language: Finnish

KAUNIS AMBROSINE

Romaani

Kirj.

ELINOR GLYN

Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsingissä, 1927

ENSIMMÄINEN KIRJA

Ensimmäinen luku.

Eiköhän vain liene silläkin seikalla varjopuolensa, että suonissa virtaa oikeata sinistä verta niinkuin isoäidillä ja minulla. Jos olisimme tavallisia, yksinkertaisia ihmisiä, niin hampaamme esimerkiksi aivan luonnollisesti kalisisivat vilusta, kun meidän joulukuussa täytyy mennä lämmittämättömään huoneeseen nukkumaan. Nyt me sensijaan muka mielellämme nukumme "hyvin tuuletetussa huoneessa", sillä isoäiti sanoo kerta kaikkiaan, että meidän säästäväisyyssyistä niin on pakko, ja nurina olisi hyödytöntä.

Meidän on ollut pakko mukaantua paljoon, sen jälkeen kuin isä teki nuo onnettomat eteläamerikkalaiset keinottelunsa. Sitä ennen meillä oli kaunis asunto Pariisissa ja takkatulia vaikka kuinka monta. Huolimatta senaikaisesta mukavasta elämästä isoäiti inhosi, että isä "teki afääreja". Se ei ollut herrasmiehen puuhailua, hän sanoi, ja romahdus tuli, eikä isästä enää kuultu. Kuvittelen isoäidin melkein päästäneen helpotuksen huokauksen.

Me matkustimme Englantiin ja kauan kierreltyämme löysimme tämän pienen kalustetun paikan Ledstone Parkin alueelta. Se on pieni huvila — luulen jonkun isännöitsijän asuneen täällä ennen — ja palvelijoita on meillä vain Hephzibah ja eräs pieni tyhmä tyttönen. Hephzibah oli Amerikassa hoitajanani, ennenkuin olimme matkustaneet Pariisiin. Hän on ruma kuin synti ja hyvä kuin kulta.

Isoäidin elämä on ollut vaivalloista. Saattaisiko uskoa, että hän on kasvatettu Kaarle X:n hovissa? Niin kauan sitten! Hänen tyttönimensä oli de Calincourt, ja hän oli markiisi de Calincourtin tytär; perhe oli omistanut Calincourtin tilan jo Kaarle suuren aikoina tai ehkä aikaisemminkin. Siksi heidän oli ikävää saada päänsä poikki tai joutua varattomina asumaan Dublinissa.

Ja isoäidin isoäidillä, Ambrosine Eustacie de Calincourtilla, jonka mukaan minut on ristitty, oli suurenmoinen luonne. Hän oli niin kaunis, että Robespierre olisi antanut hänen pitää päänsä yhdestä suudelmasta, mutta hän piti parempana ajaa giljotiinille samoilla rattailla, joilla hänen ystävänsä vietiin sinne. Hän otti vain ruusun käteensä, jottei hänen olisi tarvinnut tuntea ympäröivän kansanjoukon epämiellyttävää hajua, ja kerrotaan, että hän juoksi hymyillen giljotiinin portaita. Isoäidillä on miniatyyrikuva hänestä, ja hän sanoo, että minä piirre piirteeltä muistutan kuvaa.

Olen kuullut kerrottavan, että isoäidin avioliittoa isoisän — erään englantilaisen — kanssa pidettiin niinä aikoina varsin sopivana. Isoisälläkin oli pitkä sukutaulu. Kuitenkin hän onnettomuudeksi teki muutamia vuosia heidän avioliittonsa jälkeen erään bêtisen [Bêtise, kepponen — suom.], ja heidän oli pakko lähteä maasta ja matkustaa Amerikkaan. Isoäiti ei milloinkaan puhu sikäläisestä elämästä tai isoisästä, mutta minä otaksun, että mies parka kuoli siellä. Ensimmäinen muistoni on sellainen, että me matkustimme meren yli suuressa laivassa, isä, isoäiti ja minä.

Äitini kuoli minun syntyessäni. Hän oli amerikatar ja polveutui Virginian ensimmäisistä siirtolaisista; siinä kaikki mitä hänestä tiedän.

Meillä ei milloinkaan ole ollut monta ystävää, ei edes Pariisissa olomme aikana, sillä ihmisethän eivät ylipäätänsä elä niin kauan kuin isoäiti, ja muut Kaarle X:n hovineidot ovat kaikki jo aikoja sitten menneet manan majoille. Isoäiti täytti viime heinäkuussa kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta. Ei kukaan luulisi hänestä sitä. Häntä ei vaivaa sokeus eikä kuurous eikä mikään muu sellainen epämiellyttävä; hän istuu tikkusuorana tuolissaan, eivätkä hänen kasvonsakaan ole kovin ryppyiset; iho muistuttaa pikemminkin vanhaa, hienoa hansikasnahkaa. Hiukset ovat valkoiset, mutta kuitenkin hän pitää niitä kevyesti puuteroituina ja käyttää ihmeen pukevia myssyjä — sellaisia, joita näkee madame du Deffandin muotokuvissa. Ne ovat aina oikeata pitsiä — minä sen tiedän, sillä minä saan pitää niistä huolta. Hänen muutamat pukunsa ovat jokseenkin resuisia, mutta näyttävät sentään hyviltä, kun hän panee ne ylleen, ja hänen silmänsä ovat ylpeimmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt, oikeat haukansilmät. Hänen keskimmäinen, nimetön ja pikkusormensa ovat reumatismin käyristämät, mutta hän kiilloittaa kynsiään yhä vieläkin ja pitää puolihansikkaita käsissään. Isoäitiä ei juuri voi rakastaa, mutta ihmisen täytyy väkisinkin kunnioittaa häntä, ja hänen tyytyväisyytensä on suuri kunnianosoitus.

Olin kaksitoistavuotias, kun lähdimme Pariisista, ja nyt olen yhdeksäntoista. Siitä pitäen olemme eläneet eri paikoissa Englantia. Jonkin aikaa Lontoossa — hirveätä! Kaikki nuo kadut ja vieraat ihmiset, ei ketään puhetoveria — ja sumua ja likaa!

Näiden vuosien aikana olen vain vilahdukselta nähnyt isän. Mahdollisimman lyhyitä käyntejä — pitkiä keskusteluja isoäidin kanssa kahden kesken, ja sitten hän taas matkusti pois ensimmäisessä junassa.

Hän, isä, tuntuu minusta enimmäkseen amerikkalaiselta ja sangen kiilloittamattomalta ollakseen isoäidin poika, mutta minun täytyy tunnustaa, että olen aina tuntenut salaista hellyyttä häntä kohtaan. Hän ei ole milloinkaan erikoisesti välittänyt minusta — pari päänsilitystä, kun olin lapsi, sitten kömpelö suudelma, aivan kuin hän olisi pelännyt särkevänsä porsliininuken. Mutta joka tapauksessa tunnen, ettei hän yhdy kaikkiin isoäidin mielipiteisiin. Hän vaikuttaa tosiaankin, kuin hän olisi aivan toisesta maailmasta kuin meidän. Ellei hänellä olisi isoäidin nenää ja leukaa, niin saattaisi luulla, että isoäiti on ostanut hänet jostakin ja ettei hän voi olla isoäidin oma poika.

Pariisissa ollessammekaan emme nähneet isää paljon. Hän oli alituisesti
Länsi—Amerikassa ja Riossa tai jossakin muussa merkillisessä paikassa.
Emme tietäneet hänestä muuta, kuin että pankissa aina oli yllin kyllin
rahaa isoäidin tilillä.

Englantiin tultuamme on isoäiti suurimmaksi osaksi kasvattanut minua, ja erikoisen tarkka hän on ollut asennostani. En ole milloinkaan saanut nojautua taaksepäin tuolillani tai maata sohvalla, ja hän on opettanut, miten on tultava huoneeseen ja lähdettävä siitä ja miten on noustava vaunuihin. Meillä ei ollut vaunuja, niin että meidän täytyi järjestää jakkaroista astuimet ja vaununistuin laatikon päälle asetetuista tuoleista. Ne saivat minut nauramaan sisällisesti — mutta minun täytyi harjoitella kuitenkin. Osaan kävellä, vaikka minulla olisi pääni päällä kuinka suuri nyytti tahansa. Isoäiti sanoo, ettei hänellä ole mitään enempää opetettavaa siinä suhteessa ja että minun käyntini todellakin täyttää ne vaatimukset, jotka maailmannaiselle täytyy asettaa, että näet pitää näyttää siltä, kuin maa ei olisi kyllin hyvä hänen poljettavakseen. Hän on antanut minun myöskin tehdä kaikenlaisia harjoituksia, jotka edistävät sulavuutta ja opettavat minut hyvin käyttämään lanteitani. Sitä päivää, jolloin hän sanoi olevansa tyytyväinen minuun, en unohda milloinkaan.

Isoäiti sanoo, että on kolme asiaa, joiden pitää olla luonteenomaisia naiselle: hänen täytyy olla suora kuin nuoli, sulava kuin käärme ja ylpeä kuin lilja.

Paitsi asento—luentoja olen luullakseni oppinut kokonaisen joukon asioita, joilla toisten tyttöjen ei varmastikaan tarvitse vaivata itseään; mutta luullakseni en tunne puoliakaan niistä hyödyllisistä, mielenkiintoisista asioista, joita he taitavat.

Meillä oli kokonainen joukko kauniisti sidottuja ranskalaisten klassikkojen teoksia, ja me vuorottelimme eri päivinä lukemalla Voltairea, La Bruyèreä, Pascalia, Fontenellea, Molièreä, Fénelonia ja Bossuetin saarnoja, ja minun täytettyäni seitsemäntoista vuotta olemme myöskin lukeneet La Rochefoucauldin »Maksiimeja». Isoäiti ei pidä Jean—Jacquesista, joka hänen sanojensa mukaan auttoi vallankumousta, ja hän puolestaan on kokonaan »vanhan järjestelmän» ihmisiä. Mutta kaikissa näissä kirjoissa on pitkiä pätkiä — varmaan juuri parhaat — joiden yli hän antaa minun hypätä — ja kokonaisia Voltairen osia en saa avatakaan. Omaan laskuun isoäidillä on suuri joukko uudenaikaisia kirjoja ja aikakauslehtiä. Hän sanoo, että täytyy seurata aikaansa voidakseen ymmärtää sitä. Paitsi tätä kaikkea minulla on ollut englantilaisia kotiopettajattaria, jotka ovat tehneet voitavansa ajaakseen päähäni vähän kutakin, mutta meillä ei Pariisista lähdettyämme ole ollut varaa pitää oikein hyviä opettajattaria.

Välistä ihmettelen ihmettelemästä päästyänikin. Miltä esimerkiksi tuntuisi olla rikas ja nähdä veljiä ja siskoja ympärillään — ja joku, joka hakkailisi minua englantilaiseen tapaan. Isoäiti pitäisi sellaista hirvittävän sopimattomana ennen avioliittoa, mutta minä luulen, että se olisi hauskaa, ja ehkä hänet sitten voisi naidakin. Mutta minulla ei ole liikoja mahdollisuuksia löytää ketään, joka minusta välittäisi, tai aviomiestä, koska minulla, ei ole myötäjäisiä.

Meillä on eräs vanha ystävä, markiisi de Rochermont, joka määrättyinä aikoina tulee meitä tapaamaan. Luullakseni hän on joskus kauan sitten rakastanut isoäitiä. On oikein kaunista nähdä heitä yhdessä, ja heidän keskustelunsa ovat niin mielenkiintoisia. Kun katsoo heitä, niin voisi luulla elävänsä sitä siroa aikaa, jota Moreau le Jennen ja Freudenbergin kauniit kuparipiirrokset esittävät. He ovat niin iloisia ja sukkelia, kuin kumpikin olisivat nuoria eivätkä markiisin jalat olisi kihdin jäykistämät ja isoäidin kädet reumatismin käyristämät.

He keskustelevat moraalista ja uskonnosta ja eniten filosofiasta, ja olen oppinut paljon kuuntelemalla heitä. Mitä moraaliin tulee, niin tuntuu siltä, kuin saisi tehdä jokseenkin mitä tahtoo, kun vain käyttäytyy maailmannaisen tavoin. Uskonto on velvollisuus mukautua sen maan mukaan, jossa elää, ja käyttäytyä säädyllisesti. Filosofia taas — kirjoitan sen isolla F:llä, sillä se tuntuu olevan niistä ylhäisin — Filosofia kuulemma panee kaiken maailmassa oikeille raiteilleen ja auttaa ihmistä hymyillen käyttäytymään elämän vaihteluissa, niin pahoissa kuin hyvissäkin. Aion aina tutkia Filosofiaa, mutta luulen sen käyvän helpommaksi, kun saan ikää lisää.

Niinä päivinä, jolloin markiisi de Rochermont tulee, pitää isoäiti päivällisellä lavendelinväristä silkkipukuaan ja parasta Alençon—pitseistä tehtyä myssyään, ja Hephzibah auttaa tavallisesti häntä niin kauan pukeutumisessa, että minun täytyy auttaa pöydän kattamisessa. Markiisi ei milloinkaan saavu ennen päivällisaikaa ja matkustaa takaisin muutamien päivien kuluttua. Hänellä on mukanaan vanha palvelija, jonka nimi on Theodore, ja heillä on suuri joukko pieniä matkalaukkuja ja laatikoita. Luulen melkein — mutta en uskalla sanoa ääneen — että laatikoissa ovat hänen peruukkinsa. Se, jota hän käyttää päivällisellä, on käherretty ja tuoksuva, mutta matkaperuukki on paljon yksinkertaisempi. Minut lähetetään aina aikaiseen nukkumaan niinä iltoina, jotka hän on luonamme.

Joka kerta markiisilla on mukanaan jokin uusi peli tai valikoituja hedelmiä isoäidille ja laatikko namusia minulle. En pidä paljoa makeisista, mutta laatikot ovat hurmaavia. Näitä käyntejä tapahtuu kaksi kertaa vuodessa, kesä— ja joulukuussa, oleskelupaikasta riippumatta.

Tämän seudun ainoat maailmanmiehet ovat pappi ja kaksi kömpelöä nuorukaista, erään Ledstonen tuolla puolen asuvan henkilön poikia; ne ovat kehnoja, ikäviä nousukkaita. Kaikki nämä tulivat vierailulle heti meidän saavuttuamme ja heitä paitsi vielä tusinan verran vanhoja neitejä ja iäkkäitä pappismiehiä, mutta isoäidin erinomainen kohteliaisuus saa heidät hämilleen. Luultavasti he tuntevat, ettei hän pidä heitä samasta savesta luotuina kuin itseään, ja sen vuoksi emme milloinkaan, tulimmepa minne tahansa, saa läheisiä tuttavia.

Hephzibahilla on ihailija! Sen luokan ihmiset saavat näköjään aina sellaisen, olivatpa miten rumia tahansa — ja mies on tavallisesti monta monituista vuotta nuorempi. Hephzibahin ihailija on meidän vihanneskauppiaamme renki, ja hän on tarpeeksi nuori ollakseen rakastettunsa poika. Olen monesti nähnyt heidän keskustelevan, kun olen lämmittänyt rautaa silittääkseni isoäidin parhaita pitsejä. Hephzibahin kasvot, jotka tavallisesti ovat harmaan kellertävät, tulevat punajuurikkaan näköisiksi, ja hän näyttää niin sanomattoman ujolta. Mutta olen varma, että hänestä on ihastuttavaa seisoa siinä keittiön ovella ja tietää, että jotakuta kiinnittää kaikki mitä hän sanoo ja tekee.

* * * * *

Ledstone Park kuuluu eräille ihmisille, joiden nimi on Gurrage — eikö se kuulosta epämiellyttävältä? Perhettä on äiti ja poika, mutta he ovat olleet Bournemouthissa aina siitä pitäen, kuin me tulimme tänne kuusi kuukautta sitten. Ledstone Park on epämiellyttävä paikka, ja vaikka se on monta mailia sisämaassa, näyttää se kuitenkin etukaupunkilaishuvilalta. Meille on kerrottu, että he revityttivät sen pienen vanhanaikaisen rakennuksen, joka täällä oli, kun he ostivat tilan. He palaavat pian kotiin, ja silloin ehkä näemme heidät, mutta en voi uskoa, että todella hienojen ihmisten nimi voisi olla Gurrage.

Isoisän perhe asui tämän kreivikunnan naapuristossa, Dane Mount —nimisessä paikassa. Se ei ollut sukutila ja meni naislinjaa Thornhirstin perheelle, joka siellä asuu. Perhe on vapaaherrallinen, Yrjö II:n aateloima eikä siis mikään vanha. Mutta kuitenkin isoäiti luullakseni suunnittelee jotakin sellaista, että meidän on tutustuttava heihin ja minun on mentävä naimisiin sen suvun jäsenen kanssa, joka iän puolesta parhaiten minulle sopii. Nykyisen omistajan nimi on sir Anthony; kaunis nimi minusta. En tiedä, miten tuon kaiken pitäisi käydä päinsä, enkä tietenkään uskalla sitä isoäidiltä kysyä.

Oi, miten toivonkaan, että olisi kesä jälleen. Minä vihaan näitä kylmiä, kosteita päiviä ja itätuulia ja pimeyttä. Jospa saisin jäädä vuoteeseeni loikomaan kello yhteentoista niinkuin isoäiti! Me saamme suklaamme kello seitsemältä. Hephzibah tuo sen meille, ja pukeuduttuani harjoittelen tunnin pianonsoittoa. Sitten minun täytyy tarkastaa, että arkihuone on kunnossa ja tomuttaa sèvresporsliinit ja miniatyyrit. Isoäiti ei uskaltaisi antaa kenenkään muun kosketella niitä. Mutta kello kymmeneltä saan mennä ulos kävelemään.

Ennen tänne tuloamme oli hirvittävän ikävää, sillä en milloinkaan saanut mennä kävelemään ilman Hephzibahia, ja hänellä oli aina niin paljon puuhaa, ettei aamukävelyistä tullut mitään, mutta tänne päästyämme olen saanut ystäväkseni suloisen viisaan koiran — saimme sen eksyneiden koirien kodista, eikä kukaan uskokaan, kuinka suureksi iloksi se minulle on. Isoäidin mielestä se käy jonkinlaisesta esiliinasta, ja nykyjään saan tehdä pitkiä kävelyretkiä yksinäni; kun olemme poissa näkyvistä eikä ketään ole läsnä, juoksemme me kovasti, ja se on niin sanomattoman hauskaa. Eilen tapahtui jotakin hurmaavaa: metsästysseurue ajoi ohitseni! Ensimmäisen kerran näin metsästystä niin läheltä. Ratsun selässä karauttaminen mahtaa olla ihanaa. Sydämeni aivan jyskytti seisoessani siinä ratsastajia katselemassa, ja rakas vanha Roy haukkui koko ajan. Ellen olisi pidellyt sitä kaulanauhasta, niin se varmaan olisi hyökännyt toisten koirien kanssa ajamaan kettua. Muutamat ratsastajat näyttivät oikein komeilta punaisine takkeineen, ja eräs oli aivan lian tahrima: hän oli varmasti ajanut kumoon, jalustin irtautui juuri hänen tullessaan aidan luo, jonka vieressä Roy ja minä seisoimme, ja hänen oli pakko laskeutua maahan vahinkoa korjaamaan. Näin hänen kasvonilmeestään, että hän kirosi itseään, kun jokin hihna oli varmaankin katkennut, ja hän kopeloi taskuaan löytääkseen veitsen.

Minulla on aina mukanani pieni kultainen avainrengas, joka on kuulunut Ambrosine Eustacie de Calincourtille ja joka on merkitty hänen kruunullaan ja nimikirjaimillaan. Muiden pikkuesineiden joukossa siinä riippuu pieni veitsi. Suistunut ratsastaja ei löytänyt mitään, vaikka hän tutki, kaikki taskunsa. Viimein hän kääntyi minuun päin ja sanoi: »Sattuisikohan teillä olemaan veistä mukananne?» Ja nähdessään, että minä olin nuori tyttö, hän otti hatun päästään. Se oli savesta harmaa, ja puolet kasvoja oli myöskin savessa, ja hän näytti niin naurettavalta, etten voinut olla hymyilemättä kohdatessani katseen hänen toisesta silmästään — toinen oli aivan umpeen turvonnut. Näkyvissä oleva silmä oli harmaa tai ehkä pikemminkin sininen vivahtaen mustalla varjostettuun viheriään. Ojensin nopeasti veitseni, ja hän nauroi ottaessaan sen vastaan.

— Taidanpa näyttää vähän merkilliseltä, vai kuinka? sanoi hän, ja sitten me nauroimme molemmat. Vaikka hän olikin niin likainen, saattoi selvästi huomata, että hän oli herrasmies. Hän kiinnitti jalustimensa nopeasti ja kätevästi, mutta katkaisi pienen kultaveitseni kärjen.

Hän pyyteli anteeksi ja sanoi, että hänen täytyi korjata se, ja kysyi, minne hän voisi sen lähettää — mutta samassa kuului ajo aivan hänen läheltään. Hänellä ei ollut enää aikaa olla kohtelias, hän hyppäsi hevosensa selkään ja oli tuossa tuokiossa kadoksissa — ja onnettomuudeksi vei veitseni mukanaan! Juuri kääntyessäni kotimatkalle näin maassa katkenneen veitsenterän. Nostin sen ja toivoin, ettei isoäiti huomaa veitsen katoamista eikä kysele sitä. Niinkuin jo aikaisemmin sanoin: hyvällä sukuperällä on haittansa — ei voi valehdella palvelusväen tavoin.

Toinen luku.

Gurragen perhe on saapunut.

