakkaudesta… Ja moni itki katkerasti sinä iltapäivänä, eikä vanha emäntä ja ukko suinkaan vähimmän itkeneet. Mikon ja Maijan rakkautta kuvasi rovasti kaunopuheisesti, lausuen lopuksi:

— Ja nyt ovat siis Mikko ja Maijakin pois menneet…

Ja hautajaisväki kuunteli häntä hartaudella, sillä jumalinen ja etevä mies oli rovasti, tohtori ja ritari oikein sekä vanha kuulu valtiopäivämies. Jäykkä muuten ja peräänantamaton, niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa.

Kiivas oli nuorempana rovasti ollut, mutta nyt oli jo vanha hänkin, ja
Mikon teko koski häneen kuin oman lapsen kuolema.

* * * * *

Neljän päivän perästä ovat taas hautajaiset Tukalassa, pienemmät vain kuin edelliset. Kaikki talon hevoset ovat tosin kyllä ruumista saattamassa ja naapuritalon hevonenkin. Ja haudalta tultua juodaan nisukahvit. Siinä on koolla koko talonväki, naapuritalon isäntä ja emäntä ja tietysti ruustinna ja rovasti. Ja ukko itse on hieman humalassa, kuten aina ennenkin, ja horjahteleehan se Hajaani ja naapuritalon isäntäkin.

* * * * *

Mutta hautuumaalle ilmaantuu sitten myöhemmin puuristi ja rautaristi. Puuristi on Hajaanin tekemä, rautaristi on taas tuotu kaupungista ja siihen on kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla:

»Tässä lepää talonisäntä Mikko Tukala…»

Mikkokin on siis kuoltuaan päässyt isännäksi… Pontius Pilatus!