Sunnuntaina perhe tuli kirkkoon ja istuutui Ledstonen penkkiin. Huonoryhtinen vanhahko rouva — oi, niin erilainen kuin isoäiti! — joka näytti jonkinlaiselta taloudenhoitajattarelta — nuori minun ikäiseni tyttö, jolla oli punaiset hiukset, valkoiset kulmakarvat ja keltainen hattu — ja nuori mies, tumma, paksu ja mitättömän näköinen. Kuitenkin hän käyttäytyi ystävällisesti äitiään kohtaan ja järjesteli pieluksia tehdäkseen hänen istumisensa mukavaksi. Heidän penkkinsä on suorassa kulmassa meidän penkkiämme vastassa, niin että näin heidät koko ajan. Miehellä on vinot ja kierot hampaat — mikä on aivan tarpeetonta, kun nykyjään on niin paljon hammaslääkäreitä. Kolme tai neljä hammasta olisi voitu hänen lapsena ollessaan aiheettomasti kiskaista pois. Hänen silmänsä ovat vetiset, vaikka ne ovat ruskeat, ja hän näyttää kuin hän ei olisi saanut nukkua tarpeekseen. Kun Gurragen perhe tuli kirkosta ja meni minun ohitseni portilla, seisahtui rouva Gurrage ja sanoi:

— Hyvää päivää, nuori ystäväni, te olette varmaankin meidän uusi huvilavuokralaisemme?

Hänen äänensä on sangen tavallinen.

Hämmästyin niin, kun vieras puhutteli minua »nuoreksi ystäväkseen», että puoleksi sekunniksi melkein unohdin isoäidin ohjeen: »Älä anna minkään asian hämmentää itseäsi.» Kuitenkin minun onnistui tointua, ja virkoin:

— Kyllä, olen neiti Athelstán.

Silloin tuo nuori mies sanoi:

— Toivon, että olette tyytyväinen asuntoonne ja että isännöitsijäni on järjestänyt kaikki teidän mukavuudeksenne.

— Kyllä, kiitos, olemme sangen tyytyväisiä.

— Tulkaapa sitten kursailematta herraskartanoon, kun teitä vain haluttaa, nuori ystäväni, jatkoi vanha rouva. — Tulen pian isoäitinne luo, mutta jos siihen viipyy muutamia päiviä, niin älköön se estäkö häntä, jos huvittaa, kurkistamasta minua ensiksi.

Koettelin kuvitella isoäitiä, kun hän "kurkistaisi" tätä ihmistä, ja olin vähällä purskahtaa nauruun. Mutta minun onnistui pysyä vakavana ja sanoa kohteliaasti, että isoäitini oli vanha nainen, hiukan reumaattinen ja että rouva Gurrage sai suoda anteeksi, ellei isoäiti tulisi henkilökohtaiselle vierailulle, koska meillä ei ollut ajoneuvoja.

Isoäiti nauroi sydämellisesti, kun kerroin hänelle heistä.

Kaksi päivää myöhemmin kävi meitä tapaamassa rouva Gurrage ja neiti
Hoad, tuo punatukkainen tyttö, joka on rouva Gurragen sisarentytär.

Isoäiti istui tavallisuuden mukaan vanhassa Ludvig XIV:n tyylisessä nojatuolissaan — se on meidän pyhäinjäännöksiämme. Oikeastaan se kyllä ei sovi huoneen muihin huonekaluihin — se on "vierashuoneen kalustoa", mustaa ja kultaa, jollakin kalliilla kankaalla verhoiltu — mutta me olemme piiloittaneet sen mahdollisuuden mukaan isoäidin vanhojen brokaadien alle.

Kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu ja rouva Gurrage istuutunut toiseen nojatuoliin — hän istui polvet levällään — rupesi hän puhumaan reumatismilääkkeestä.

— Käsistänne näkee, että niitä särkee, sanoi hän.

— Ah niin, hyvä rouva, se on vanhuuden sairaus, vastasi isoäiti kauniilla, matalalla äänellään.

Silloin rouva Gurrage selitti seikkaperäisesti, miten erästä määrättyä voidetta oli hierottava, ja kaikkea muuta mitä tähän asiaan kuului. Sillä aikaa olin koettanut puhutella neiti Hoadia, mutta hän oli niin hämmentynyt ja niin innostunut tarkastelemaan huonetta, että me pian vaivuimme hiljaisuuteen.

Ennen vierailun loppua meidät kutsuttiin katsomaan kaikkia "herraskartanon" ihmeitä. (Paikan nimi on Ledstone Park; "herraskartano" on ilmeisesti rouva Gurragen antama hyväilynimi asuinrakennukselle.)

Seuraavana päivänä tuli herra Gurrage ratsain. Hän on todellakin hyvin vähän miellyttävä, kun katselee häntä läheltä. Hän pöyhkeili ja vaikutti samalla kömpelöltä ja vaivaantuneelta, mutta hän oli äärettömän ystävällinen ja pyysi meitä käyttämään hänen puutarhaansa ja ylipäätänsä kaikkea mitä toivoimme. Minä en sanonut juuri mitään.

— Te olette todellakin tehneet siistin pienen hinkalon tästä asunnosta, sanoi hän sangen suojelevalla äänellä.

Miten minä vihaankaan sellaista puhetta; en tiedä, onko se katukieltä vai ei (isoäiti sanoo, että minä itse joskus käytän katukielen sanoja!), mutta "siististä pienestä hinkalosta" en pidä lainkaan. Hän otti hansikkaan kädestään, kun tarjosin hänelle teetä; hänellä on paksut, epämiellyttävät kädet, ja hän reuhtoili ja hypähteli joka kerta, kun minun piti auttaa isoäitiä, ja sanoi aina: "Sallikaa minun." Siitäkään lausetavasta en pidä. Kaiken kaikkiaan hän on minusta hyvin epämiellyttävä nuorimies, ja toivon, ettei hän olisi meidän isäntämme. Hyvästellessään hän aivan rutisti minun kättäni. Aikomukseni oli ainoastaan kumartaa, mutta hän ojensi kätensä, ja mitä muuta saatoin kuin tarttua siihen.

— Te tulette kai pian Ledstoneen, vai mitä? sanoi hän, ja katseensa hän kai tarkoitti sydämelliseksi.

Isoäidin mielestä hän oli sietämätön. Sen hän sanoi miehen mentyä. Hän piti äitiäkin parempana.

Seuraavalla viikolla minut lähetettiin "herraskartanoon" Royn ja isoäidin käyntikortin kera vastaamaan vierailuun. Onnettomuudeksi he olivat kotona, ja minun piti jättää uskollinen seuralaiseni kiviportaille. Hirvittävä koti! Eteisessä oli rumia venetsialaisia neekerinkuvia, jotka pitivät lautasia ojennetuissa käsissään, ja täytettyjä karhuja, jotka kannattivat lamppuja. Kaikki näytti niin loistavan uudelta. Minut vietiin rouva Gurragen "budduaariin", joksi hän huonetta kutsui. Sitä huonetta ei helposti unohda. Pöytien ja tuolien jalat olivat kiemuraisinta Ludvig XV:n tyyliä ja tuolinselustat Ludvig XVI:n, ja kaikki oli uudelleen kullattu. Verhoilukangas oli punaista silkkibrokaadia. Ja lasikuvun alla huoneen eräässä nurkassa oli hääkakun huippu ja kimppu oranssikukkia.

Sain odottaa kymmenisen minuuttia, mutta lopulta rouva Gurrage hyökkäsi sisään kalvosimiaan napittaen. En voi kirjoittaa kaikkea mitä hän sanoi, mutta se oli yhtämittaista ylistyslaulua "Gussiesta" ja hänen rikkauksistaan ja jalokivistä, jotka hän oli lahjoittanut äidilleen, ja valitusta siitä, mikä pettymys hänelle koituisi, jos hän tulisi kotiinsa tapaamatta minua. Neiti Hoad tarjoili teetä ja hihitti pari kertaa. Luullakseni hän on sellainen, jota Hephzibah sanoo "tolloksi". Vihdoinkin pääsin lähtemään, ja Roy haukkui ihastuksesta, kun menimme matkoihimme.

Emme olleet kävelleet sataa kyynärää, kun tapasimme herra Gurragen. Hän tahtoi itsepintaisesti kääntyä takaisin saattamaan minua. Hän sanoi, että oli "hitonmoisen huono onni" — hän käyttää hirvittävää kieltä —, kun hänen piti olla poissa minun käydessäni, ja pyysi, etten kävelisi niin nopeasti, sillä pian olisimme huvilalla, ja hän tahtoi keskustella kanssani. Tämä sai minut melkein juoksemaan. En ymmärrä, miksi ihmiset tahtovat puhutella toista, joka puolestaan ei heistä välitä. En ollut lainkaan rakastettava, mutta hän piti itse keskustelua yllä. Hän sanoi kuuluvansa maalaismiliisiin ja kertoi, että hänen toverinsa olivat "iloisia veikkoja" ja että he pian järjestäisivät tanssiaiset Tilchesteriin — lähimpään pikkukaupunkiin — ja että minun piti tulla sinne hänen äitinsä kanssa. Siitä piti tulla sen osaston jäähyväisjuhla, joka vapaaehtoisena läksi Etelä—Afrikkaan buurisotaan.

Tanssiaiset! Oi, miten ihanaa olisi päästä tanssiaisiin! Joskus ihmettelen, miltähän tuntuisi olla puettuna harsopukuun ja tanssia koko ilta. Antaisikohan isoäiti minun milloinkaan mennä tanssiaisiin? Oi, miten ajatus tanssiaisista pani sydämeni takomaan! Mutta yhtäkkiä tunsin kylmän suihkun — enhän voinut lähteä sellaisen henkilön kuin rouva Gurragen mukaan. Mieluummin jäisin kotiin.

Kun saavuimme veräjälle, sanoin hyvästi ja ojensin hänelle kaksi sormea, mutta hän ei ollut lainkaan hämillään, vaan tarttui koko käteeni ja sanoi:

— Kas niin, älkää nyt lähettäkö minua pois, vaan antakaa minun tulla sisään tervehtimään isoäitiänne.

Minulle ei jäänyt muuta tekemistä — ja hän seurasi mukanani huvilaan ja vierashuoneeseen.

Isoäiti istui tavallisuuden mukaan tuolissaan. Hänen ei tarvitse syöksyä sisään kalvosimiaan napittaen viimehetkessä, kun vieraita tulee.

— Herra Gurrage pyytää tervehtiä sinua, isoäiti, sanoin suudellen hänen kättään. Sitten jätin heidät noustakseni huoneeseeni riisumaan hattuani enkä laskeutunut alakerrokseen, ennen kuin kuulin oven sulkeutuvan herra Gurragen jälkeen.

— Hirveä nuorukainen, Ambrosine, virkkoi isoäiti, kun palasin vierashuoneeseen. — Kuinka sinä saatoit rohkaista häntä kääntymään mukaasi?

— Oi, isoäiti, minua ei ollenkaan haluttanut saada häntä seurakseni!
Hän ei edes pyytänytkään lupaa, vaan tuli ilman muuta.

— Vai niin, vai niin, sanoi isoäiti ja kohotti kasvojani molempien käsiensä välissä. Istuin matalalla jakkaralla, jotta valo lankeaisi ompelukseeni — rupesi näet hämärtämään. Isoäiti pyyhki hiukset otsaltani — pidän niitä kammattuina niinkuin Ambrosine Eustacie de Calincourt — ja katsoi minua suoraan silmiin. Oliko mahdollista, että hänen katseensa oli hiukan surullinen eikä vain vakava?

— Kaunis Ambrosine, sanoi hän, ja siinä kaikki. Tunsin punastuvani hiusmartoa myöten. Sen täytyy olla totta, koska isoäiti niin sanoo. Olen usein itsekin arvellut, että minä ehkä — mutta en tietänyt, että toisetkin olisivat sitä mieltä!

* * * * *

Gurragen perheen palaamisesta on nyt kulunut kuusi viikkoa, ja tuo nuori mies on alituisesti tullut minun tielleni. Luulen, että inhoni lisääntyy päivä päivältä. Hän on niin itsepäinen ja tyhmä, ja aina hän tekee mitä hänen ei pitäisi tehdä. Aivan pelkään mennä ulos, sillä hän maleksii alituisesti niillä paikoilla, joilla minä kävelen. Hiiviskelen takateitä ja valitsen yksinäisimmät polut, mutta se ei auta; hän ilmestyy aina minun lähelleni. Ainakin kolme kertaa viikossa minun täytyy kärsiä hänen seuraansa. Sellainen henkilö ihailijaksi on oikea loukkaus, ja minä murskasin halveksumisellani Hephzibahinkin, kun hän oli kyllin julkea vihjaillakseen jotakin sellaista eräänä iltana kammatessaan minun hiuksiani.

Tanssiaiset ovat pian, mutta isoäiti ei viime aikoina ole oikein reipas. Vaaraa ei ole, mutta hänen suunsa ympärille on tullut sinertävä varjo, ja pelkään, ettei hän ehkä jaksa kestää. Kun kutsu tuli — rouva Gurrage toi sen henkilökohtaisesti — sanoi isoäiti, ettei hän milloinkaan antaisi minun mennä pois ilman häntä, mutta että hän kernaasti itse tulisi mukaan. Hän — isoäiti — lähtisi matkalle kokonaiseksi illaksi! Hän teki siinä kiltisti, ja kun kiitin häntä myöhemmin, sanoi hän vain:

— Teen harvoin mitään syyttä, Ambrosine.

Oi, oli ihastuttavaa saada tanssiaispuku! Vuokrasimme vaunut "Kruunu ja Valtikka"—nimisestä ravintolasta, ja Hephzibah ajoi minun mukanani Tilchesteriin hankkimaan kokonaisen luettelollisen tavaroita — luettelon oli isoäiti itse kirjoittanut. Mutta siinä oli vain pikkutavaroita ja muuta sellaista; itse puku tulee Pariisista! Melkein kauhistuin ajatellessani suuria menoja, mutta isoäiti ei tahtonut ottaa väitteitäni kuuleviin korviin.

— Minun pojantyttäreni ei lähde ensimmäisiin tanssiaisiinsa maalaistytön tavoin puettuna, sanoi hän.

En tiedä, millainen puvustani tulee. Isoäiti ei ole kertonut siitä mitään. Mutta minua aivan vavisuttaa sitä ajatellessani. Tanssiaisiin on vain neljä päivää, ja huomenna tulee laatikko Pariisista!

En oikein tiedä mitä on tapahtunut. Muutamia päiviä sitten sai isoäiti pyörtymiskohtauksen aamiaisen jälkeen. Pelästyin hirveästi, ja lääkäriä lähetettiin hakemaan. Hänen saapuessaan oli isoäiti jo toipunut, ja hän lähetti minut heti ulos ja keskusteli lääkärin kanssa kahdenkesken. Ei edes Hephzibah saanut jäädä huoneeseen. Lääkäri oli kauan hänen luonaan ja tultuaan ulos sanoi omituisesti minua katsellen:

— Isoäitinne voi hyvin jo taas, ja te voitte mennä hänen luokseen.
Luullakseni hän aikoo lähettää sähkösanoman, jonka minä otan mukaani.

Sitten hän kysyi Hephzibahia, ja minä kiiruhdin isoäidin luo. Hän istui tavallisuuden mukaan aivan suorana, ja paitsi tuota suuta ympäröivää tummaa varjostusta hän oli aivan entisellään. Hän antoi minun ottaa esille ulkomaalaiset sähkösanomakaavakkeet ja kirjoitti pitkän sähkösanoman hitaasti ja miettiväisesti, mutta sanaakaan muuttamatta. Sitten hän taittoi sen kokoon ja käski minun pyytää Hephzibahilta rahoja ja jättää sekä ne että sähkösanoman tohtorille. Hänen katseensa oli ylpeämpi kuin milloinkaan, mutta hänen kätensä vapisi hiukan. Määrittelemätön pelontunne vavahdutteli minua, enkä ole siitä päässyt myöhemminkään. Vielä iloiten ja kärsimättömästi ajatellessani tanssiaispukua minusta tuntui, kuin tumma, uhkaava varjo ympäröisi meitä.

Eilen isoäiti sai sähkösanoman ja sanoi, että tavallisella iltapäiväjunalla saisimme odottaa markiisi de Rochermontia; kello kuudelta hän tulikin. Isoäiti lähetti minut heti huoneesta, ja illallisen söimme vasta kello kahdeksalta. Kuulin huoneeseeni heidän äänensä, ja he tuntuivat puhelevan sangen vakavasti eivätkä niin iloisesti kuin tavallisesti.

Kolmas luku.

Miten maailma voikaan muuttua yhtenä ainoana lyhyenä päivänä. Nyt tiedän, miksikä markiisi tuli ja missä salaisuus piili. Tänä aamuna aamiaisen jälkeen lähetti isoäiti minua hakemaan.

— Istuudu, lapseni, sanoi isoäiti, — meillä on jotakin sanomista sinulle.

Minä istuuduin.

— Sinä olet oikea sukusi jälkeläinen — siksi odotankin, että sinä ehdottomasti tottelet minua.

Tunsin kylmän väristyksen käyvän selkäpiitäni pitkin; mitähän mahtoikaan tulla.

— Tiedät, että muutama päivä sitten minä sain pyörtymiskohtauksen, jatkoi isoäiti. — Olen kauan tietänyt, että sydämeni on heikko — mutta olen toivonut saavani elää tarpeeksi kauan toteuttaakseni erään suunnitelman, jonka olen tehnyt ja jonka avulla sinun tulevaisuutesi järjestyisi erittäin sopivalla ja onnellisella tavalla. Se suunnitelma olisi vienyt aikaa ja olin aikonut aloittaa sen tanssiaisissa, jotka ovat muutamien päivien perästä. Mutta meidän ei tule napista kohtaloa vastaan — suunnitelmastani ei tule mitään. Tohtori sanoo, että enintään voin elää vielä muutamia viikkoja, ja siitä johtuu, että sinun tulevaisuutesi turvaamiseksi on heti tehtävä jotakin. Koska tähän asti en ole pitänyt tarpeellisena kertoa sinulle asioitani, niin et tiedä, että meillä ei ole muuta kuin elinkorko, jonka isäsi osti minulle, ennenkuin hän menetti kaikki rahansa. Ymmärräthän, että se lakkaa minun kuoltuani. Sinä jäät aivan pennittömäksi, köyhäksi kuin kerjäläinen. Vaikka möisitkin nämä pikkutavarat — hän osoitti sèvresporsliineja ja miniatyyreja — niin se pikku summa säästäisi vain pari kuukautta sinut nälkäkuolemasta. En voi saada mitään tietoja isästäsi. En ole kuullut hänestä halaistua sanaa kahteen vuoteen. Hän voi olla kuollut. — Häneen ei voi laskea mitään. Lyhyesti sanoen olen tarkoin mietittyäni ja neuvoteltuani kauan vanhan ystäväni markiisin kanssa päättänyt, että sinun täytyy mennä naimisiin Augustus Gurragen kanssa. Se on viimeinen toivoni.

Mennä naimisiin Augustus Gurragen kanssa!

— Lapseni, — isoäidin ääni kuulosti terävämmältä, — huomaan kyllä, että se on mésalliance [Epäsäätyinen avioliitto. — Suom.] Ja jos voisin sinut ottaa mukaani matkalle, jolle pian lähden, niin en tarjoaisi sinulle tätä vaihtoehtoa, mutta ihmisen täytyy olla järkevä ja käytännöllinen, ja koska sinä olet nuori ja sinun täytyy elää etkä voi kerjätä, niin tämä ratkaisu on ainoa varma ja mahdollinen. Se suuri kunnia, jonka teet hänelle naimalla hänet, vapauttaa sinut siitä häpeästä, että eläisit hänen kanssaan vain niiden rikkauksien takia, jotka hän sinulle antaa — toisissa olosuhteissa sellainen ei voisi tulla kysymykseenkään, mutta sinullahan ei ole myötäjäisiä. Mutta lapseni, miksi et vastaa?

Nousin ja menin ikkunan luo. Hän oli sanonut, että olin oikea sukuni jälkeläinen — olisinkohan sellainen, jos tappaisin itseni? Ei — ei mikään ole alhaisempaa kuin teatterimaisuus. Isoäiti ei ole milloinkaan erehtynyt. Hän ei vaatisi tätä minulta, jos olisi jokin muu keino. Tulin takaisin ja istuuduin jälleen.

— Niinkuin tahdot, isoäiti, sanoin minä.

Hänen suutaan ympäröivä tumma, sininen varjo tuntui hiukan kirkastuvan, ja hän hymyili.

Markiisi tuli luokseni ja suuteli minun kättäni.

— Muista, chère enfant [Rakas lapsi.] sanoi hän, — että avioliitto on jotakin, jota vaaditaan yhteiskunnan pystyssä pysymiseksi. Se ei ole mikään ilo, mutta se voi niissä tapauksissa, jolloin se lahjoittaa elämänmukavuuksia, olla siedettävä, ja avaa oven vapauteen et de tous les autres agréments de la vie pour une femme. [Ja kaikkiin muihin elämänmukavuuksiin naiselle. — Suom.]

Hän suuteli ja taputti uudelleen kättäni.

— Alkakoon avioliitto vihalla, intohimoisella rakkaudella, välinpitämättömyydellä, kapinallisuudella, inholla — tai millä hyvänsä — niin yhden vuoden kuluttua kaikki aviomiehet herättävät saman yksitoikkoisen, rauhallisen hyväntahtoisuuden tunteen. Paitsi tietenkin, jos he ovat raakoja lurjuksia, ja isoäitinne kuvauksen mukaan on ce jeune [Tämä nuori.] Gurrage ainakin un brave garçon. [Kunnon poika. — Suom.]

Olen luonnostani käytännöllinen, ja eräs uusi ajatus pälkähti äkkiä päähäni. Milloinkahan herra Gurrage oli esittänyt demandensa?

— Millä tavoin herra Gurrage on pyytänyt kättäni? uskaltauduin kysymään isoäidiltä.

Hän katsahti markiisiin ja markiisi häneen.

Vihdoin isoäiti sanoi:

— Täällä ei tehdä sillä tavoin, Ambrosine, mutta mikäli olen huomannut, tulee hän kyllä käyttämään ensimmäistä tilaisuutta ja kosimaan sinua itseäsi.

Tämä oli epämiellyttävä uutinen, syntyi hiljaisuus, joka ei ollut hauska meille kenellekään, ja sitten isoäiti virkkoi:

— Sinä menet niihin tanssiaisiin, lapseni — sinun pitää olla kaunis ja tanssia tuon nuoren miehen kanssa. Et saa olla häntä kohtaan jäykkä niinkuin tähän asti, ja ennen illan loppua hän varmasti kosii sinua. Vastaat myöntävästi ja siedät niin hyvin kuin voit hänen hellyydenosoituksiaan. Koetan sinua niistä pelastaa niin paljon kuin voin ja lupaan, että kihlausaikasi tulee mahdollisimman lyhyeksi.

Äkkiä minua pyörrytti. En vielä milloinkaan ole mennyt tainnoksiin, mutta koko huone pyöri silmissäni, ja tuntui, kuin minun olisi pitänyt huutaa: »Ei, en voi siihen suostua!» Silloin satuin taas katsahtamaan isoäitiin, sininen varjo oli taas näkyvissä, mutta hän istui suorana tuolillaan: lujuuteni palasi, minäkin tahdoin olla levollinen ja todellinen sukuni jälkeläinen.

— Menehän kävelemään, lapseni, sanoi isoäiti. Ota koira mukaasi ja tee kävelyretki. Se virkistää sinua.

Minulle ei tarvittu sanoa sitä kahta kertaa, vaan lähdin huoneesta niiaten nopeasti isoäidille ja markiisille.

Kun olin päässyt ulos ja raikas kevätilma hiveli kasvojani, reipastuin niin, että unohdin surullisen tulevaisuuteni ja ajattelin vain isoäitiä — isoäiti parkaa, jonka piti lähteä pois, kun kevät oli niin lähellä, taivas sininen ja kukat puhkeamaisillaan. Hänen täytyi mennä suureen tuntemattomaan — ehkä hän siellä tapaa Ambrosine Eustacie de Calincourtin ja kaikki muut esivanhemmat ja Jacques de Calincourtin, Bayardin kuuluisan ystävän, joka kuoli sydämensä valitun puolesta. Silloin hän heille ehkä kertoo, että minäkin, heidän viimeinen jälkeläisensä, koetan pitää mielessäni heidän tunnuslauseensa: "Sans bruit" [Ilman melua. — Suom.] ja mukautua valittamatta kohtalooni.

Kun palasin takaisin, oli juhlapukuni saapunut. Hephzibah oli ottanut sen laatikosta ja asettanut sen vuoteelleni — kokonaisen pilven hohtavan valkoista. Ja se sopi kuin valettu! Niin, miten synkkä tulevaisuus levisikään eteeni, tuotti puvun koettaminen kuitenkin iloa.

Markiisi jäi luoksemme. Hän sanoi, ettei hän voinut hylätä vanhaa ystäväänsä, kun tämä oli niin raihnas ja tarvitsi virkistystä. Epäilen, että markiisi oli yhtä köyhä kuin me ja että isoäiti ei sen vuoksi voinut uskoa minua hänen haltuunsa. Iloitsen hänen jäämisestään, ja nyt isoäiti on aivan entisellään, enkä voi uskoa, että hänen on kuoltava. Mutta kuolipa hän tai eli, kohtaloni on määrätty, ja minun täytyy mennä naimisiin Augustus Gurragen kanssa.

En tahtonut ajatella mitä juhlassa tulisi tapahtumaan. Kun on päättänyt kestää jotakin epämiellyttävää, niin ei maksa vaivaa pohtia sitä etukäteen. Sanoin itselleni, että oli parasta karkoittaa toistaiseksi asia mielestä. Siihen oli vielä kaksi kokonaista onnellista päivää.

Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Aamulla — tanssiaispäivän aamuna — menin vierashuoneen ikkunaan pölyttämään tomuriepuani. Ja portin luona näin herra Gurragen seisomassa — kello yhdeksän aamulla! Mitä tekemistä hänellä siellä oli? Hän vetäytyi pelästyneenä takaisin, aivan kuin olisi nähnyt minut yöpuvussa. Luultavasti hän käyttäytyi niin siksi, että minulla oli ylläni esiliina ja suuri valkoinen myssy, jota aina pölyttäessäni pidän päässä, jotta hiukset eivät tulisi tomuisiksi. Samassa välähti mieleeni, että ehkä nyt aamulla pääsisin tuosta ikävästä hetkestä. Hän ei luultavasti nyt kirkkaassa päivänvalossa esiintyisi niin hellästi kuin tanssiaisissa. Ja sen vuoksi huusin:

— Hyvää huomenta!

Hän tuli ikkunan luo ja nojautui ikkunalautaan. Hän oli edelleen hyvin vaivautuneen näköinen ja tuskin uskalsi katsoa minuun. Lopulta hän sanoi hermostuneesti:

— Mitä näytelmää te näyttelette, kun olette noin pukeutunut?

— En näyttele, vastasin, — minä tomutan sèvres—porsliineja ja olen pukeutunut näin, jotten likaisi itseäni.

Hän punastui!

Silloin ymmärsin hänen hämmennyksensä johtuvan siitä, että hän luuli minun olevan hämilläni, koska hän oli yllättänyt minut puuhissani! Ei, niinkuin voisi luulla, koska hänet oli yllätetty, juuri kun hän seisoi urkkimassa meidän puutarhaamme.

Otin erään porsliinikupin ja rupesin varovaisesti vetämään silkkiriepuani sen korvan läpi.

— V—voinko auttaa teitä? kysyi hän.

Purskahdin nauruun. Nuo paksut, kömpelöt kädet koskettelemassa isoäidin parhaita porsliineja!

— Ei ei, huudahdin.

Nyt ei häntä enää vaivannut niin paljon ajatus omasta itsestään.

— Hyvä jumala, kuinka olette kaunis tuossa myssyssänne.

— Olenko?

— Niin, te nauratte ettekä tiuskaise miesparalle niin hirveästi kuin teidän tapanne on.

— En.

— Ei — niin, minä tulin tänne, koska en voinut nukkua. En ole voinut nukkua kolmeen yöhön. En ole nähnyt teitä sitten lauantain, niinkuin tiedätte.

— Ei, en tietänyt sitä.

Sydämeni rupesi tykyttämään aivan peloittavasti; hän nojautui aivan
lähelleni. Asetin kupin paikoilleen ja otin käteeni miniatyyrin.
Ajattelin, että saisin rohkeutta, jos katsoisin Ambrosine Eustacieta.
Tomutin sen huolellisesti ja iloitsin, että käteni eivät vavisseet.

— Niin, te olette niin pirullisen ärsyttävä — anteeksi! Mutta te ette heittäydy toisen käsivarsille niinkuin muut tytöt.

Tunsin juuri sillä hetkellä "heittäytyväni hänen käsivarsilleen" — uh, millainen sanontatapa! — mutta koska sanat ovat ajatuksen peittämiseksi, niin minä virkoin: — Ei, en tosiaankaan.

— Ambrosine — (uh, miten tuo nimi särähti korvissani ja pani minut värisemään!). Te — tehän tiedätte, että olen hulluna teihin. Jos tahdotte mennä naimisiin kanssani, niin teidän ei enää milloinkaan tarvitse tomuttaa mitään vanhoja porsliineja. Lupaan…

Minulta ei ole koskaan kiskaistu hammasta. Onneksi kaikki hampaani ovat terveet ja valkoiset, mutta olen aina kuullut sanottavan, että tuska ja kauhu lisääntyvät koko ajan aina viimeiseen tempaukseen, ja silloin on kaikki ohi. Nyt tiedän miltä sen täytyy tuntua. Olisin voinut ääneen kirkaista kauhusta, mutta kun hän oli puhunut, olin aivan lamaantunut. En voinut vastata mitään.

— Olen aina tavallisesti voinut ostaa mitä olen halunnut, jatkoi hän, — mutta en milloinkaan ennen ole halunnut vaimoa.

Hän nauroi hermostuneesti. Nyt oli käsillä oikea hetki.

— Tahdotteko ostaa minut? virkoin. — Ellei muusta huolta, niin ehkä se käy laatuun.

— Oh, tarkoitan — en tarkoittanut niin, hätääntyi hän. — Oi, tiedättehän, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta ja tahdon, että tekin rakastatte minua.

— Niin, siinäpä se, sanoin matalalla äänellä.

Tunsin itseni kurjaksi — en voinut edes teeskennellä rakastavani häntä. Minun täytyi sanoa totuus, ja ellei hän silloin tahtonut ottaa minua — Ambrosine de Calincourt Athelstánia! — niin, minun täytyi, olipa sellainen miten alhaisen dramaattista tahansa, hypätä jokeen säästääkseni isoäidin vaivoja.

— Mitä "siinäpä se?" kysyi hän.

— En rakasta teitä.

Hänen kasvonsa tummenivat.

— Arvasin sen kyllä, sammalsi hän, kun hänen kiihtymyksensä oli laannut. — Mutta, lisäsi hän iloisemmin, — tietysti vähitellen opitte rakastamaan, jos vain tahdotte mennä kanssani naimisiin.

— En usko, että milloinkaan opin teitä rakastamaan, onnistui minun kuiskata, — mutta jos siitä huolimatta tahdotte mennä kanssani naimisiin, niin saatte kyllä.

Hän kiipesi ikkunalle.

Hän kiipesi ikkunasta sisään ja kietoi minut käsivarsiinsa.

— Rakkaani, sanoi hän ja suuteli minua muitta mutkitta.

Uh, miten kauheata se oli. Suljin silmäni.

Sitten riistäydyin hänen syleilystään ja vihasta sammaltaen huusin:

— Miten uskallatte, miten uskallatte!

— Sanotte, että tahdotte mennä kanssani naimisiin — miten minun sitten on teitä ymmärrettävä?

— Teidän on ymmärrettävä, etten tahdo, että minua puristellaan ja — suudellaan kuin — Hephzibahia keittiön ovella, sanoin jääkylmän arvokkaasti ja pää ylpeästi koholla.

— Katsohan vain! (Hirvittävä sanontatapa!) Kylläpäs olette kiukkuinen!
Mutta noin vihaisena te näytätte niin hemmetin somalta!

En sulanut, vaan pysyttelin urheana.

Hän muuttui taas rukoilevaksi.

— Ambrosine, rakastan teitä — älkää olko minulle ilkeä. En tee teille enää pahaa. Pian te totutte minuun.

Hän tarttui käteeni — on hirveätä koskettaa hänen käsiään, ne ovat niin karkeat ja kosteat — ja vasten tahtoani minua värisytti. Silloin hän näytti pahastuneelta. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen, hän kohautti olkapäitään ja astui ikkunalaudan yli maahan takaisin.

— Te kylmä kuvapatsas, sanoi hän suuttuneella äänellä, — minä menen tieheni.

— Menkää vain.

Muuta en saanut sanotuksi enkä liikkunut tuumaakaan paikaltani. Hän katsoi minuun muutaman silmänräpäyksen, sitten hän taas oli yhdellä hyppäyksiä huoneessa ja oli ottanut minut käsivarsilleen.

— Ei, en mene, huudahti hän. — Te olette antanut lupauksenne, en välitä mitä sanotte tai teette — teidän on pysyttävä sanassanne.

Onneksi Hephzibah aukaisi samassa oven, ja hänen saapumisensa hämmennyttämänä mies laski minut irti. Minä suorastaan lensin vierashuoneesta ulos ja kiiruhdin omaan huoneeseeni ja siellä — häpeä sanoa — purskahdin itkuun. Istuin lattialla ja itkin kuin koditon orpo. Oi, jos isoäiti olisi minut nähnyt! Kyllä hän olisi suuttunut! En ole milloinkaan saanut itkeä — hän on aina sanonut, että sellainen on sallittu vain alemmille luokille.

Kasvojani poltti — kaikki isoäitini kaapin pullot eivät olisi voineet pestä pois tuon suutelon tahraa; tunsin sen vieläkin. Hieroin kasvojani, kunnes ne olivat tummanpunaiset; sitten kuulin isoäidin äänen, ja minun täytyi koettaa rauhoittua.

Olen aina sanonut, että isoäidillä on haukan silmät. Ne näkevät kaiken silloinkin, kun hänen ikkunaverhonsa ovat alasvedetyt. Kun tulin sisään, näki hän, että luomet olivat punaiset, ja kysyi heti syytä siihen.

— Herra Gurrage on ollut täällä ja pyytänyt minua vaimokseen, isoäiti, vastasin.

— Ja tähän aikaan? Mitä tuo nuorimies tarkoittaa?

— Hän näki minut maantieltä, kun seisoin ikkunassa tomuttamassa porsliineja, ja silloin hän tuli sisään.

Isoäiti suuteli minua — sangen harvinainen tapaus.

— Lapseni, sanoi hän, — koeta kestää kohtalosi nurkumatta. Mene nyt lepäämään aamiaiseen asti, muuten et ole tanssiaisissa kaunis.

Kello puoli kolme (he olivat nähtävästi ahmaisseet kiireesti välipalansa) ajoivat pihallemme vaunut, ja rouva Gurrage, "Augustus" — niin, minun täytyy tottua tuohon hirvittävään nimeen — "Augustus" ja neiti Hoad laskeutuivat niistä juhlallisesti ja tulivat ovelle, jonka Hephzibah heille avasi. He astuivat juhlallisesti vierashuoneeseen, jossa me kaikki istuimme, ja puristivat juhlallisesti meidän käsiämme. Käyttäydyin rajattoman kummallisesti sinä päivänä — hädin tuskin jaksoin pidättyä ääneen hohottamasta.

— Olen kuullut iloisen uutisen, sanoi rouva Gurrage, — ja olen tullut painamaan teidät sydäntäni vasten, pikku ystäväiseni.

Senjälkeen minut painettiin hellästi vasten mosaiikkirintakoristetta, joka sisälsi herra Gurrage—vainajan kiharan.

Isoäiti oli äärimmäisen juhlallinen ja jäykkä. Hän ehdotti, että molemmat tytöt menisivät puutarhaan kävelemään, sillä aikaa kuin hän keskustelisi rouva Gurragen ja Augustuksen kanssa.

Neiti Hoad ja minä läksimme huoneesta. Hän on aivan kuin kalkkunanmuna, yhtä kellanvalkoinen ja pisamainen.

— Gussie on hirveän rakastunut teihin, sanoi hän.

Nyökäytin päätäni.

— Hän antaa teille kukkavihon tanssiaisiin. Me ajamme Tilchesteriin hakemaan sitä.

En voinut enää vain nyökäyttää päätäni:

— Eikö kukkavihko ole tanssiessa tiellä? En milloinkaan ennen ole ollut tanssiaisissa.

— Ette milloinkaan ennen tanssiaisissa! Sepäs jotakin! Niin, en minäkään tiedä, sillä en milloinkaan ole saanut kukkavihkoa. Mutta luulen, että jos ihmisellä on joku ihailija, niin silloin saa kukkavihkoja. Olen aina saanut vain ajatella tätiä, niin ettei minulla ole ollut aikaa miettiä sellaista.

Neiti Hoad—parka!

Heidän mentyään pysyttelin isoäidin tuolin takana ja pääsin sillä tavoin kaikista muista hellyydenosoituksesta paitsi sulhaseni lujasta kädenlyönnistä. — Isoäiti sanoi, että hänen täytyi luopua ilosta viedä itse minut tanssiaisiin, mutta että markiisi saattaisi minua ja että rouva Gurrage olisi minun esiliinanani. Siis minun täytyi kuitenkin mennä rouva Gurragen seurassa! Isoäiti kertoi myöskin selittäneensä terveydentilansa heille, ja Augustus oli ehdottanut, että häät pidettäisiin niin pian kuin mahdollista.

— Kerroin heille, ettei sinulla ole myötäjäisiä, sanoi hän, — ja minun täytyy heidän kunniakseen mainita, että nämä poroporvarit eivät kiinnitä siihen mitään huomiota. Mutta toiselta puolen he eivät myöskään huomaa lainkaan, minkä kunnian sinä teet heille. Se saa jäädä sinun omaksi sisäiseksi lohdutukseksi. Koska elinkauteni on rajoitettu, olen vaatinut saada pitää sinut mahdollisimman paljon sen kuukauden aikana, jonka täytyy kulua ennenkuin saat kapiosi kuntoon.

Miten kiitollinen oliokaan isoäidille tästä armeliaisuuden todistuksesta!

Neljäs luku.

Tanssiaiset voivat ehkä olla hurmaavia, mutta minun ensimmäisissä tanssiaisissani oli hetkiä, joita en voi muistella muuten kuin kiusallisena unena.

Rouva Gurragella oli yllään "perhejalokivet", niinkuin hän kertoi minulle. Hänen lyhyt kaulansa ja aaltoileva rintansa olivat peitetyt helmiin, briljantteihin, safiireihin ja rubiineihin; hänellä oli kaulanauha toisensa päällä. Päälaella, jäljitellyistä pitseistä tehdyn päähineen edessä, oli jonkinlainen briljanttidiadeemi. Kaikesta tästä loistosta huolimatta näytti tuleva anoppini mitättömältä ja rahvaanomaiselta, ja käytävän läpi kulkiessamme toivoin, etten olisi niin pitkä. Olisin tahtonut piiloutua hänen taakseen.

Augustus odotti meitä muutamien heidän seuraansa kuuluvien herrojen kanssa. Hän piti kädessään mahdottoman suurta kukkavihkoa — ei tuollaista miellyttävää kukkakimppua, kevyesti ja sirosti sidottua, joita näkee Pariisin kaupoissa, vaan oikeata luutaa, joka oli sidottu monista kukista kukkakaalin muotoiseksi. Olisin mielelläni heittänyt koko vihon sulhaseni kasvoihin.

Hän tarjosi minulle käsivartensa, ja sillä tavoin astuimme tanssiaissaliin. Ei mikään Bois de Boulognen lauantaimorsian voi näyttää naurettavammalta kuin minä silloin. Soitettiin valssia — huone säteili valoa ja värejä, kaikki maalaismiliisin upseerit esiintyivät somissa univormuissaan (Augustuskin pöyhkeili omassaan), ja ilmakin väreili eloa ja iloa. Miten olisikaan kuukausi sitten tämä kaikki saanut valtimoni tykkimään! Me menimme suoraan huoneen poikki tällaisena naurettavana kulkueena. Olen aivan yhtä pitkä kuin Augustus, ja tunsin itse, että vaikutin vielä pitemmältä, sillä pidin päätäni korkealla — en ylpeydestä enkä ilosta, vaan jonkinlaisesta hämärästä uhmantunteesta.

Salin päässä korokkeella oli monta hienolta ja miellyttävältä näyttävää ihmistä. Rouva Gurrage tervehti ylenmäärin lämpimästi useimpia heistä ja esitteli minut.

— Tuleva miniäni, neiti Athelstán.

Ehkä vain kuvittelin, mutta minusta tuntui, kuin olisin nähnyt kummastusta monen katseesta. Eräs nainen — lady Tilchester — seudun suurin mahtihenkilö, puhutteli minua. Hänellä oli hurmaava käytöstapa, ja vaikka hän ei voinut tietää mitään minusta tai minun elämästäni, näkyi hänen suurista ruskeista silmistään myötätunto minua kohtaan.

— Rouva Gurrage sanoo, että tämä on teidän ensimmäinen juhlanne, virkkoi hän ystävällisesti. — Toivon, että pidätte hauskaa. Minun täytyy esitellä muutamia ystäviäni teille. Ah, he tanssivat nyt, mutta tapaan heidät myöhemmin.

Tällä välin Augustus seisoi nostellen jalkojaan — hän ei laskenut käsivarttani, osaksi osoittaakseen hellyyttään, osaksi estääkseen minua ajattelemasta ketään muuta kuin häntä. Hän purki kohteliaisuuksia lady Tilchesterille, joka hymyili hajamielistä hymyä kuin jotakin muuta ajatellen. Sitten sulhaseni ehdotti, että lähtisimme tanssimaan. Suostuin siihen; oli sopiva tilaisuus luopua kukkakaalivihosta, jonka iloiten heitin eräälle tuolille, minkä jälkeen menimme tanssiin.

Augustus tanssii inhoittavasti — ellei hän töyttäillyt minua muita pareja vastaan, niin hän astui varpailleni — ja tahti liikutti häntä niin vähän, että olisi yhtä hyvin voitu soittaa kiperää polkkaa tai surumarssia.

— Päätäni pyörryttää, sanoin minä; se oli valhe, ja minua hävetti. —
Levätkäämme.

Jouduin ojasta allikkoon, sillä minut vietiin nyt istumaan. Olin niin yksinkertaisen tietämätön tanssilavoista, etten tietänyt, että nyt jouduimme kahdenkesken; muuten olisin itsepäisesti pysytellyt tanssisalissa. Ennenkuin mitään tiesinkään, istuimme verhon takana puolihämärässä huoneessa.

— Enkö milloinkaan saa suudelmaa, Ambrosine? pyysi Augustus rukoilevalla äänellä.

— Täällä? huudahdin minä. — Eihän se voi tulla kysymykseenkään..

— Pikku noita!

— Nimittäkää minua miksi tahdotte — samantekevä, mutta en tahdo joutua yleisen naurun esineeksi, vastasin minä.

— Se on hiton epäystävällistä minua kohtaan, sanoi hän riiputtaen jurosti alahuultaan.

Hillitsin itseni ja koetin ajatella isoäidin viimeistä neuvoa olla mahdollisimman rakastettava ja koettaa estää riitaa syntymästä meidän välillämme. Hän oli sanonut, että minun piti taipua jonkin verran ottamaan vastaan tuttavallisuuden osoituksia sulhaseni puolelta.

Minä lievensin äänensävyäni:

— En tarkoita olla epäystävällinen, virkoin, — mutta kaikki on tapahtunut niin nopeasti, minun täytyy saada aikaa tottuakseni ajatukseen, että minulla on sulhanen — minulla ei ole milloinkaan ennen ollut sellaista, lisäsin yrittäen laskea leikkiä.

Hän leppyi jonkin verran.

— Anna minun ainakin pitää kättäsi, sanoi hän.

Ojensin hänelle sormenpääni, joita hänen onnistui suudella hansikkaan läpi. Koko tarkkaavaisuuteni oli suuntautunut ympäristöön; pelkäsin niin joutuvani yllätetyksi, ettei minulla ollut edes aikaa ajatella, miten epämiellyttävä se oli.

— Olen varma, että joku tulee tänne. Ai, ai!

Augustus oli joutunut niin pyörälle päästään, että hän kumartui ja suorastaan suuteli minun olkapäätäni!

Äkkiä minut valtasi avuttomuuden tunne. Tunsin sieluni niin murskatuksi, kuin en ikinä enää voisi taistella, kuin kaikki olisi lopussa.

— Hyvä jumala, minun rakkaani kalpenee! Mitä nyt? kuulin jonkun äänen sanovan kuin unessa. — Tule juomaan hiukan samppanjaa.

Hypähdin pystyyn — nyt ainakin pääsisin tästä häkistä. Tarjoiluhuoneessa seisoskeli muutamia Augustuksen tovereita naisineen. Tanssi oli loppunut, ja he tulivat esittäytymään. Sillä tavoin minut ilokseni pyydettiin moniin tansseihin. Ei heidän ulkonäkönsä, ei heidän keskustelunsa tehnyt vähintäkään vaikutusta minuun. He olivat luultavasti niitä "iloisia veitikoita", joista Augustus oli puhunut. Mutta olin heille kiitollinen, että he päästivät minut Augustuksesta, ja puhelin heidän kanssaan niin iloisesti ja eloisasti kuin voin. Pari heistä tanssikin hyvin. Jokaisen tanssin välillä Augustus odotti minua. Mutta huomasin pian, että tavallisesti jäätiin kavaljeerin luokse seuraavan tanssin alkuun, ja heti kun olin sen huomannut, piilouduin minne voin väliaikoina ja sitten pakenin markiisin luo. Äkkiä soitettiin lansieeriin, ja Augustus hyökkäsi luokseni, ennenkuin ennätin piiloutua.

— En välitä kuka on saanut luvan tähän tanssiin, sanoi hän kiivaasti. — Sinun täytyy tanssia se minun kanssani. Olen ollut niin jumalattoman kärsivällinen neljän tanssin ajan, mutta nyt en enää aio sietää, että minua pidetään narrina.

— Kukaan toinen ei ole minua pyytänyt, vastasin jäykästi.

Hän veti käsivarteni kainaloonsa ja vei minut, sille paikalle, jonne juuri muutamia pareja rupesi kokoontumaan, mutta matkalla sinne lady Tilchester viittasi meitä tulemaan luokseen. Augustus oli niin mielissään tästä huomaavaisuudesta, että unohti suuttumuksensa.

Kaikki muut parit lady Tilchesterin seurassa tuntuivat olevan hänen ystäviään, ja he näyttivät niin iloisilta ja rattoisilta ja pitivät niin hauskaa, että isoäiti ehkä olisi pitänyt heitä mellastajina. Meidän vastaparinamme oli kaunis tyttö ja hyvin pitkä herra; kun tämä jälkimmäinen ensi kerran tanssi meitä vastaan, tunsin nähneeni hänet joskus aikaisemmin, ja toisella kerralla jo tiesin, että hän oli veitsiseikkailun sankari. Hän näytti sangen hyvältä savettomana. Ei mistään näkynyt, että hän olisi tuntenut minut, mutta hän nauroi iloisesti tanssille. Se oli koko iltana ensimmäinen, jonka huomasin hauskaksi. Kaikki nämä ihmiset tuntuivat kuuluvan toiseen maailmaan — maailmaan, jossa isoäiti ja minä olisimme voineet olla onnellisia. He olivat sangen äänekkäitä, ja he tanssivat huonosti, mutta heissä ei ollut mitään rahvaanomaista. Minusta tuntui kuin olisin ollut eläin, joka on päässyt vankeudesta kaltaistensa luo. Minua halutti karata ja liittyä heihin. Augustus sen sijaan tuntui äärimmäisen vaivautuneelta.

Sitten seurasi tanssi toisensa jälkeen — suurin osa niistä minun täytyi tanssia sulhasen kanssa. Mutta viisastuneena ensimmäisestä kokemuksestani sanoin aina haluavani nähdä muitakin saleja tai että velvollisuuteni oli mennä markiisin luo, ja sillä tavoin vältin kaikki hämärät istumapaikat. En nähnyt enää pitkää vastapariani. Hän tuntui kadonneen aina erääseen illallisten jälkeiseen tanssiin asti, jolloin tapasimme hänet lady Tilchesterin seurasta.

— Ah, tapaanpa teidät vihdoinkin! Etsin teitä saadakseni esitellä. — Samassa eräs vanha herra aivasti äänekkäästi meidän lähellämme, enkä kuullut nimeä, jonka lady Tilchester lausui, mutta me tervehdimme toisiamme, ja pitkä vastaparini kysyi, tahdoinko tanssia hänen kanssaan.

Hetkeäkään epäilemättä vedin käteni Augustuksen kainalosta (hän haluaa joka tilaisuudessa kävellä käsikoukkua) ja sanoin:

— Kyllä.

— Ohoo, katsohan vain! sanoi sulhaseni kiukkuisin katsein, — minä olen saanut luvan tähän tanssiin.

Silloin sekaantui lady Tilchester keskusteluun. Miten kiltti ja herttainen hän onkaan! Hän sanoi niin rakastettavasti, kuin Augustus olisi ollut prinssi:

— Ettekö tahdo sen sijaan tanssia minun kanssani, herra Gurrage?

Augustus tuli niin pöyhkeäksi tästä kunniasta, että muitta mutkitta vapautti minut.

Uuden kavaljeerini kanssa tanssiminen oli jumalallista. Leijailimme kevyesti ja rauhallisesti. En nähnyt enää seiniä, tunsin olevani vain valomeren ympäröimä. Pääni oli pyörällä — onnesta. Lepäsimme hetkisen, ja silloin hän kumartui minua kohden ja hymyili.

— Näyttää siltä, kuin pitäisitte tanssimisesta, sanoi hän. — Lady Tilchester—parka on nyt teidän sijastanne joutunut tuon karhun kolhittavaksi.

Naurahdin.

— Rakastan tanssia!

— Minua se harvoin viehättää, jatkoi hän, — mutta te voitte innoittaa kenet tahansa.

Kun tanssi oli lopussa, menimme istumaan ikkunaloukkoon, jossa olin ollut Augustuksen kanssa ensimmäisen valssin jälkeen; mutta tällä kertaa en ollut onneton.

En tiedä, mikä minua niin ihmeellisesti miellytti kavaljeerissani — ehkä harvinainen huumori, kevyen pilkallinen äänensävy. Hän ei suhtautunut mihinkään vakavasti; kaikki, mitä hän sanoi, oli perhosen keveätä. Hänen sävynsä muistutti isoäidin ja markiisin henkevyyttä. Me tulimme mainiosti toimeen.

— Luulen nähneeni teidät aikaisemminkin, sanoi hän lopulta. — Olenko tavannut teidät Pariisissa? Vai on se vain unta? Johtuuko kuvitelmani siitä, että olen niin usein nähnyt teidät Versaillesin taulukokoelmissa? Te olette laskeutunut sen taulunkehyksistä ja kunnioittanut meitä läsnäolollanne tänä iltana, eikö totta? Ja te palaatte takaisin, kun kukko kiekuu.

— Oi, kunpa vain voisin!

Hän kysyi, olinko käymässä Brackneyssa tai Henchhurstissa, ja kun vastasin kieltävästi ja sanoin asuvani lähellä kaupunkia, näytti hän kummastuneelta.

Hänen ruskeat hiuksensa ovat hiukan kiharaiset ja vähän harmahtavat ohimoilta, mutta hän ei näytä vanhalta — ehkä noin kolmenkymmenenviiden vaiheilla ja nyt, kun näkee hänen molemmat silmänsä, huomaa ne hyvin miellyttäviksi. Ne ovat harmaanvihreät ja vivahtavat siniseen; kulmakarvat ovat aivan mustat. Silmät ovat erittäin kirkkaat, ja olen varma, että hän voi nähdä kissan tavoin pimeässä. En koko aikana tietänyt hänen nimeään eikä hänkään minun. Kun hän kerran teki liikkeen kädellään, näin kultaketjun hänen valkoisen liivinsä taskussa, ja pikku veitseni kahva pisti esiin. En sanonut mitään — en tiedä miksi — minua miellytti nähdä se siellä. Hän kertoi suurimman osan iltaa istuneensa pelihuoneessa pelaamassa bridgeä. Markiisi opettaa isoäitiä pelaamaan sitä eräästä kirjasta, mutta minä en pidä kortinpeluusta, minusta se on ikävä illanviettotapa. Sanoinkin sen hänelle.

— Täällä istuminen on hauskempaa, sanoi hän koruttomasti, — mutta harvoissa tanssiaisissa tapaa siroa pientä kahdeksannentoista vuosisadan markiisitarta. Eiköhän juuri erään suuren Dumas’n romaanin päähenkilönä ole muuan Maria Antoinetten "demoiselle d’honneur" — en muista hänen nimeään enkä myöskään hänen tarinaansa, mutta sittemmin, hänestä tuli kreivitär de Charnay. Sanokaahan, kreivitär, eikö teitä loukkaa meidän aikamme muoti: tuon mainion, hyödyllisen ja mukavan kultaisen vasikan palvonta?

— En tiedä siitä mitään. Mikä se on? kysyin minä.

— Oh, se on juutalainen tai turkkilainen tai afrikkalainen miljoonamies — kuka tahansa, jolla on pari miljoonaa vuodessa.

Ajattelin Augustusta — vasikka oli juuri oikea määritelmä hänestä.

Nauroin.

— Meillä on mainio kuva hänestä täällä, jatkoi hän. — Te tanssitte itse hänen kanssaan — tuon karhun, joka kolhi lady Tilchesteriä. Kuinka te voitte tuntea sellaisen henkilön?

Sydäntäni värähdytti.

— Olen kihloissa herra Gurragen kanssa, sanoin puoliääneen, mutta pää ylpeästi pystyssä.

Oi, mikä kummastus ja — ja vastenmielisyys välähti hänen silmistään.

En tiedä, mitä hän näki minun kasvoistani, mutta halveksunta hävisi hänen katseestaan, se muuttui lempeäksi ja myötätuntoiseksi; hän ojensi kätensä ja laski sen hiljaa käsivarrelleni.

— Pieni valkoinen kreivitär parka! virkkoi hän.

Minun olisi pitänyt raivostua. Tavallisesti sääliväisyys suututtaa minua siinä määrin, että se saisi minut empimättä heittäytymään leijonan revittäväksi. Mutta häpeä sanoa — niin, häpeä tosiaankin — kyynelet täyttivät silmäni. Onneksi isoäiti ei saa sitä milloinkaan tietää.

— Tulkaa, sanoin minä, ja me nousimme ja menimme eteiskäytävään. Siellä tapasimme Augustuksen, joka oli synkkä kuin ukkospilvi. Hän sanoi etsineensä minua kaikkialta. Olimme istuneet ainakin kahden tanssin ajan.

— Te olette luvannut minulle vielä tämän tanssin, sanoi pitkä kavaljeerini aivan ujostelematta.

Salissa soitettiin hykähdyttävää valssia.

— Tämä tanssi on luvattu minulle, murisi Augustus.

— Ei, eipä olekaan, sanoin minä ja kohtasin hymyillen hänen vihastuneen katseensa. Minulla on oikeus tanssia kenen kanssa tahdon. Tulen takaisin valssin loputtua, ja sitten voimme tanssia yhdessä seuraavan.

Ja sitten läksin edelleen veitsiseikkailun sankarin kera. En tiedä jäikö sulhaseni kiroilemaan. En katsonut taakseni. Kavaljeerini ja minä emme vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin tanssi oli loppunut. Silloin hän virkkoi:

— Kiitos, pikku kreivitär. Olemme joka tapauksessa varastaneet itsellemme muutamia miellyttäviä hetkiä tänä iltana. Nyt teidän kai on mentävä tapaamaan — karhuanne.

Augustus seisoi tarjoiluhuoneessa juomassa samppanjaa, kun hänet huomasimme. Hetkiseksi pysähdyimme parin palmun taakse.

— Hyvästi, kreivitär.

— Hyvästi, vastasin. — Tahdotteko sanoa nimenne — en kuullut sitä.

— Nimenikö? Nimeni on Anthony Thornhirst — miksi vavahdatte?

— En — en vavahtanut — hyvästi.

— Ei, ette saa mennä, ennenkuin sanotte, miksi vavahditte — ja oman nimenne myöskin. En minäkään tiedä kuka olette.

— Ambrosine de Calincourt Athelstén.

Hän rypisti tasaisia kulmakarvojaan, aivan kun olisi koettanut muistella jotakin, ja rupesi hajamielisesti vetämään veistä taskustaan, mutta Augustus tuli meitä kohden samassa.

— Niin, sanoin minä, — mutta nyt on liian myöhäistä — hyvästi.

Välinpitämätön katse, hienon pilkallinen hymy ja huolettomuus, jotka olivat hänen luonteenomaisia ilmeitään, olivat kadonneet. Hän jäi seisomaan hiukan kiihtyneen ja mietiskelevän näköisenä.

* * * * *

Isoäiti oli valveilla markiisin ja minun tullessa kotiin. Hän istui vuoteellaan, hiukset yhä edelleen kammattuina ja puuteroituina. Nojautuen vuoteen reunaan kerroin hänelle kaiken mitä tanssiaisissa oli tapahtunut. Markiisi istuutui nojatuoliin takkatulen ääreen.

— Tapasin sir Anthony Thornhirstin, sanoin minä.

Isoäidin suuta ympäröivä sininen varjo tummeni äkkiä, ja hän sulki silmänsä hetkiseksi. Kiiruhdin hänen luokseen.

— Rakas isoäiti, voinko auttaa sinua? kysyin minä.

Hän joi jotakin vierestään olevasta lasista ja sanoi sitten hyvin heikolla äänellä:

— Sanoitko tavanneesi sukulaisesi? Ja miltä hän näytti, Ambrosine?

— Hän oli pitkä ja hyvin solakka ja suora, ja hänellä oli pienet korvat ja — ja kauniit pystyynkierretyt viikset, jotka eivät peittäneet hänen huuliaan ja — kissansilmät ja — ruskea, kiharainen tukka — hiukan harmahtava.

— Niin, niin, mutta minä tarkoitan millainen mies hän oli?

— Hän nauroi kaikelle ja nimitti minua kahdeksannentoista vuosisadan kreivittäreksi.

— Tiesikö hän kuka sinä olit?

— Ei, ennenkuin tanssiaisten lopulla, enkä luule, että hän edes silloinkaan huomasi meidät sukulaisiksi.

— Samantekevä, sanoi isoäiti hiljaa itsekseen, — on jo liian myöhäistä.

— Niin, minä sanoin hänelle, että oli jo liian myöhäistä.

Isoäidin ääni kävi terävämmäksi.

— Sanoitko hänelle niin? Mitä tarkoitat? — Ja hän nojautui eteenpäin.

— En tiedä oikein mitä tarkoitin — sanat pääsivät tahtomatta suustani.

Isoäiti parka nojautui, taaksepäin pieluksillaan, aivan kuin hän olisi ollut upo uupunut.

— Lapseni, sanoi hän hyvin hiljaa, — älä milloinkaan unohda, että me olemme antaneet sanamme. Tapahtuipa mitä tahansa, nyt on liian myöhäistä saada mitään muutosta aikaan.

Viides luku.

Seuraavana päivänä Augustus ajoi Lontooseen ensimmäisessä aamujunassa. Onneksi näin, kun kiesit saapuivat, ja juoksin sanomaan Hephzibahille, että hän ilmoittaisi sulhaselleni minun vielä nukkuvan, jos tämä ohimennessään poikkeaisi tervehtimään. Tietysti hän poikkesi ja lähetti minulle terveisiä. Hän palaisi kello puoli viideltä ja tulisi teetä juomaan; sitten markiisi ja minä menisimme Ledstone Parkiin päivällisille. Isoäiti sanoi, että hän nähtävästi oli matkustanut Lontooseen ostamaan kihlasormusta ja että minun tosiaankin piti ottaa hänet ystävällisesti vastaan.

Kello neljän tienoissa, istuessani lukemassa ääneen Bossuetin "Puhetta"
Orleansin herttuataren hautajaisissa, kuului automobiilin puhkumista;
se ajoi meidän portillemme, ja sir Anthony Thornhirst ja lady
Tilchester laskeutuivat siitä.

Vaikka näin tämän kaiken luomieni alitse yhtä hyvin kuin isoäitikin, en kuitenkaan olisi uskaltanut keskeyttää lukemistani, ja olin juuri kesken erästä ajatelmaa, kun Hephzibah ilmoitti heidät Isoäiti nousi puoliksi tuolistaan. Lady Tilchesterillä on viehättävin käytöstapa mitä ajatella saattaa. Hetken kuluttua vallitsi mitä miellyttävin tunnelma, ja lady Tilchester oli kertonut, miten innokas sir Anthony oli tutustumaan isoäitiin, sillä hän oli sattumalta päässyt selville, että hän oli isoäidin sukua. Ja senvuoksi lady Tilchester oli jättänyt muut vieraansa ja tuonut hänet tänne uudelleen automobiilillaan.

Tulen aina rakastamaan häntä, hänen lempeätä ääntään ja hänen kunnioittavaa käytöstänsä isoäitiä kohtaan, aivan kuin hän olisi pitänyt suurena kunniana, että isoäiti suvaitsi ottaa hänet vastaan. Miten erilaista kuin rouva Gurragen tökerö, suojeleva sävy! Huomasin, että isoäiti oli ihastunut häneen.

Sir Anthony puhutteli minua. Hän kysyi, olinko väsynyt tai jotakin muuta yhtä mitätöntä; hänen äänensä oli hajamielinen; vastasin hänelle iloisesti, ja sitten vaihdoimme paikkoja, ja hän keskusteli isoäidin kanssa. En tiedä, mistä he juttelivat, sillä lady Tilchester ja minä menimme huoneen toiseen päähän, mutta sir Anthonyn käytös oli niin ritarillista, ja huomasin isoäidin ilmeestä, että hän puhui samoja henkeviä asioita, joista hänen on tapana puhua markiisin kanssa. Heikko, vieno puna nousi hänen poskilleen, ja hän näytti sangen kauniilta vanhalta rouvalta.

Lady Tilchester puheli kanssani puutarhasta ja eilisistä tanssiaisista ja kysyi lopuksi, milloin aion mennä naimisiin.

— Minua ilahduttaa tietää, että te tulette meidän naapuriksemme. Päästäisiköhän rouva Athelstén teidät minun luokseni muutamiksi päiviksi?

— Oi, miten kernaasti minä tulisin! vastasin minä.

Mutta kun ehdotus esitettiin isoäidille, hylkäsi hän sen jyrkästi.

— Kuukausi sitten olisin mielelläni ottanut tarjouksenne vastaan, sanoi hän, — mutta olosuhteet ja terveyteni eivät salli minun nyt erota Ambrosinesta edes lyhyeksikään ajaksi.

Hän katsoi lady Tilchesteriin, ja tämä katsoi häneen, ja vaikka enempää ei sanottukaan, olen kuitenkin varma, että he ymmärsivät toisiaan.

Sir Anthony tuli ja istuutui viereeni ikkunakomeroon. Avainkimppu oli kaulassani, ja hän huomasi sen.

— Olen oikea sokea idiootti! huudahti hän. — Tietenkin te juuri lainasitte niin ystävällisesti minulle veitsen, jonka minä katkaisin ja sitten varastin niin törkeästi.

— Huomasin, ettette tuntenut minua eilen.

— Näin teidät vain yhdellä silmällä, niinkuin ehkä muistatte. Se on ainoa puolustukseni.

En sanonut mitään.

— En aio antaa veistä takaisin.

— Silloin se on oikea varkaus — ja häpäisee avainrengastani.

— Annan teille toisen tilalle, mutta tämä minun täytyy saada pitää.

— Sepä lapsellista — ja miksi!

— On sangen hauskaa olla lapsellinen joskus — ja esimerkiksi sangen kernaasti tahtoisin….

En saanut tietää mitä hän olisi kernaasti tahtonut, sillä samassa näimme molemmat Augustuksen, joka laskeutui vaunuistaan porttimme edustalla. Hän tuli asemalta.

— Tuolla tulee teidän karhunne, sanoi sir Anthony, mutta hän ei aikonutkaan jättää paikkaansa. Näimme, miten Augustus kulki puutarhakäytävää pitkin ja väänsi lukkoa soittamatta. Minua ilahduttaa, ettei hän hyötynyt julkeudestaan, sillä Hephzibah oli sulkenut oven tuotuaan lady Tilcbesterin sisään. Augustus soitti raivokkaasti! Ja isoäiti rypisti otsaansa.

Kun sulhanen vihdoin tuli huoneeseen, olivat hänen kasvonsa purppuranpunaiset. Hänellä oli juuri ja juuri niin paljon itsehillintää, että kykeni tavallisella matelevaisuudellaan tervehtimään lady Tilchesteria. Tämä puheli hänen kanssaan hetkisen ja nousi sitten lähteäkseen. Silla välin oli sir Anthony jatkanut keskustelua kanssani, aivan kuin mikään sulhanen ei olisi tullut huoneeseen.

— Tiedättehän, että olemme sukua.

— Hyvin kaukaista.

— Miksi ihmeessä ette ilmoittanut minulle, että olitte tullut tänne?

— Isoäiti ei ole milloinkaan sanonut, miks’ei hän ilmoittanut teille siitä, vastasin nauraen. — Miten me saatoimme tietää, että se huvittaisi teitä.

— Mutta te — ettekö te milloinkaan tee mitään omin päin?

— Kyllä minua toisinaan haluttaisi.

— On luonnotonta, että teitä on pidetty tänne suljettuna ja että…

Augustus tuli huoneen poikki.

— Ambrosine, keskeytti hän moukkamaisesti, — tulen hakemaan sinua illalla päivälliselle, koska sinä et nyt näy mitenkään ennättävän puhella kanssani.

— Niin, tee niin, sanoin minä.

Sir Anthony nousi, ja kaikki läksivät pois.

Hän näytti liikutetulta ja surulliselta, aivan kuin ei olisi sanonut mitä oli aikonut. Epämääräinen tuskan ja vastenmielisyyden tunne kohtaloa vastaan teki käteni jääkylmiksi. Ah! jos…

Kuudes luku.

Huomenna on hääpäiväni. Kesäkuun kymmenes päivä. Sataa rankasti, ja ukkonen jyrähtelee tuon tuostakin. Niin, kernaasti saa sataa rakeita ja myrskytä tai tulla mitä tahansa — samantekevä minulle! Juuri äsken salama valaisi huoneen ja heijastui kihlasormukseni suurista briljanteista; se on aivan höllänä sormessani. Heitin sen pienelle porsliinitarjottimelle, jossa helminauha ja valtava diadeemi odottavat huomispäivää. Minun pitää olla jalokivillä peitetty, niin että Augustus saa tilaisuuden kertoa vieraille, miten paljon ne maksavat.

Tämä kihlauskauteni ei ole mieluisa muisto. En todellakaan olisi kestänyt sitä, ellei sininen varjo olisi niin usein ilmestynyt isoäidin suun ympärille, varsinkin silloin, kun Augustus ja minä olemme olleet eri mieltä.

Muistan erään tapauksen lapsuudestani monta vuotta sitten, eräänä kesänä, jonka vietimme Versailles’issa.

Istuin lukemassa ääneen isoäidin puutarhassa, kun paksu, karvainen turilas putosi puusta paljaalle kaulalleni. Muistan, että päästin kimeän, ruman kirkaisun ja annoin kirjan pudota.

Isoäiti suuttui kovin. Hän selitti, että sellaiset kirkaisut olivat erittäin alhaisia, ja että jos minulla oli niin vähän itsehillintää, niin oli jo aika harjoitella itsehillitsemistaitoa.

Hän antoi minun ottaa elukan ja päästää sen käsivarrelleni. Aluksi olin melkein villi kauhusta, mutta vähitellen tottumus tappoi tunteen, ja vaikka se edelleenkin oli epämiellyttävää, saatoin kuitenkin tyynesti katsella turilasta.

Tämä muisto on usein tämän viimeisen kuukauden aikana osoittautunut hyödylliseksi. Saatoin tänään istua sohvassa ja antaa Augustuksen suudella minua täydet kymmenen minuuttia, ilman että minun oli pakko hyökätä käyttämään hajupulloani, niinkuin alussa oli täytynyt tehdä.

No niin, olen kuitenkin pitänyt sanani, ja isoäiti on minuun tyytyväinen.

Mahtaakohan sir Anthony tulla häihin? Hänet on kutsuttu.

Markiisi de Rochermont taluttaa minut (isoäiti on jo niin raihnainen, ettei voi pysyä pystyssä). Vihkiminen tapahtuu tämän kylän kirkossa.

Isoäiti on pannut ehdoksi, että mitään hääjuhlallisuuksia ei vietetä. Hänen horjuva terveytensä ja asuntomme pienuus ovat siihen tarpeeksi päteviä syitä. Luultavasti se on suuri pettymys rouva Gurragelle, mutta me matkustamme Pariisiin niin pian kuin minä olen ennättänyt muuttaa puvun vihkimisen jälkeen.

Ajatella! Huomenna tähän aikaan minun nimeni on rouva Gurrage! — Ja
Augustuksella on oikeus — laupias Jumala! — älä anna sydämeni lyödä
niin tuskallisesti ja auta minua muistamaan sukuni tunnuslausetta:
"Sans bruit".

Oi, isoäiti, jospa saisin seurata sinua matkallasi! Ensimmäinen askel pimeyteen olisi ehkä kauhea — mutta sitten kaikki olisi levollista ja hiljaista, eikä olisi olemassa mitään turilaita! Ah, kuinka kaunis salama! Myrsky lähenee, jalokividiadeemi säkenöi toalettipöydälläni. Toivon — toivoisin, että saisin jälleen nähdä sir Anthonyn. Juuri äsken sain häneltä lahjan. Se on veitsi avainkimppuuni, kahva briljanteilla koristettu, ja mukana oli kirje, jossa sanottiin, että vielä oli aika lyödä poikki gordilainen solmu.

Mitähän se tarkoittaa? Minua värisyttää, ja tuntuu, kuin en ymmärtäisi mitään tänä iltana.

Isoäiti on tullut äärettömän heikoksi, ja kaksi kertaa hän on pyörtynyt niinkuin sinä päivänä, jona kohtaloni ratkaistiin. Luulen, että hän elää vain tahdonvoimansa avulla ja että hän kuolee, kun kaikki on ohi.

Hän on antanut minulle kalleimman omaisuutensa, elämänsä suurimman aarteen — Ambrosine Eustacien miniatyyrikuvan. Se on tässä vieressäni aivan kuin oma aarteeni.

— Niin, Ambrosine Eustacie, ehkä minäkin voisin nousta portaita hymyillen, jos minäkin saisin pitää ruusua karkoittaakseni roskaväen löyhkän — Augustuksen äiti käyttää patshulia.

TOINEN KIRJA

Ensimmäinen luku.

Ei voi aavistaakaan, miten epämiellyttävä kuherruskuukausi on, ennenkuin itse on sen kokenut. On ihmeellistä, ettei siitä mitään saa tietää etukäteen. En edes sanaani pitääkseni ja tehdäkseni isoäidille mieliksi olisi voinut siihen suostua, jos olisin tietänyt, mitä se merkitsi. Nuorten tyttöjen unelmat ovat todellakin maailman typerimpiä. En voi muuta kuin tuijottaa kaikkia naimisissa olevia ihmisiä. "Ihmisparat, kaikki te olette kestäneet tämän!" sanon itsekseni, ja sitten ihmettelen ihmettelemästä päästyäni, kuinka he voivat hymyillä ja näyttää iloisilta. Mielelläni kysyisin heiltä, milloin rauha ja välinpitämättömyys vakasivat heidät. Kestää vielä kauan, ennenkuin todella voi hyötyä isoäidin turilas—luennosta.

Tuntuu uskomattomalta, että neljässätoista päivässä voi niin täydelleen muuttaa käsityksensä elämästä. En voi katsella mitään entisin silmin. On kyllä helppoa puhua filosofiasta, mutta vaikea olla filosofinen, kun jokaista tuntohermoa joka hetki ärsytetään. Välisti tuntuu, kuin kykenisin tekemään murhan.

Augustus on aviomiehenä äärimmäisen epämiellyttävä. Inhoan hänen kampaamistapaansa; aina hänellä on tupsu niskassaan. Inhoan sitä tapaa, jolla hän solmii kaulanauhojaan; inhoan kaikkea, mitä hän sanoo ja tekee. Kun kuulen hänen tulevan, toistan alituisesti itsekseni: "Muista turilasta, turilasta, turilasta!" Ja kerran alussa, kun suljin silmäni, etten näkisi mitään, tuli hän minun huomaamattani aivan lähelle ja kuuli sitten minun sanovan sitä ääneen.

Hän hypähti syrjään ja luuli minun tarkoittavan, että turilas ryömi hänen vaatteillaan, mutta sitten hän suuttui.

— Ei täällä ole turilaita, Ambrosine, kylläpä olet tyhmä, sanoi hän.

Hän hekumoi ajatuksesta, että kaikki näkevät hänet vastanaineeksi. Hänen käytöksensä on inhoittavan tuttavallista, ja aina ulkona ollessamme hän tarttuu käsivarteeni ja tekee meidät kummatkin naurettaviksi. Hän on hyvin halukas ostamaan loistavia pukuja, mutta kun otin vapauden tilata kauniita alusvaatteita, riiteli hän laskuista.

— Minulla ei ole mitään vastaan hankkia sinulle vaatteita, jotka näkyvät ja joista huomaa, miten paljon olen pannut niihin rahoja, mutta hitto vieköön, jos rupean tällä tavoin hyödyttömästi hurjastelemaan.

Teatterissa hän ymmärtää vain sanan sieltä, toisen täältä ja pyytää minua selittämään mitä sanotaan, kun tapahtuu jotakin mielenkiintoista, ja tuon puhumisen takia minulta menee hukkaan puolet sisällöstä. Monet ranskalaiset kappaleet ovat tosiaankin sangen hauskoja, ja ne ovat avanneet silmiäni paljon. Niin, minäkin voisin nauraa, jos saisin olla rauhassa ja kuunnella, mitä näyttämöllä sanotaan.

Augustus on raivoissaan, kun ranskalaiset herrat katselevat minua. En olisi uskonut, että edes viitsisin huomata vieraiden katseita, mutta häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että ne tuottavat minulle huvia.

Olen levoton isoäidin puolesta. Hän ei ole kirjoittanut. Markiisilta vain on tullut kirjelippu. Isoäiti on varmasti hyvin sairas, ehkä jo kuollut. En voi surra: tuntuu melkein, kuin sitä toivoisin. Hienotunteisuudessaan ja arkaluontoisuudessaan hän kärsisi aivan liian paljon nähdessään Augustuksen poikansa tyttären miehenä. Augustus pöyhkeilee alituisesti, ja hänen suojeleva sävynsä minua kohtaan kiusaisi isoäitiä. Ja sitäpaitsi hänestä alituisesti tuntuisi, kuin hän olisi pettänyt minua olemalla vielä hengissä; avioliittonihan olisi hyödytön, koska hän vielä elää ja voi pitää minusta huolta. Ah, rakas isoäiti, tiedäthän, että säästäisin sinulta pienimmänkin surun, jos vain voisin. Sanoessani hyvästi hänelle hän veti minut luokseen ja suuteli minua. »Ambrosine», sanoi hän, »ennenkuin sinä palaat, olen minä jo lähtenyt matkalleni. Älä sure äläkä ole pahoillasi. Viimeinen neuvoni, rakas lapsi, on: muista, että elämä itse hyvittää kaiken. Huomaat sen pian. Koeta katsella elämää iloiselta ja hyvältä puolelta ja ennen kaikkea — älä ole draamallinen.»

Isoäiti on aina ollut hyvä minua kohtaan. Kun vain saisin nähdä hänet vielä viimeisen kerran ja sanoa, että todellakin koetan seurata hänen neuvoaan. Hiljaa, Augustus tulee; kuulen hänen raskaat askelensa — hänellä on sähkösanoma kädessä.

Ah! Pelkoni ei ollut aiheeton. Isoäiti kuoli tänä aamuna. Oi, en voi kirjoittaa, kyynelet sumentavat silmäni.

* * * * *

On heinäkuun loppu, ja minä olen Ledstone Parkissa — nimeksi sen emäntänä. Sanon nimeksi, sillä Augustuksen äiti pitelee ohjia käsissään niin kuin aina ennenkin. Suru isoäidin kuolemasta, suunnaton välinpitämättömyys maailman menosta on pidättänyt minua välittämästä mistään tai vaatimasta mitään. Olen aivan tunnoton.

Heräänkö enää milloinkaan? Istun illan toisensa jälkeen anoppini "budduaarissa". Räikeän punaiset brokaadituolit tuijottavat minua, ja hopealehtisillä koristettu hääkakku loistaa sähkövalossa, istun siellä ja kuuntelen hänen loppumattomia ylistyksiään Augustuksen hyveistä. Olen nyt kuullut jokaisen pikku tapahtuman hänen lapsuudestaan, mitä sairauksia hänellä oli, mikä lääke hänelle parhaiten sopi, kun hän sai kaikki nykyiset ylähampaansa.

Nykyisen perheeni yhteiskuntaluokassa pidetään sukulaisvainajien suremista onneksi niin suuressa arvossa, että surupukuni auttaa minua kaikista häittemme juhlimisesta.

Rakas isoäiti, sinua ilahduttaisi, jos tietäisit, että olet tehnyt minulle tämänkin palveluksen.

Ja nyt on kaikki lopussa. Markiisikin on palannut Ranskaan. Minulla on vain Roy jäljellä.

Sen katseesta loistaa osanotto, jota minun on vaikea nähdä — nyyhkytykset kouristavat kurkkuani. Rakas, pikku koira, sinä olet minun ainoa ystäväni!

Ensi viikolla Lady Tilchester palaa Harleyhin, ja Augustus ja minä vietämme siellä muutamia päiviä. Sen ajatteleminen olisi kerran, ennen muinoin, minua riemastuttanut — olinpa vähällä sanoa: siihen aikaan kuin olin nuori. Täytän kaksikymmentä ensi lokakuussa, mutta minusta tuntuu, kuin olisin ainakin viisikymmenvuotias.

Augustus ei ole mitään hauskaa seuraa. Hänellä on jörö luonne; hän on usein syyttä loukannut minua, ja päivän tai parin perästä hän on hirvittävän hellä ja antaa minulle lahjoja lepytykseksi. En milloinkaan voi tottua siihen, että hän nimittää minua "Ambrosineksi"; se on yhtä epämiellyttävää kuin "pikku tyttöni" tai "rakkaani", joita molempia nimityksiä hän alituisesti käyttää. Hänen kanssaan on mahdotonta keskustella. Hän sanoi tänään, että minä olin tyhmin ja kylmin kuvapatsas, minkä hän milloinkaan on tavannut, ja sitten hän ravisti minua, kunnes menin aivan pyörälle päästäni, ja sitten hän suuteli, kunnes en enää kyennyt erottamaan mitään. Sellaisten kohtausten jälkeen menen aivan voimattomaksi. Hiivin puutarhaan ja piiloudun Royn kanssa laakeripuutiheikköön. Sinne ei milloinkaan tule ketään, niin että siellä saan olla rauhassa.

Minulla ei ole ollut rohkeutta mennä huvilalle. Se on aivan koskematon, ja kaikki isoäidin tavarat ovat jäljellä. Hephzibah on mennyt naimisiin vihanneskauppiaan rengin kanssa ja asuu siellä pitämässä huvilaa silmällä.

Augustus järjestelee paraikaa huonetta minulle, jotta minäkin saisin oman "budduaarin". Hän ei ole kysynyt minulta neuvoa. Siitä pitäisi tulla yllätys, ja kokonainen työmiesarmeija on puuhassa; olen nähnyt vilahdukselta huikaisevia, vastakullattuja tuoleja ja terrakotan ja nahan väristä silkkibrokaadia (inhoan molempia värejä).

— Sitten minä saan olla enemmän kanssasi iltaisin, sanoi Augustus. — Salongit ovat liian isoja, ja äitimuorin budduaari on liian pieni, ja minun omaa hinkaloani sinä inhoat. Toivottavasti sinä sentähden olet tyytyväinen tähän järjestelyyn.

Kiitin ilman ihastusta. Pidän anopin ja Amelian seuraa parempana kuin hänen. Purppuranpunaiset brokaadituolit ovat niin epämukavia, että hän lähtee luotamme heti päivällisen jälkeen mennäkseen "hinkaloonsa" ja heittäytyäkseen lepotuoliin. Koko huone haisee tunkkaantuneelta tupakalta — hän pitää piipussaan jonkinlaista väkevää, kehnoa tupakkaa. Hän vetää ylleen vanhan, tahraisen, sinisen tupakkatakin ja istuu siellä ja lukee pilalehtiä vaipuneena syvään lepotuoliin whisky— ja soodapullo vieressään. Minun tullessani hän on tavallisesti puolinukuksissa. En jää viideksi minuutiksikaan, jos vain pääsen pois. Whiskyn haju ei ole miellyttävää.

Talossa on kovin vähän kirjoja. Pian saan ensimmäisen neljänneksen suurenmoisesta vuosirahastani — käsikassan. Silloin minä ostan itse kirjoja. Minusta tuntuu, kuin olisin palvelija, joka saa ensimmäisen palkkansa uudesta paikastaan — vaivainen vasta—alkaja, joka milloinkaan ennen ei ole ollut "ulkona". Mutta minä olen ansainnut ne — ansainnut rehellisellä työllä.

Mitähän on tullut sukulaisestani, Anthony Thornhirstista. Hän oli häissä lady Tilchesterin kanssa. Näin hänen ihmeellisten silmiensä seuraavan minua, kun Augustuksen käsivarressa kuljin kirkon käytävää pitkin. Erotin vain hänen kasvonsa koko joukosta. Emme puhuneet keskenämme. Hän tuli luokseni vasta noustessani vaunuun. Mahtaakohan hän olla Harleyssa — mahtaakohan…?

Iltapäivällä me ajamme Harleyhin.

Toinen luku.

Augustuksesta huolimatta — huolimatta kaikesta minusta tuntuu, kuin olisin täällä Harleyssa uudelleen vironnut henkiin!

Koko paikka viehättää minua. Se on vanhanaikainen talo, jonka molemmilla sivuilla on pitkät siipirakennukset; keskellä on iso salonki, josta ovet aukeavat muihin vastaanottohuoneisiin.

Lady Tilchester on hyvin herttainen ja osaa tehdä olon kodikkaaksi. Saapuessamme oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut krokettikentälle ja suureen telttaan, jossa pelattiin bridgeä, ja koska mitään esittelyjä ei ole tapahtunut, on vieraitten nimien selville saaminen vienyt minulta kaksi päivää. Muutamien nimistä en ole vielä päässyt selville.

Ensimmäisenä iltapäivänä vaivuin erääseen matalaan tuoliin. Pieni vaaleatukkainen nainen tuli istuutumaan viereeni. Hän näyttää pieneltä untuvaiselta kananpojalta, sammaltaa lapsellisella äänellään ja hänen yllään on koko joukko koristuksia, muiden muassa rintaneula, johon briljanteista on sommiteltu hänen nimensä "Babykins". En olisi hyvilläni, jos minun nimeni olisi "Babykins".

Kaikki hänen ominaisuutensa on merkitty sillä.

Ensiksi luulee puhelevansa lapsen kanssa, mutta sitten ällistyy, kun on kuullut hänen kertovan joukon häväistysjuttuja aivan kuin täysikasvuinen henkilö.

Hän oli hyvin rakastettava minua kohtaan ja kertoi, että hän mielellään olisi tahtonut tutustua minuun, sillä lady Tilchester oli puhunut minusta paljon.

Hän ei tuntunut odottavan vastausta, vaan jatkoi lörpöttelyä seurapiireistä, ja puolen tunnin kuluttua hän jätti minuun sellaisen vaikutelman, että sen muodostavat enimmäkseen henkilöt, jotka elävät huvitellakseen ja pitääkseen hauskaa ja että osa heistä on avioeron kynnyksellä.

Lady Tilchester tuli ja keskeytti keskustelumme viemällä minut puutarhaan.

Hän on viehättävin olento, minkä milloinkaan olen tavannut. Hän on kuin auringonsäde, lämmittävä ja lohduttava. Hän näyttää suurelta ja jalolta, näyttää olevan korkealla kaiken jokapäiväisyyden yläpuolella. Täytyy ihmetellä, kuinka hän on voinut mennä naimisiin lordi Tilchesterin kanssa, joka on hyvin arkipäiväinen mies.

Hänen puhuessaan kaikki kuuntelevat. Hänen äänensä on kirkas kuin hopeakellon helinä, eikä hän milloinkaan sano mitään tyhjää tai tarkoituksetonta.

Vietimme puolisen tuntia ihanassa puutarhassa, ja hän sai minut tuntemaan, että elämä on jotakin hyvää ja valoisaa ja että minäkin saatoin löytää ilon aiheita.

Kuinka suurenmoista on, kun ihmisellä on sellainen luonne, että pelkkä läsnäolo tekee toisille ihmisille hyvää!

Vieraat tulivat myöhään päivälliselle, mutta viimeisenä purjehti meidän kaunis emäntämme levollisena kuin ylväs laiva salonkiin äärimmäisestä ovesta.

— Pyydän anteeksi myöhästymistäni, sanoi hän levollisesti. — Koska mieheni on tietenkin sanonut herroille kenet heidän kunkin on talutettava pöytään, niin voimme heti aloittaa.

Lordi Tilchester oli istunut ikkunakomerossa Babykinsin kanssa ja aivan unohtanut velvollisuutensa, otaksun minä. Hän nousi syyllisen näköisenä ja kopeloi paperia taskustaan.

— Oh, älkäämme sitä odottako, sanoi eräs herroista, herra Budge, karskisti. — Tulkaa, lady Tilchester, antakaa minun taluttaa teitä ja osoittaa tietä.

Ja sitten hän tarjosi emännälle käsivartensa, johon tämä tarttui nauraen ja vastaten:

— Olkoon menneeksi!

Jokainen valitsi naisen mielensä mukaan, ja sillä tavoin sattui, että minä jäin seisomaan ja tuijottamaan kalpeata nuortamiestä, jolla oli himmeät, siniset silmät ja ihmeellisen hyvin sidottu kaulanauha — seurueen viimeistä.

Hän ojensi hermostuneesti käsivartensa, ja vihdoin pääsimme ruokasaliin.

Vasta päivällisen lopulla sain tietää, että hän oli Myrlshiren herttua ja että hänen olisi pitänyt viedä lady Tilchester pöytään!

Augustus oli sijoittautunut erään purppuranpunaiseen puetun naisen viereen, ja hänen kasvonsa muuttuivat harmaan sinerviksi siitä syvästä vaikutuksesta, jonka naisen lemmekkäät katseet tekivät häneen.

Herttuallinen kavaljeerini ei ollut miellyttävä. Hänellä oli piipittävä ääni ja hermostunut olemus, mutta hänellä oli eräänlainen tapa sanoa rohkeita asioita, mikä osoitti, että hän oli tottunut löytämään kärsivällisiä, ettei sanoisi ihastuneita, kuuntelijoita.

Hän sanoi olevansa kiitollinen herra Budgelle tämän reippaudesta, sillä hän oli ihaillut minua meidän saapumisestamme asti ja oli päättänyt heti kahakan alettua vallata minut.

— Te — te ette näytä englannittarelta, sanoi hän, — ja se on miellyttäväksi vaihteluksi. He väsyttävät silmiäni. He näyttävät kaikki samanlaisilta.

Ja hän ilmoitti edelleen, että Pariisi on ainoa paikka, jossa voi oleskella, ja että englantilaiset kansallisuutena olivat raakoja paheissaan.

Ennenkuin naiset kaikki yhdessä katosivat huoneesta, sain tietää, että hänen ainoa elämäntarkoituksensa oli tästä lähtien opettaa minua ymmärtämään hänen suurta arvoaan ja hurmauskykyään. Kaikki nuo väkevät, nopeasti heränneet tunteet kuulostivat lausuttuina hänen piipittävällä äänellään niin naurettavilta, etten voinut pidättää hymyäni. Silloin hän säteili — hän ei aavistanut lainkaan, mikä minua huvitti.

Vaikka salonki on suunnattoman iso, kokoontuivat nuo kaikki kymmenen tai kaksitoista naista takkatulen ääreen. Ilta oli kostean kolea.

He tuntuivat kaikki tuntevan toisensa hyvin ja kutsuivat toisiaan etunimeltä; en siis tietänyt keitä he olivat, ennenkuin Babykins taas antoi minulle joitakin selityksiä.

Purppuranpunainen nainen on lady Grenellen. Hänen miehensä on sodassa. Hän on hyvin viehättävä. Hän istui isossa sohvassa ja poltti savukkeen toisensa jälkeen pientä meripihkaimuketta käyttäen.

Lady Tilchester ja kaksi muuta naista olivat syventyneet keskustelemaan Etelä—Afrikan uutisista, muut puhuivat kirjoista ja puvuistaan, mutta "Babykins" ja "Letitia" vaihtoivat mielipiteitä ajan säädyttömyydestä… kunnes lady Tilchester tuli meidän luoksemme. Tuntui, kuin aurinko olisi valaissut koko kohtauksen.

— Te taidatte kertoa häväistysjuttuja, sanoi hän.

Huomaamatta keskustelu lipui toisiin aiheisiin, ja me juttelimme viimeisistä sotauutisista, kun salin kaksoisovet avautuivat.

Augustuksen kasvot punersivat ja olivat kaikkea muuta kuin miellyttävät, mutta lady Grenellen teki hänelle tilaa viereensä sohvalle. Hän hymyili Augustukselle jumalallisesti ja kohteli häntä aivan hurmaavasti — niin ystävällisesti ja sydämellisesti, kuin he olisivat olleet tasa—arvoisia! Aivan ällistyin — minä en voinut tuolla tavoin tuttavallisesti puhella ja pilailla Augustuksen kanssa — sen enempää kuin minkään palvelijankaan kanssa.

Useat seurueen jäsenet menivät pelaamaan bridgeä, ja minä jäin melkein kahden kesken huoneeseen herttuan kanssa.

Hän jatkoi sanomalla joukon asioita, jotka hämmästyttivät minua äärettömästi. En olisi ymmärtänyt niistä juuri mitään, ellen olisi Pariisissa nähnyt noita teatterikappaleita.

Luultavasti hän rupesi minua hakkailemaan, jos sitä sillä sanalla tarkoitetaan. Hänen olemuksensa ei ole miellyttävä, se ei viehättänyt minua mitenkään, ja nykyjään en voi miehissä nähdä muuta kuin raakoja hölmöjä. Ehkä on hienoja ja hyviäkin, mutta kun heitä katselen, toista toisensa jälkeen, tulee aina mieleeni ajatus: kuinka vastenmielisiä he mahtanevatkaan olla vaimojensa silmissä. Se ei ole kaunista minun puoleltani, ja olen melkein varma, että isoäiti ei sitä hyväksyisi.

Kolmas luku.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja muutamat meistä menivät kirkkoon. Augustus vaati itsepintaisesti, että minun oli lähdettävä. Itse hän jäi kotiin lady Grenellenin seuraan tehdäkseen — kuten hän sanoi — metsäkävelyn hänen kanssaan.

Lounaan jälkeen lienevät kaikki pelanneet bridgeä paitsi lady Tilchester ja hänen kavaljeerinsa, herra Budge, ja tuo himmeäsilmäinen herttua sekä minä. Me kiipesimme kukkulaa myöten vanhalle linnanrauniolle ja istuimme siellä teehen asti.

— Eikö ole synti, että minun täytyy mennä perijättären kanssa naimisiin? sanoi herttua pateettisella äänellä. — Kaikki avioliitot ovat pahin ennui [Vastoinkäyminen, kiusa. — Suom.] mutta on hirveätä ja julmaa, että köyhyyssyistä on pakko ottaa ruma nainen, josta ei pidä ja jota ei tahdo, eikö totta?

— Kyllä, sanoin minä vakavasti.

Hän suli, kun kuuli myötätunnon äänessäni

— Te olette ihastuttava nainen, te ymmärrätte toisen heti. Ihmiset eivät tavallisesti pidä kovana, että sellaista täytyy tehdä arvonimensä takia, mutta minä huomaan, että te surkuttelette minua.

— Kyllä, surkuttelen todellakin.

— Cordelia Grenellen on ottanut avioliiton välittääkseen. En ole nähnyt häntä vielä — tarkoitan perijätärtä.

— Jos olisin mies, niin luulen, että pitäisin vapauteni ja — ja tekisin työtä, sanoin sammaltaen.

Hän katsoi minuun äärimmäisen ällistyneenä.

— Mutta mihin minä voin ryhtyä? kysyi hän. — Liikemieheksikö? Se muoti on jo mennyttä. Minulla ei ole liikeälyä, ja sitäpaitsi tuntuisi kurjalta käyttää nimeään saadakseen hyväntahtoisia ihmisiä ryhtymään epävarmoihin yrityksiin. Jos sensijaan nain perijättären, niin se on rehellistä peliä — annan ainakin hänelle jotakin rahojen vastineeksi.

— Teidän puheessanne on paljon perää, myönsin minä.

— Olen sanonut Cordelialle — hän on serkkuni, nähkääs — olen sanonut hänelle, etten tahdo kovin rumaa ja että pitäisin parhaimpana, jos tuleva vaimoni olisi reipas ja terve oluenpanijan tytär. Meidän perheemme on ylihienostunut. Näettekös, jos täytyy uhrautua pitääkseen pystyssä sukuaan ja nimeään, niin yhtä hyvin voi valita jonkun, josta on todellista hyötyä. Meidän täytyy saada paksua, punaista verta suoniimme — meidän omamme on aivan liian sinistä. Meistä on ruvennut kehittymään luurankoja ja enemmän tai vähemmän idiootteja.

Kaiken tämän hän sanoi aivan vakavasti. Hän oli ilmeisesti tutkinut aihetta, ja katsoessani häneen huomasin, että hän oli aivan oikeassa. Jos hän edusti sukutyyppiään, niin se tosiaankin oli ruvennut potemaan vanhuudenheikkoutta.

— En tahdo amerikatarta, jatkoi hän. — He ovat henkisesti kehittyneitä seuraihmisiä ja ovat yleensä niin viehättäviä ennen avioliittoa, ettei huomaa, kuinka hermostuneita ja rauhattomia he oikeastaan ovat. Minun on saatava tukeva englantilainen karjakko.

Hän heittäytyi minun viereeni maahan ja rupesi repimään rikki ruohonkortta. Hänen kätensä olivat läpinäkyvät, ja hänellä oli maailman kauneimmat mantelinmuotoiset kynnet; mutta hänen korvansa ovat sitävastoin rumat, ne törröttävät kuin aasin korvat.

— Nähkääs minä eläisin omaa elämääni kuitenkin! jatkoi hän kevyesti. — Palvon kauneutta niin kuvanveistoksessa kuin maalauksessa ja musiikissakin, mutta en tahtoisi, että tuleva herttuattareni, entinen karjapiika, ymmärtäisi niitä. Tahtoisin, että hän saisi joukon palleroisia lapsia, että hän täyttäisi yhteiskunnalliset velvollisuutensa ja ettei hänen tarvitsisi käydä läpi eristyskuuria tai kaivata sympatiaa.

Sanoin väliin "niin" ja "todellakin", ja hän jatkoi kuin kahvimylly:

— Ei käy laatuun ylihienostua — lopputuloksena on silloin idiootit, ja ihmisen kauneusaistia lonkkaa se rumuus, joka usein kuuluu meidän rotumme yksilöille — teidän pitäisi nähdä minun kaksi sisartani, koko maan rumimmat naiset! Sensijaan on ilo katsoa teitä. Te olette täydellinen kaunotar, nähkääs, en milloinkaan ole nähnyt niin suoraa ja kaunispiirteistä nenää kuin teidän. Miksi pidätte päivänvarjoanne, niin että en voi nähdä sitä?

— Päivänvarjoa käytetään suojeluskeinoksi polttavaa aurinkoa vastaan. Tahtoisitteko, että minä saisin auringonpistoksen vain ollakseni teille mieliksi?

— Olette itsekäs, sanoi hän surullisella äänellä.

— Tietysti.

— Ette lainkaan häpeä?

— En lainkaan.

Hän muutti levollisesti asentoaan, jotta pääsi sille puolelle minua, jolle aurinko ei paistanut.

— Opin hiukan liikehtimään Etelä—Afrikassa, kun olin siellä kuukauden, pari, virkkoi hän. — Toivon, että tämä puoli kasvojanne olisi yhtä kaunis. Kaikilla ihmisillä on parempi ja huonompi puoli.

Nauroin.

— Tämä puoli on vielä kauniimpi, sanoi hän sitten. — Missä olitte piilossa, koska kukaan meistä ei teitä nähnyt ennen naimisiinmenoanne?

— Asuin täällä lähellä jonkin aikaa.

— Nyt näytätte taas surulliselta. En milloinkaan ole niin innokkaasti tutkinut kenenkään kasvoja kuin teidän. Te ette muistuta muita ihmisiä. Te muistutatte kameeta, tiedättekö?

— Kertokaa vähän näistä ihmisistä, sanoin minä. — En tunne heistä ketään.

— Mitä minä heistä kerron? Se on samanlainen seurue kuin kaikki muutkin, ikävien ja hauskojen ihmisten sekoitus. Useimmat ovat tyypillisiä sille maailmalle, où l’on s’amuse [Jossa huvitellaan. — Suom.]. Serkkuni, lady Grenellen, on ehkä mielenkiintoisin heistä, koska hänellä on ollut useimmat seikkailut.

— Seikkailut?

— Niin hän on ratsastanut kumoon monta kertaa, mutta aina selviytynyt hyvän onnensa avulla.

— Hän on hyvin kaunis.

— Kyllä, Cordelia on hyvin kaunis, vastasi hän äänellä, josta kuulosti, että olisi ollut paljonkin lisättävää.

En jatkanut enää sitä aihetta. Me keskustelimme kirjoista, sodasta ja kaikenlaisista asioista, ja hetken kuluttua emäntämme huusi meitä pengermää korkeammalla olevalta vanhalta nostosillalta, jolla hän istui.

— Meidän on mentävä teelle, virkkoi hän ja läksi edellä kavaljeereineen.

Kun tulimme takaisin, keinutteli Augustus lady Grenelleniä ihastuttavassa Ludvig XV:n aikaisessa balançoiressa, joka oli kiinnitetty kahden korkean jalavan väliin; rouvan toinen jalka pisti esiin, ja hän näytti aivan säteilevältä.

Augustuksen kasvoilla oli sama ilme kuin neekeripalvelijoilla, jotka Thackeray on kuvannut "Virginialaisia"—romaanissaan — sekaisin ylpeyttä ja itsetyytyväisyyttä — ja hän kiskoi uupumatta punaisia silkkiköysiä.

Teenjuonnin aikana vallitsi rattoisa tunnelma. Ei kukaan puhunut niin henkevästi kuin isoäiti ja markiisi, mutta kaikki olivat hyvällä tuulella ja mieliala iloinen.

Seurue tuli vähän täsmällisemmin päivälliselle tänään, ja lady Tilchester oli nyt pannut toimeen eilisiltaisen suunnitelmansa ja sijoittanut minut kavaljeerinsa viereen; herra Budge ja rouva Gurrage — nimet sopivat mainiosti yhteen.

Pöytätoverini oli sangen hupaisa ja sai minut nauramaan makeasti. Ja hän riiteli lady Tilchesterin kanssa pöydän ylitse.

En pidä hänen käsistään, en tiedä miksi; ne eivät ole suuret eivätkä rumat, vaan lihavat ja pehmeät kuin naisen. Luulen, että kiilloitetun pintansa alla hän saattaa olla Augustuksen kaltainen.

Lady Tilchester on mieltynyt häneen, ja hän puolestaan osoittaa mitä suurinta ihailua ja kunnioitusta kaunista emäntäänsä kohtaan. Heidän keskustelunsa ovat erittäin mielenkiintoisia.

Muutamat muut herrat ovat varsin miellyttäviä, ja useimmat vastaavat isoäidin määritelmää herrasta: "Hänen pitää näyttää mieheltä ja esiintyä kuin gentlemanni."

Naiset ovat koko ajan olleet hienosti puettuja, mutta heillä ei aina ole sopivaisuusvaistoa. Vain lady Grenellen ja lady Tilchester ovat ihastuttavia kaikin tavoin.

En usko heidän pitävän kovinkaan paljon toisistaan, vaikka he ulkonaisesti osoittavat kohteliaisuutta toisilleen; heidän silmäyksistään näkyy, että keskinäinen rakkaus ei ole suuri.

Lady Tilchesterin poika, kolmetoistavuotias, on äskettäin matkustanut kouluunsa Etoniin, mutta tulee kotiin loma—ajoiksi. Pikkutyttö on rannikolla, niin etten ole nähnyt kumpaakaan.

Koko tämä talo on hyvin hoidettu; täällä ei milloinkaan ole riitaa, ja kaikki on omalla paikallaan. On ikävä lähteä täältä pois.

Juuri lounasta aloittaessamme tänään tuli sir Anthony Thornhirst sisään ja tervehdittyään kaikkia istuutui minun viereeni.

Hän tuntuu aivan tänne kotiutuneelta ja aivan kuin olisi tottunut aina saapumaan näin ilmoittamatta.

Sydämeni rupesi tykyttämään ihmeellisellä tavalla, kun hän astui sisään. Siksi kai, että hän oli ainoa näiden vieraiden joukossa, jonka tunsin ennestään.

— Te siis päätitte olla katkaisematta gordilaista solmua, sanoi hän heti, aivan kuin olisimme jatkaneet jotakin aivan äskeistä keskustelua.

Hän rakensi yhdellä iskulla sillan sen kuilun yli, joka erotti minut tyttöajastani. Tämä kylmäverisyys hämmästytti minua, enkä keksinyt vastausta.

— Tiedättekö, jatkoi hän, — sittemmin olen kuullut, että veitsen lahjoittaminen katkaisee ystävyyden, ja se kuuluu tuottavan onnettomuutta ja eroja ja kokonaisen joukon muita kauheita asioita. Te ja minä olemme siis kai selviä vihollisia, vai mitä? Menemmekö lounaan jälkeen heittämään sen pienen, turmiota tuottavan esineen veteen.

— Ei, en tahdo erota veitsestäni; se on minulle suureksi hyödyksi, vastasin typerästi.

Kun me lounaan jälkeen menimme isoon telttaan, tuli hän minun luokseni.

— Aion lähteä kävelylle, sanoi hän. — Viileässä metsässä on ihanata kävellä. Haluatteko päivänvarjonne?

Herttua oli mennyt sitä hakemaan hallista, jonne olin sen jättänyt eräälle pöydälle.

— En tiedä, mitä tekisimme tänään, vastasin minä. — Luultavasti menen krokettia pelaamaan.

— Oh, eikö mitä, ette mene. On aivan liian kuuma, ja teidän on nähtävä metsä. Sillä on historiallista mielenkiintoa ja — kas tässä, ottakaa tämä päivän varjo, ja lähtekäämme. — Lauseen loppu tuli hyvin nopeasti, sillä me huomasimme herttuan tulevan päivänvarjo kädessä.

En tosiaankaan voi sanoa, miksi annoin johdattaa itseäni näin. Luontoni on aina vaistomaisesti noussut vastaan, kun joku muu kuin isoäiti on käskenyt. Ja tässä minä nyt kävelin sukulaiseni kanssa aivan kuuliaisena pitkin polkua, joka oli marjakuusien reunustama, ja pääni päällä pidin syreeninväristä päivänvarjoa, joka ei ollut omani.

Emme puhuneet mitään, ennenkuin olimme päässeet polun päähän; siinä on ihmeellinen suihkukaivo, jonka luota haarautuu neljä leikattujen marjakuusien muodostamaa lehtikujaa.

Sydämeni jyskytti edelleen samaan kiivaaseen, epämiellyttävään tapaan.

— Olette muuttunut, kreivitär, sanoi sir Anthony. — Pikku kasvonne ovat kalpeat — muistatteko sitä iltaa, jolloin tanssimme yhdessä — silloin ne olivat pyöreät ja ruusuiset. Onko siitä jo sata vuotta?

Hänen äänessään on jotakin viehättävää. Pilkallinen sävy katoaa joskus, ja silloin tuntuu, kuin täytyisi kuunnella jokaista sanaa. Ah, molemmin korvin!

— Niin — siitä on sata vuotta, vastasin minä.

— Oli ikävää kuulla, että isoäitinne on kuollut, jatkoi hän. — Olisin mielelläni sanonut teille, miten ikävää se oli, mutta oleskelin siihen aikaan Norjassa ja olen sieltä vasta äsken palannut. Olinko mielestänne epäystävällinen?

— Ette — isoäiti oli iloinen saadessaan kuolla. Tiesin, ettei hän voinut elää kauan, mutta loppu tuli kuitenkin liian äkkiä.

— Hän oli erikoinen persoonallisuus, ja olisin ennemmin toivonut tutustuneeni häneen. Tavallisesti kykenen tarttumaan tilaisuuteen lennosta, mutta kohtalo piti häntä ja teitä poissa minun ulottuviltani. Miksi emme tavanneet viime vuonna?

— Ah, älkäämme siitä puhuko! huudahdin.

— Koetan unohtaa ja saada korvausta muusta. Isoäiti ja markiisi lupasivat, että niin kävisi.

Hän katsoi minuun ja kumartui kasvojeni tasalle. Hänen silmänsä tuntuivat voivan tunkea aivan sieluuni, niinkuin erään toisenkin kerran aikaisemmin.

— Rakas, pieni, suloinen kreivitär, virkkoi hän — melkein samoin sanoin.

Eräs uusi tunne oli aivan tukahduttaa minut; tuntui kuin sydän olisi noussut kurkkuun.

— Tuhlaamme aikaa tässä suihkulähteen luona, sanoin minä. — Missä metsä on?

Sitten pidimme hauskaa. Hän kertoi kokonaisen joukon asioita. Hänen puhuessaan olin näkevinäni selvän kuvan maailmasta, iloisesta ja miellyttävästä maailmasta, jossa kukaan ei ollut kyllin tyhmä ottaakseen mitään vakavasti.

Oli typerää surra ja olla ikävissään, kun aurinko paistoi ja linnut lauloivat!

Minä aivan nautin elämästä!

— Onko "Babykins" viserrellyt teille jo? kysyi hän kerran. — Hän on viserrellessään hyvin vaarallinen.

— En pidä hänestä, vastasin.

— Oh, opitte pian hänestä pitämään. Kaikki me pidämme Babykinsista. Hän on kuin hyttynen suuressa seurueessa. Hän lentelee sinne tänne ja puree kaikkia, ja sitten me voimme vertailla puremiamme ja raapia ja hieroa tulehtuneita paikkoja. Tapaatte hänet kaikkialla — hän on ainoa, joka Tilchesteriä todellakin huvittaa.

— Aiotteko jäädä tänne, kysyin, — vai oletteko matkustanut tänne vain hetkeksi?

— Olen lähettänyt palvelijan hakemaan tavaroitani ja jään tänne, kun nyt olen tavannut teidät. Tunnutte aina unohtavan, että me olemme sukua ja että pitää tuntea mielenkiintoa sukulaisiaan kohtaan.

— Kertokaa kodistanne — eikö sen nimi ole Dane Mount? kysyin hetken kuluttua.

Olimme kävelleet vaiteliaina pitkin korkeitten kuusien varjostamaa polkua.

— Ei, en tahdo. Teidän on tultava sinne joskus ja jäätävä vuorokaudeksi tai pariksi. Teidän on nähtävä esi—isienne koti, ymmärrättekö? Luvatkaa tulla, kun palaan Skotlannista.

Olimme joutuneet metsän sydämeen. Siellä oli aivan hämärä. Tuuheat puut muodostivat päämme päälle holvin, jonka lävitse vain silloin tällöin tunki jokin auringonsäde.

Tunsin itseni niin ihmeen typeräksi enkä osannut jutella sujuvasti niinkuin herttuan kanssa.

— Olette kovin vaitelias, kreivitär!

— Eikö ole jo aika palata? vastasin typerästi.

— Ei vielä pitkään aikaan. Teidän on kerrottava kaikki itsestänne, missä elitte ja mitä tapahtui, ennenkuin jouduitte minun elämääni Tilchesterin tanssiaisissa. Istuutukaamme tälle puunrungolle ja asettukaamme mukavasti.

Me istuuduimme.

— Aloittakaa, kreivitär. Kerran, ennen vanhaan, kun olin pieni tyttö, tulin — mistä?

— Tahdotteko tosiaankin kuulla perheeni tarinan? kysyin.

— Kyllä.

Kerroin hänelle lyhyin piirtein elämäni, miten isoäiti ja minä olimme asuneet huvilassa, kaikista hänen opettavaisista puheistaan, markiisista ja Roysta ja Hephzibahista ja nuoruuteni pikkutapahtumista. Tuntui, kuin olisin puhunut aivan toisesta ihmisestä; niin eri tavalla katson elämää ja maailmaa kuin sinä päivänä, jolloin matkustin Augustuksen kanssa Pariisiin.

— Nyt joudumme siihen päivään, jolloin tapasimme toisemme niityllä, sanoi hän. — Ette ollut kihloissa silloin, vai kuinka?

— Ah, en! Isoäiti ei ollut silloin vielä saanut pyörtymiskohtauksia; siihen aikaan sellainen ajatus olisi ollut hänestä aivan liian kauhea.

Vaikenin äkkiä huomaten mitä olin sanonut. En voinut sanoa hänelle, miten ja miksi olin mennyt Augustuksen kanssa naimisiin. Hän sai ajatella mitä tahtoi.

Ja hänen katseestaan näkyi, että hän ajatteli koko joukon. Toivon — toivon, ettei sydämeni niin jyskyttäisi hänen katsoessaan minuun. Se on lapsellista ja epämiellyttävää.

— Mikä hullu olinkaan, kun en häittenne edellisenä yönä tullut automobiililla teitä ryöstämään, virkkoi hän. — Sanokaapa, kreivitär, jos olisin koputtanut ikkunaanne, olisitteko katsonut ulos ja lähtenyt mukaani?

— Silloin oli ukkosilma ja myrsky — muistaakseni — me olisimme kastuneet, sanoin ontosti nauraen.

Hän ei voinut tietää, miten syvään hän haavoitti minua — eikä hän sitä saisi nähdäkään.

— Kuinka suloinen ryöstettävä te olisitte ollutkaan, jatkoi hän. — Olisin mielelläni katsonut suloisten, viisaitten silmienne ilmettä, kun päivän koittaessa olisitte huomannut olevanne kaukana heistä kaikista — kaukana Augustuksesta.

En vastannut mitään, vaan istuin piirrellen syreeninvärisellä päivänvarjolla hieroglyfejä pehmeään sammaleen jalkojemme alla.

— Miks’ette sano mitään, kreivitär?

— Ei ole mitään sanottavaa. Olen naimisissa, ettekä te koputtanut ruutuun. Lähtekäämme nyt takaisin.

Neljäs luku.

Viimeistä Harleyssa vietettyä iltaa en mielelläni ajattele. Augustus oli juovuksissa — niin, on melkein liian kauheata siitä kirjoittaa.

Huomasin, että hän päivällispöydässä oli sangen äänekäs, mutta hän istui samalla puolen pöytää kuin minäkin, en voinut häntä nähdä, ja kun herrat myöhemmin saapuivat meidän naisten luokse salonkiin, tuli kaikki minulle kuin salamanisku. Hänen kasvonsa olivat tummansinervät, ja hän kulki epävarmasti, ei aivan horjuen, mutta kuitenkin kuin huonekalut olisivat olleet hänen tiellään.

Paria, kolmea herraa näytti huvittavan varsinkin silloin, kun hän istuutui sohvaan lady Grenellenin viereen ja työnsi kätensä sohvanselustaa pitkin naisen niskan taa. Minusta tuntui, kuin jäävirta olisi juossut suonissani, enkä pitkään aikaan olisi kyennyt nousemaan pystyyn. Lady Grenellen sensijaan ei näyttänyt välittävän mistään — hän vain nauroi lakkaamatta viuhkansa takana, ja herrat auttoivat häntä tekemään pilaa Augustuksesta.

Minulle tämä oli syvän nöyryytyksen hetki. Vaadittiin kaikki itsehillintä, jotta kykenin jatkamaan keskustelua Babykinsin kanssa, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Herttua tuli puhelemaan kanssamme; hän veti esiin matalan tuolin ja istuutui niin, etten voinut nähdä sohvalla olevaa riehakasta seuruetta.

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä hän sanoi tai mitä kukaan meistä sanoi. Augustuksen äänekäs hohotus oli ainoa, minkä kuulin.

Sir Anthony, joka oli jäänyt juttelemaan lady Tilchesterin kanssa biljardihuoneen ovelle, tuli nyt luoksemme. Hän seisahtui hetkiseksi ja meni sen jälkeen Grenellenin eteen.

— Teitä on pyydetty pelaamaan bridgeä siniseen saliin.

Nainen nousi vastahakoisesti ja vavisten yhä naurusta. Augustuskin koetti nousta, mutta horjahti takaisin sohvaan.

Rajattoman tahdikkaasti rupesi nyt sukulaiseni kiinnittämään puoleensa Augustuksen tarkkaavaisuutta. Hän sanoi jotakin sodasta, ja kun lady Grenellen poistui ja Augustus teki toisen toivottoman yrityksen seurata häntä, istuutui sir Anthony vapaalle paikalle sohvaan mieheni viereen ja pidätti häntä kokonaisen puolituntisen.

Kun kuljin sohvan ohi, jolla nuo molemmat herrat istuivat, tarttui
Augustus pukuuni.

— Älä näytä niin pahuksen ylpeältä, pikku ystäväni, nikotteli hän. —
Minä — minä — minussa ei ole mitään vikaan. Anna minulle suukko.

— Niinkuin sanoin, keskeytti sir Anthony, — minä kuulin vakavia uutisia: väitetään aivan varmasti, että loputkin Tilchesterin miliisistä lähetetään ennen pitkää sotaan.

Augustus laski pukuni irti. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Tämä tieto tuntui saavan hänet heti selviämään, ja sillä aikaa minä ennätin pujahtaa siniseen saliin. Lady Tilchester ei pelannut bridgeä; hän istuutui minun viereeni ikkunakomeroon. Ilta oli lauhkea, ja ikkunat olivat selkosen selällään.

Hän on maailman viehättävintä seuraa. Olen vähitellen oppinut hänet tuntemaan ja huomaamaan, miten tuntemisen arvoinen hän on.

Tänä iltana hän oli tavallista viehättävämpi; tuntui, kuin hän olisi toivonut minun unohtavan kaiken muun, paitsi keskustelumme tuottaman huvin. Hän on hyvin perehtynyt kirjallisuuteen ja on lukenut kaikki ne klassilliset kirjailijat, joita isoäiti rakasti. Me juttelimme kaikesta mahdollisesta ja myöskin puutarhoista. Hän sanoi, että minun oli perustettava uusi puutarha Ledstoneen ja että saisin nähdä, miten paljon siitä on hupia. Hän jutteli hyvin ystävällisesti rouva Gurragesta, tämän hyväsydämisyydestä ja hyväntekeväisyydestä, ja sitten hän virkkoi — mutta hienotunteisesti ja aivan kuin sillä ei olisi ollut mitään tekemistä Gurragen perheen kanssa — että meidän päivinämme ei tarvita muuta kuin rahaa miellyttävän seurapiirin luomiseksi ja että minun tulevaisuudessa piti huvitella paljon.

Aivan huomaamatta sydämeni keveni.

Hän puheli myös isoäidistä ja sai minut kertomaan meidän menneisyydestämme. Hänestä oli mielenkiintoista kuulla isoäidin kasvatusjärjestelmästä. Hän sanoi, että se oli aivan erilainen kuin meidän aikamme järjestelmät.

— Ja seköhän on tehnyt teidät yhtä suureksi maailmanhalveksijaksi kuin sir Anthony Thornhirst? Siinä suhteessa hän voittaa kaikki minun tuttavani.

— Mutta voiko olla maailmanhalveksija, kun ihmisellä on hyvä sydän? kysyin minä.

Hän loi minuun kummallisen kysyvän katseen.

— Kuinka olette niin pian voinut huomata sen? Useimpien ihmisten mielestä ei hänellä ole sydäntä lainkaan.

Hän puhui uneksien, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat vaeltaneet kauas taaksepäin.

— Oletteko tuntenut hänet kauan? kysyin minä.

— Aina siitä pitäen kuin menin naimisiin neljätoista vuotta sitten — muistaakseni näin hänet ensimmäisen kerran häissäni. Hän ja Tilchester olivat vanhoja—ystävyksiä, — hehän olivat kasvaneet samalla seudulla. Me olemme yhtä vanhoja, kolmenkymmenen vuoden ikäisiä. Me rupeamme vanhenemaan, niinkuin kuulette, sanoi hän hiljaa nauraen ja jatkoi sitten:

— Anthony ei milloinkaan ole ollut oikein toisten miesten kaltainen. Hän on omintakeinen ja hyvin lukenut; mutta sen voi huomata vain sattumalta. Minusta hän hukkaa elämänsä. Toivoisin, että hänellä olisi halua mennä parlamenttiin. Hän tekee tavallisesti pitkiä matkoja. Muutamia vuosia sitten hän äkkiä läksi matkoille ja oli poissa kokonaisen iäisyyden — viisi vuotta luullakseni. Sitten hän jäi hetkeksi Dane Mountiin, mutta kun sota puhkesi, läksi hän mukaan eikä ole ollut kotona ennen kuin nyt vuoden verran.

— Olen huomannut, että hän ei milloinkaan puhu itsestään eikä tekemisistään.

— Ei, siinäpä juuri hänen viehätysvoimansa piileekin. Toivoisin, että saisitte nähdä Dane Mountin. Se on paljon kauniimpi paikka kuin tämä, ja hänellä on ihmeen hyvä maku. En milloinkaan ole nähnyt paremmin järjestettyä kotia. Hänellä on aina metsästysaikana vieraita, ja kaikki viihtyvät mainiosti hänen luonaan.

— Olisi kyllä hauska nähdä sitä, sillä isoisäni syntyi siellä, sanoin minä.

— Tietenkin, tehän olette serkukset tai pikkuserkukset tai jotakin sellaista. Ette usko, miten innostunut Anthony oli teihin noiden tanssiaisten jälkeen. Hän tuli huoneeseeni istumaan ja juttelemaan teistä. En luule hänen tietäneen, että te olitte sukulaisia, vai miten?

— Ei, ei hän tietänytkään.

— On vaikeata miellyttää häntä. Tavalliset naiset, niinkuin Babykins ja Cordelia Grenellen, eivät ymmärrä häntä, mutta tavallisesti he kuitenkin ovat ihastuneita häneen. Cordelia oli viime syksynä mielettömästi rakastunut häneen, mutta hän on mahdollisimman välinpitämätön eikä välitä heistä vähääkään.

— Herttua on väittänyt, ettei kukaan maailmanmies ole milloinkaan ilman suhteita, sanoin minä.

— Niin, siinä saattaa olla paljon perää, mutta Anthony osaa pitää tasapainon kaikessa. Usein hän on tuskin kohteliaskaan liian taipuvaisille naisille. En ole — moneen vuoteen — nähnyt hänen liikahtavan paikoiltaan naisen takia.

En tiedä, miksi tämä keskustelu oli minusta niin äärettömän mielenkiintoinen.

Samassa kuitenkin joku tuli luoksemme ikkunan ääreen, ja lady
Tilchesterin täytyi nousta keskustelemaan muiden vieraittensa kanssa.
Mutta ennen menoaan hän pisti kätensä kainalooni ja sanoi, aivan kuin
nyt vasta hänen mieleensä olisi juolahtanut:

— Tosiaankin, emännöitsijä kertoi äskettäin, että teidän huoneenne savupiippuun on pudonnut nokea. Toivottavasti teillä ei ole mitään vastaan, vaikka teidät yöksi majoitetaan pieneen yksinkertaiseen makuuhuoneeseen, joka on minun oman huoneeni vieressä, pelkäsimme, että savu voisi häiritä teitä. Kamarineito on muuttanut tavaranne.

Rakas, suloinen lady Tilchester, en milloinkaan unohda teidän ystävällisyyttänne enkä lakkaa teistä pitämästä.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun ajoimme kotiin, oli rankkasade.

Augustus ja minä emme tavanneet toisiamme, ennenkuin olimme valmiit nousemaan vaunuihimme. Olin syönyt aamiaista omassa huoneessani.

Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmissään oli sama ilme kuin niinä aikoina, jolloin minun oli tapana sanoa, että näytti, kuin hän ei olisi nukkunut tarpeeksi. Hänen ilmeensä oli synkkä ja jörö, ja olin iloinen, kun vihdoinkin lähdimme matkaan.

Vieraat matkustivat eri suunnille ja hyvästelivät toisiaan; lady
Tilchester ei ollut mukana, mutta kukin hoiti itsensä.

Lady Grenellen ajoi aivan meidän edellämme; hän ei lainkaan välittänyt minusta, mutta puhui Augustukselle hellällä äänellä, ja kuulin hänen juuri viimehetkessä innokkaasti sanovan:

— Älkää unohtako! Muistakaa, että se on päätetty asia!

Alkumatkasta ei kumpikaan meistä puhunut. Augustus sytytti savukkeen ja poltteli hermostuneesti sekä availi ja sulki vaunun ikkunaa lakkaamatta.

Sitten hän sadatteli minua. En tahdo toistaa hänen sanojaan, mutta lause loppui sillä, että hän ihmetteli, miksi minä istuin kuin hiilihanko.

Sanoin aivan rauhallisesti, että jos hän tuohon sävyyn puhui minulle, niin en aikonut vastata.

Hän suuttui kovin ja sanoi, että hän ei halunnut kuunnella sellaista lorua, että unohdin olevani hänen vaimonsa ja että hän saattoi tehdä minulle mitä tahtoi.

— Ei, sanoin minä, — en tahdo kuulla tuollaista sävyä.

— Voin sinulle puhua, niinkuin minua huvittaa, oli hänen kohtelias vastauksensa. — Istut siinä kuin vahanukke ja vääntelet naamaasi kuin olisit herttuatar.

En vastannut mitään.

— Päälle päätteeksi kuuromykkä nukke, lisäsi hän kiroten.

Sitten hän kysyi, missä olin ollut koko yön ja mitä olin tarkoittanut sillä tavoin kadotessani.

Pysyin äänettömänä ja pelkään vihoittaneeni häntä lisää, mutta en voinut alentua vaihtamaan sanoja hänen kanssaan.

Hän kiivastui kiivastumistaan, syyti karkeita sanoja ja nuhteita ja puolusti itseään ja eilisiltaista käyttäytymistään. En ollut puhunut koko asiasta enkä moittinut häntä mitenkään, mutta hän vakuutti, ettei hän ollut lainkaan ollut humalassa ja että minun pöyhkeyteni ja jäykkyyteni saattaisi tehdä kenen miehen tahansa hulluksi.

Kun hän runsaan kymmenen minuuttia oli tyhjennellyt vihaansa ja ruvennut väsähtämään, sanoin, että koko aihe oli minulle vastenmielinen ja niin alentava hänelle, että olisi parempi meille molemmille, jos emme enää puhuisi siitä. Sanoin, että koettaisin unohtaa kaiken.

Lopulta hän vaikeni ja sanoi hetken kuluttua aivan nöyrästi:

— Sano, rakas ystävä, et — et kai puhu siitä — äitimuorille?

Hänen silmissään oli jotakin liikuttavaa. Viha ja myrsky olivat ohi, ja koko hänen olemuksensa vaikutti avuttomalta. Silmiini kihosivat melkein kyynelet.

— En, en, älä ole peloissasi, sanoin minä.

Hän nimitti minua enkeliksi ja suuteli monta kertaa — ja se oli pahinta kaikesta.

Mahtaakohan tuo "rauhallisen hyväntahtoisuuden" tunne tulla vuoden kuluttua?

Viides luku.

Päivät vierivät. Kohta tulee lokakuu ja sumut ja kellastuneet lehdet.
Kohta on rouva Gurragen aika matkustaa Bornemouthiin.

Augustus on alituisessa jännityksessä, sillä yhä enemmän huhutaan, että loputkin Tilchesterin miliisistä lähetetään sotaan, myöskin vapaaehtoiset, ja vaikka hän pitää univormusta ja sellaiseen joukkoon kuulumisen kunniasta, ei hän kuitenkaan tunne intoa käyttää aseitaan buureja vastaan.

Olen todellakin koettanut innostua asiaan, koettanut innostua mihin tahansa, mutta välinpitämättömyys on palannut. Kaikki, mitä Ledstonessa on, vaikuttaa minuun painostavasti ja lamaannuttavasti.

Meillä on ollut monta "juhlaa" — koekartta Gurrage—seurapiiristä — ja muutamat niistä olivat totisesti kauheita. Ja muutamia päiviä sitten minun käskettiin kirjoittaa kutsukirjeet vieraille ensimmäiseen suureen peltopyymetsästykseen.

— Äitimuori on silloin matkustanut Bournemouthiin, sanoi Augustus, — ja sinä saat seisoa omilla jaloillasi.

Avioliitto ei ole parantanut häntä hirveitten sanontatapojen käyttämisestä.

Viime aikoina hän on usein ollut hyvin raaka minua kohtaan ja on ruvennut useammin käymään kaupungissa ja jäämään sinne yöksi — joskus kahdeksikin yöksi.

Silloin minusta tuntuu, kuin olisi loma—aika, eikä mieleeni ole juolahtanutkaan kysyä, missä hän on ollut, vaikka hän tulee kotiin anteeksi anovan näköisenä kuin pahojaan tehnyt koulupoika. Luultavasti minun olisi oltava mustasukkainen.

Kun hän sillä tavoin on kadoksissa, näyttää hänen äitinsä onnettomalta, ja pari kertaa minulta on kysyttykin, tiedänkö, missä Augustus oleilee.

Kirjani ovat tulleet — koko joukko kirjoja! Pysyttelen tuntikausia budoaarissani nostamatta katsetta kirjasta, ettei loistavien sinapinkeltaisten brokaadiseinien näkeminen häiritsisi.

Rouva Gurrage kohtelee minua kunnioittavasti. Hänen käytöksensä minua kohtaan on vähitellen kokonaan muuttunut — en tiedä mistä syystä. Olen aina kohtelias hänelle ja mukaudun hänen toivomuksiinsa, ja hän sanoo usein olevansa ylpeä minusta, mutta hänestä on hävinnyt kaikki se tuttavallisuus, jota hän alussa osoitti minua kohtaan.

Olen pahoillani hänen puolestaan, sillä hänkin on levoton sotahuhujen ja miliisin lähettämisen vuoksi.

Augustus on yhä edelleen hänen epäjumalansa.

Ehkä olen ilkeä, kun olen heistä kaikista niin välinpitämätön. Ehkä ei riitä, että olen alistuvainen ja kärsivällinen. Ehkä minun pitäisi osoittaa myöskin mielenkiintoa — mutta en voi, ah, en voi!

Pikkuseikat minua kiusaavat eniten, heidän matala käsityksensä elämästä, se suuri into, millä he kiintyvät mitättömyyksiin.

Augustus ei ole ollut humalassa tuon Harleyn illan jälkeen, mutta katsoessani hänen silmiinsä minusta kuitenkin toisinaan tuntuu, kuin hän olisi juonut liikaa, ja juuri näissä tilaisuuksissa hän on karkea minua kohtaan.

Luulen, että hän yhä on kaikesta sielustaan kiintynyt minuun, mutta hänen joro ja riitaisa luonteensa pääsee usein voitolle.

Hän syyttää minua alituisesti kylmäksi kuin kivikuva ja katuu, että on mennyt naimisiin jääkappaleen kanssa. Kun kysyn, mitä minun on tehtävä ollakseni hänelle mieliksi, sanoo hän, että minun täytyy rakastaa häntä.

— Sanoin jo ennenkuin menimme naimisiin, etten milloinkaan oppisi sinua rakastamaan, mutta että olisin sinulle ystävällinen, sanoin lopulta väsyksiin asti kiusaantuneena. — En milloinkaan tee vastoin tahtoasi enkä vastustele sinua muutenkaan — mitä sinulla on valittamista?

— Kaikkea! vastasi hän raivokkaasti ja iski kädellään pöytään niin lujasti, että eräs pieni porsliinimaljakko putosi lattialle ja särkyi. — Sinä olet alistuvainen — kyllä — ja tottelevainen — kyllä — mutta kun pidän sinua käsivarsillani, niin voisin yhtä hyvin syleillä täytettyä nukkea — niin tunteeton sinä olet. Ja kun sinua suutelen, niin sinä väriset.

Hän käveli kiihoittuneena pitkin huonetta.

— Kaikki me olemme huomanneet sen, jatkoi hän. — Sinä olet kohtelias ja levollinen ja — ja — ja kirotun kylmä! Onko Amelia milloinkaan sinun seurassasi oma itsensä? Äitikin tuntee sen — olet erilainen kuin kaikki muut, aivan kuin olisit Marsista kotoisin.

— Mutta senhän tiesit etukäteen. Tapasit sanoa ennen aikaan, että juuri siksi minua rakastit, vastasin väsyneellä äänellä. — En voi muuttaa luontoani enempää kuin — Ameliakaan.

— Ja miks’et, jos saan kysyä?

— Etkö milloinkaan ole asiaa ajatellut minun kannaltani? kysyin vihdoin yrittäen puolustautua. — Yhtä raskasta minusta on, että te kaikki olette erilaisia kuin minä.

Hän keskeytti kiivaan kävelynsä ja katsoi minuun. Tämä ajatus oli ilmeisesti hänelle aivan uusi.

— No, sitä suurempi syy sinun on muuttua, sillä me emme tule niin tekemään, sanoi hän lopulta. — Minua sinun on kiitettävä kaikesta. Sinä olisit maannut katuojassa, ellen olisi jalomielisesti nainut sinua.

En vastannut, mutta luultavasti katseeni puhui, sillä hän tuli aivan eteeni ja heristi nyrkkiään nenäni alla.

— Minä kyllä kukistan tuon sinun ylpeytesi, saatpa nähdä! karjui hän. — Miten uskallat katsella tuolla tavalla minua? Haluaisinpa tietää, mitä hyötyä minulla sinusta on? Et ole edes antanut minulle lasta, enkä mitään toivo niin paljon kuin perillistä.

Matala murina kuului taljoilta takan luota, missä Roy makasi, ja rakas vanha koirani tuli luokseni.

Augustus kääntyi ja ryntäsi ovelle.

— Annan myrkyttää tuon koiran, sanoi hän lyöden oven kiinni jäljessään.

Roy pisti kuononsa käteeni.

— Miksi emme saaneet seurata isoäitiä hänen pitkälle retkelleen? sanoin sille. Mutta muistin, että oli naurettavaa olla synkkä ja teatraalinen; soitin kamarineitoani — kilttiä skotlantilaista tyttöä, josta pidän paljon — ja käskin hänen hakemaan päällysvaatteeni, ja hetken kuluttua olimme Roy ja minä hyvän matkan Ledstonesta.

Lady Tilchester on ollut Skotlannissa melkein koko ajan siitä pitäen kuin vietimme nuo neljä päivää Harleyssa. Hänen palattuaan kysyn, tahtooko hän tulla tänne. Ehkä hän voi auttaa minua heräämään jälleen.

Olen varma, että jos joku saisi nähdä mitä olen kirjoittanut, niin tämä joku sanoisi, että Augustus—raukalla on vaikea olla minun laiseni vaimon kanssa. Luultavasti olen hänen kannaltaan katsoen äärimmäisen väsyttävä ja kärsivällisyyttä koetteleva. En voi sanoa itseäni aivan syyttömäksi.

* * * * *

Reippaan kävelyn jälkeen tunsin oloni paremmaksi ja kykeneväni palaamaan välipalalle. Kuulin Augustuksen matkustaneen Lontooseen.

— Kuulehan, ystäväiseni, sanoi rouva Gurrage varmistuttuaan ensin, että olimme kahden, — en pidä siitä, en totta totisesti.

— Mistä? kysyin kunnioittavalla äänellä.

— Että Gussie alituisesti käy Lontoossa. Jos koettaisit olla vähän lempeämpi häntä kohtaan, niin hän ei aina lähtisi Lontooseen tapaamaan paronitartaan. Minua ihmetyttää, ettei sinussa ole tippaakaan mustasukkaisuutta!

— En ymmärrä.

— Sinä olet totisesti aivan umpisokea, jatkoi rouva Gurrage painokkaasti. — Tuota lady Grenelleniä minä tarkoitan — kaunis paronitar sekin, joka pyydystelee toisten miehiä. Et kai ole milloinkaan edes silmäillyt kirjeitä, joita Gussie on saanut häneltä?

— En, en tosiaankaan!

— Niin, mutta minä olen. Rupesin epäilemään kohta, kun palasitte Harleysta. Näin kruunun kirjekuoressa ja arvelin heti, että siinä piti olla jotakin merkillistä, kosk’ei Gussie sanonut sanaakaan kirjeestä, hän kun muuten on niin ylpeä, jos saa kruunulla koristetun kirjeen. Seuraava, joka tuli — eikä Augustus hiiskahtanutkaan — sai minut varmaksi asiasta. Ja sitten minä tuumin, että parasta oli saada täysi varmuus, ja pitkän aikaa minä avasin kirjelaukun omalla avaimellani. Nousin aikaisemmin aamulla kuin hän ja pian sainkin nähdä uuden kultaisen kruunun ja kookkaan, mahtailevan käsialan. Teekeittiö oli sytytetty ja sen höyryssä liima pian irtautui ja — niin, rakas ystävä, punastun, kun ajattelen sitä lutkaa! Hän kiitti Augustusta timanttirannerenkaasta. Ja minä taas tunnen Gussien tietääkseni, ettei hän ole lahjoittanut rannerengasta tyhjän takia. Ja sitten se lutka kirjoitti, että häntä saattoi tulla tapaamaan tiistaina, sillä silloin hän matkustaisi Lontoon kautta maakartanoonsa.

— Mutta — älkää kertoko enempää! Oi, ei milloinkaan pidä avata toisen kirjeitä! huudahdin minä.

Rouva Gurragen kasvot synkkenivät.

— Niin, siinäpä se — sellainen juuri sinä olet — korkealentoisia aatteita ja tunteita! Miksi ei äiti vartioisi poikaansa? Varsinkin kun vaimo ei tee velvollisuuttaan!

En vastannut.

— Sellaista tämä on ollut ensihetkestä asti. Luulin, että olisit ollut iloinen ja onnellinen, kun sait Gussien mieheksesi — sinä, joka olit köyhä kuin kirkonrotta! Ja minä pelkäsin, kun Gussie oli ruvennut hakkailemaan Ledstone Armsin majatalon tarjoilijatarta. Ja sinä tunnuit kiltiltä ja hyvinkasvatetulta ja hiljaiselta. Ja Gussie oli naurettavan rakastunut sinuun. Sinun olisi pitänyt olla ihastuksissasi, mutta sinä ja sinun isoäitisi olitte niin mahdottoman kopeita. Sen jälkeen kuin olet tullut miniäkseni, ei sinun käytöksessäsi ole ollut mitään moitittavaa, mutta tunnetta juuri puuttuu. Ja nyt sinä istut siinä rauhallisena ja välinpitämättömänä, kun tavallinen lihasta ja verestä tehty vaimo olisi repinyt hiukset tuon paronittaren päästä. Gussie ei olisi milloinkaan välittänyt siitä lutkasta, jos olisit kohdellut häntä hellemmin. Et itsekään ole hullumman näköinen, ellet olisi niin kalpea.

— Selvittäkäämme asiaa hiukkasen, sanoin minä. — Ilmoitin Augustukselle alunperin, etten rakastanut häntä. Isoäitini oli vanha ja kuolemaisillaan — meillä ei ollut ketään sukulaista auttamassa. Olisin jäänyt "katuojaan", niinkuin Augustus epäritarillisesti huomautti tänä aamuna. Isoäiti piti näitä syitä tarpeeksi pakottavina avioliittooni. Minulla ei ollut aikaa valinnantekoon — enkä ikinä ole uneksinutkaan, että olisin tottelematon hänelle. Hän sanoi, että minun oli mentävä naimisiin Augustuksen kanssa. Asiain tila esitettiin avoimesti pojallenne; hän ymmärsi kaiken, mutta pysyi toivomuksessaan ja suostui sopimukseen. Minä omasta puolestani olen pyrkinyt rehellisesti pitämään sanani, mutta en ole milloinkaan ajatellut, että velvollisuuksiini kuuluisi hänen kirjeenvaihtonsa valvominen.

— Ah, ja saisiko tietää, miks’et voisi rakastaa häntä? Parempaa nuorta miestä ei löydy monen mailin alalla, sanoi rouva Gurrage syvästi loukkautuneena.

— En voi pakottaa mieltymystäni.

— Niin, mutta nyt olet kuitenkin naimisissa hänen kanssaan, ja vaimon velvollisuus on pitää miestä erillään lutkista — nimittivätpä ne itseään paronittariksi tai eivät.

— Mitä minun on tehtävä?

— Moiti häntä illalla, kun hän tulee kotiin! Anna hänen tietää, että olet asioista selvillä ja ettet aio sallia sellaista. Kaikki on sinun syytäsi, koska et häntä rakasta, ja sinun velvollisuutesi on nyt pidättää häntä hyveen tiellä.

— Saanko sanoa, miten olen päässyt perille hänen käytöksestään? Kuinka muuten voisin siitä hänelle puhua? Hän tietää, etten minä itse olisi milloinkaan ajatellutkaan avata tai silmäillä hänen kirjeitään.

Rouva Gurrage ei lainkaan hävennyt tätä minun silmissäni häpeällistä työtä. Hän ei voinut katsoa asiaa minun näkökannaltani.

— Et saa järjestää ikävyyksiä minun ja poikani välille, virkkoi hän. —
Sinun on keksittävä jotakin muuta — ajattele jotakin toista tapaa.

— Mutta enhän voi valehdella. Sanon, että hänen äitinsä on kuullut huolestuttavia huhuja hänestä, mutta en ilmoita millä tavalla. Muuten en puhu mitään.

Rouva Gurrage purskahti itkuun.

— Oi — kuinka olen onneton, nyyhkytti hän, — etkä sinä välitä siitä tippaakaan.

— Välitän tietysti, vastustelin heikosti.

* * * * *

Oi, isoäiti, kerrankin teit suuren erehdyksen. Parempi olisi minulle ollut, jos olisin saanut tehdä työtä. Mahdoitkohan sinäkin loppusi lähestyessä tuntea samalla tavoin? Mutta me olimme antaneet lupauksemme. Augustus ei tahtonut vapauttaa meitä siitä, eikä kukaan Calincourt ole milloinkaan rikkonut sanaansa.

Iltapäiväpostissa tuli kirje sir Anthony Thornhirstilta. Hän kertoi palanneensa Skotlannista ja toivoi, että pian tulisimme luvatulle vierailulle.

Kirje oli lyhyt, kuiva ja käsitteli vain tuota aihetta. Ei ainoatakaan tarpeetonta sanaa. En tiedä, miksi luin sen monta kertaa. Noista muutamista sanoista lähti eräänlainen lohtu — tuntui, kuin maailmassa olisi kuitenkin yksi inhimillinen olento, joka saattoi ymmärtää minua.

* * * * *

Kun paraikaa olin pukeutumassa päivälliselle, palasi Augustus kotiin. Mc Greggor kampasi juuri minua, kun hän koputtamatta hyökkäsi huoneeseen.

Hän tuntui unohtaneen aamullisen kohtauksen ja oli maailman rakastettavimmalla tuulella. Hänellä oli minulle uusi puuhkanketju, joka todisti erittäin hienoa makua — sellaista hän ei olisi kyennyt milloinkaan itse valitsemaan. On vaikeata kiittää lahjoista, jotka mieluummin heittäisi tuleen, kuin ottaisi vastaan.

Kuitenkin tein parhaani.

Mc Greggor katsoi asiakseen poistua huoneesta. Ehkä nyt oli parasta esittää se, minkä olin luvannut anopilleni. Sittenhän siitä olisi päästy, tuumin itsekseni.

Sanoin hänelle niin tyynesti kuin kykenin, että hänen äitinsä oli pahoillaan hänen vuokseen, koska pelätä täytyi, että hän oli vaarallisessa ystävyyssuhteessa lady Grenelleniin, ja toivoi, että kaikki pelko oli turhaa.

Hän astui luokseni ja tarttui molempiin ranteisiini. Hänen piirteistään loisti eräänlainen itsetietoinen ylpeys; häntä ei pahastuttanut, että häntä luultiin tällaisen rakkausseikkailun sankariksi.

— Sinun vikasi se on, jos silmäilen jotakin toista! puuskahti hän. — Maailmanmiehen, jolla on niin ikävä ja mahtipontinen vaimo kuin sinä, täytyy huvitella jollakin. Cordelia on niin hiton paljon ylhäisempi kuin sinä, eikä hän kuitenkaan jäykistele naamaansa niin pöyhkeästi kuin sinä.

— Augustus! Sinä kiroilit minulle aamulla. Olit hyvin raaka minua kohtaan ja olet viettänyt päivän Lontoossa toisen naisen kanssa ja tulet kotiin tuoden lahjan minulle. En ole juuri välittänyt näistä loukkauksista, mutta varoitan sinua ajoissa. En aio kärsiä kauempaa.

Hän muuttui heti nöyräksi.

— Kukahan on kertonut äitimuorille noita juttuja minusta? sanoi hän. — Niissä ei ole lainkaan perää. On kummallista, ettei voi puhua naisen kanssa ihmisten panettelematta.

— Se on sinun ja äitisi välinen asia. En vaadi muuta, kuin että tästä lähtien et minulle kiroile, vaan käytät kohteliasta kieltä.

En voinut jatkaa keskustelua lady Grenellenistä. Koko aihe tuntui minusta alentavalta.

— No niin, olet joka tapauksessa ystävällinen, kun et nosta meteliä. Suudellaan sen vuoksi ja ollaan taas ystäviä. Mieltäni pahoittaa, että olin ilkeä aamulla. Kas niin, pikku ystävä, ei sinun tarvitse olla mustasukkainen, sanoi hän kättäni taputellen ja rupesi kiertämään pitkiä kiharoitani paksujen sormiensa välissä.

— Mitä miehen on tehtävä, kun nainen rakastuu häneen? jatkoi hän sitten itsetietoisesti ja aivan kuin mielihyvissään suutaan maiskutellen. — Ei kai voi esiintyä karhun tavalla, vaikka onkin naimisissa.

— Ei, karhun tavoin esiinnytään vain omaa vaimoa kohtaan, vastasin minä.

Tietenkin minun olisi pitänyt olla mustasukkainen ja vihainen, mutta en voinut tuntea pienintäkään mielenliikutusta. Toivoin vain, että olisin voinut tempaista hiukseni hänen käsistään ja sanoa, että hän sai puhutella ja rakastella ketä hyvänsä, kun vain jätti minut rauhaan.

Kuitenkin hän vain kävi yhä hellemmäksi ja sanoi, että minä olin kaunein nainen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt, että minulla oli "ällistyttävän" kauniit hiukset ja paljon muita etuja ja että ellen olisi jääkappale, niin hän ei milloinkaan minua hylkäisi.

En voinut sanoa mitä ajattelin, etten näet muuta toivoisi hänen tekevän — siksi en puhunut mitään. Mutta kohta, kun huomaamatta pääsin painamaan nappulaa, soitin Mc Greggoria ja tein sillä tavoin kohtauksesta lopun.

Kuudes luku.

Seuraavana aamuna Augustus sanoi aamiaispöydässä:

— Farrington on lähettänyt peruutuksen viidenneksitoista päiväksi; on kai parasta, että sinä kutsut sukulaisesi Thornhirstin. Olen kuullut, että hän on taitava metsästäjä, ja tahdon, että lintuni ammutaan tänä vuonna.

Viime vuoden metsästysseurue oli ilmeisesti huonoista ampujista kokoonpantu, ja metsänvartijat olivat tehneet heistä pilkallisia huomautuksia.

Kun Augustus ei riitele palvelijoittensa kanssa, tuntee hän suurta kunnioitusta heitä kohtaan.

— Pelkään, että sir Anthony ei ole vapaa näin myöhään, huomautin minä.

Minua ei oikein miellyttänyt ajatus, että hän tulisi Ledstoneen — hän olisi täällä niin vähän omalla paikallaan.

— Oikea metsästäjä on vapaa mistä tahansa, jos hän saa tilaisuuden päästä johonkin sellaiseen kuin kaksi ensimmäistä metsästyspäivää, vastasi Augustus pöyhkeästi ja otti itselleen uuden palan munuaista, jonka hän voiteli sinapilla. — Kirjoita hänelle nyt heti ja pyydä sähkösanomavastausta.

— Kyllä, lupasin vastahakoisesti. — Sain häneltä eilen kirjelipun, jossa hän sanoo palanneensa Skotlannista ja pyytää meitä tulemaan luvatulle vierailulle vuorokaudeksi.

— Siitä näet! Lyön vaikka vetoa, että hän kalasteli metsästyskutsua, huudahti Augustus riemuiten. — Muista nyt kirjoittaa ensimmäisessä postissa ja mainita hänelle keitä tulee.

Kello kymmenen seuraavana päivänä sain sähkösanoman:

"Kiittäen otan vastaan kutsunne viidenneksitoista päiväksi. Anthony
Thornhirst."

Siis hän kuitenkin saa nähdä täytetyt karhut ja neekeriveistokset ja loisteliaat upouudet Ludvig XV:n salongit — tahdoinpa tai en.

Tahdoinpa tai en.

Augustus oli hurmaannuksissaan. Ei niin paljon siitä, että vieraamme oli ottanut kutsun vastaan, kuin omasta ihmeellisestä terävä—älyisyydestään.

— Enkös sitä sanonut? Enkös sanonut, että hän ihastuisi.

* * * * *

Useat tämän jälkeiset päivät kuluivat suurimmaksi osaksi kuuntelemalla anopin neuvoja ja ohjeita, miten taloa oli hoidettava hänen poissaollessaan. Hänen piti näet matkustaa Bournemouthiin ja tulla vasta joulua viettämään kanssamme.

Rouva Gurragen oli vaikea hellittää ohjaksia edes niinkään lyhyeksi ajaksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Mutta hän oli tyytyväinen siihen, mitä hän arveli minun tehneen "johdattaakseni Augustuksen hyveen poluille" (emme ole kuulleet enää mitään lady Grenellenistä), että niin hän hyvin mielellään jätti valtikan minulle.

Vihdoinkin tuli se päivä, jolloin Amelia papukaija polvillaan istuutui anoppini viereen, ja he ajoivat asemalle.

Augustus oli lähtenyt etukäteen, ja kun palvelijattaret ja palvelijat olivat loputtomasti juoksennelleet hakemassa unohdettuja hattulaatikoita ja kun vielä oli annettu viimeiset neuvot, katosi koko herrasväki lopultakin, ja minä jäin yksinäni seisomaan punaisille graniittiportaille.

Äkkiä minua huimasi pyörryttävä ilo.

Olin avioliittoni aikana ensimmäisen kerran yksin!

Augustus saattoi palata Lontoosta vasta illalla, sillä hänen piti auttaa heidän lähtöään sieltä.

Melkein kokonainen pitkä päivä! Mitä tekisin? Minne menisin?

Roykin ulvoi ihastuksesta. Tultuani sisään minulle ilmoitettiin, että
Hephzibah — rouva Prodgers — odotti minua.

Rakas vanha hoitajattareni! Hän tulee harvoin minua tapaamaan. Hän on loistavan onnellinen ryytikauppiaanrenkinsä kanssa, ja luulen, että hänen on ikävä katsella kohtaloani.

Hän tuli sanomaan, että onnettomuus oli kohdannut erästä sèvres—kuppia.
Kädensijasta oli lähtenyt palanen.

— Ajatella, jos madame tietäisi sen, sanoi hän. Ja sitten hän lisäsi: — Toivon sydämestäni, että saisin näyttää, miten huolellisesti pitelen niitä kaikkia.

— Oi Hephzibah, tulen kyllä joskus, mutta en vielä. Minä — minä kaipaisin isoäitiä liian paljon.

— Neiti Ambrosine on — on kai onnellinen? sanoi hän ujosti ja sammaltaen. — Madame tiesi luonnollisesti parhaiten, mutta viime yönä minä uneksin teidän isästänne, ja hän nosti uhkaavasti kättänsä minua kohti.

— Isästä! huudahdin minä kiihtyneenä. (Olimme kauan olleet aivan varmoja, että hän oli kuollut.) — Uneksitko sinä isästä? Ah, Hephzibah, jospa hän vielä eläisi!

— Kas niin, kas niin, sanoi hän levottomana. — Nyt on joka tapauksessa liian myöhäistä, pikku neiti raukka, mutta kyllä hän ymmärtäisi, ettei kukaan meistä kyennyt pitämään puoliaan madamea vastaan. Jos hän tulee takaisin, niin — niin hän ei voi moittia meitä.

En kysynyt, miksi meitä pitäisi moittia — häntä, raukkaa, koska hän ei kyennyt antamaan minun pitää vapauttani, ja minua, — koska olin suostunut turmelemaan elämäni. Moittisiko isä meitä tästä?

Rakas, lämminsydäminen, kömpelö, särmikäs isä!

Hephzibah tarkasteli huonetta. Hän oli ensimmäistä kertaa budoaarissani, sen jälkeen kuin se oli laitettu järjestykseen.

— Miks’ei tänne voisi tuoda muutamia teidän omia kapineitanne? virkkoi hän vihdoin. — Tämä huone ei ole ollenkaan neiti Ambrosinen kaltainen. Oi, rakkaani, nyyhkytti hän äkkiä. — Hän on niin kaunis ja kalpea ja ylpeä eikä milloinkaan sano sanakaan, eikä kukaan heistä ole kyllin arvokas edes kiilloittamaan hänen kenkiään!

— Vaikene, vaikene kaikin mokomin, Hephzibah! sanoin minä.

Ääneni rauhoitti häntä. Hän katseli ympärilleen, kuin olisi pelännyt, että isoäiti tulisi torumaan häntä itkemisen vuoksi.

— Olen vanha hölmö, valitti hän, — mutta minä itken sen vuoksi, että itse olen onnellinen ja tiedän, mitä rakkaus on.

Ajatus, että rakas vanha hoitajattareni olisi oikean rakkausromaanin sankaritar, oli niin liikuttava ja naurettava, että minun piti hymyillä kyynelten lävitse.

— Minusta on niin sanomattoman hauskaa, että olet onnellinen, Hephzibah, sanoin epävarmalla äänellä. — Ja olen minäkin. Tule katsomaan kaunista ketjua, jonka herra Gurrage on viimeksi minulle antanut, ja muutamia uusia sormuksia; yhdessä on safiiri, toisessa rubiini ja kolmannessa briljantti — kaikki kolme kiveä ovat pähkinän kokoisia.

Hephzibah ei ollut voinut elää vuosikausia isoäidin seurassa oppimatta eräänlaista tahdikkuutta. Hän ei puhunut enää aiheista, jotka saattoivat meitä kiihdyttää, ja hetken kuluttua me erosimme pakotetusti hymyillen.

Mutta hyvä mieleni oli mennyttä — ilo oli poissa.

Saatoin lennellä hiukan niinkuin lintu isossa lintutarhassa, mutta ristikot olivat siellä kuitenkin.

Seitsemäs luku.

Viidennentoista päivän iltapuolella oli inhoittava ilma. Kahdeksan metsästäjäämme oli saapunut teelle. Muutamilla oli vaimot mukanaan, eräällä vallaton ja leikillinen tytär. Joukossa oli pari kolme miellyttävää henkilöä naapuritiloilta, loput liikemaailmasta, entisiä ystäviä.

Eräs hirveä nainen, rouva Dodd, jolla on kireästi jakaukselle kammattu tukka, kimeä, ärsyttävä ääni ja sähisevät silkkihameet, hallitsi keskustelua.

Hänen juuri kimeällä äänellä kertoessaan muutamista onnettomuuksista, jotka olivat uhanneet erästä hänen naapuriaan, palvelija ilmoitti:

— Sir Anthony Thornhirst.

Yhdeksäs metsästäjämme oli saapunut.

— Teitte ystävällisesti käskiessänne minut, sanoi hän, kun puristimme toistemme käsiä; hänen äänensä oli sametinpehmeä ja kaikui korvissani kuin musiikki noiden toisten äänten rinnalla.

— Olen jumalattoman iloinen, että tulitte, sanoi Augustus kuohuvan sydämellisesti. — Millainen koiranilma! Te kai tulitte automobiilillanne, vai miten?

Sir Anthony istuutui viereeni. Muistin, mihin hän oli tottunut, enkä esitellyt häntä kenellekään. Hän oli tervehtinyt muutamia ennestään tuttuja naapureita.

Tarjosin hänelle kupin teetä.

— En tahdo mitään, sanoi hän, — mutta antakaa joka tapauksessa kuppi ja sokeria ja kermaa ja kaikkea mahdollista, mikä kestää pitkän ajan tarjoilla.

Naurahdin.

— On kulunut pitkä aika siitä, kuin tapasimme Harleyssa, ja rupesin jo uskomaan, että unohtaisitte minut jälleen, kreivitär.

— Senkö vuoksi tulitte tänne?

— Niin, ja siksi, että täällä kuuluu voivan ampua ainakin sataviisikymmentä peltopyytä päivässä.

— Augustus oli siis oikeassa.

— Missä?

— Hän sanoi, että te tulisitte, koska täällä on kosolti lintuja. Minä — minä olin varma, että te olitte lupautunut jonnekin muualle!

— Kirjeenne ei ollut ystävällinen eikä todistanut sukulaisrakkautta, ja minä olin lupautunut, mutta metsästyksellä oli vetovoimansa, niinkuin herra Gurrage aivan oikein otaksui.

Hänen hymynsä oli pilkallisempi ja katseensa ystävällisempi kuin milloinkaan.

Teenjuonnin ja päivällisen väli on pitkä, kun päivät rupeavat lyhenemään. Kello oli vasta puoli seitsemän, eikä enää ollut mitään aihetta viipyä teepöydän ääressä.

Mitä ihmettä saattoi tunnin ajan tehdä tälle huonosti kokoonpannulle seurueelle? Augustus oli näyttääkseen oikein hienolta lykännyt päivällisen puoli yhdeksään.

Onneksi naapurit ja muutamat muut herrat pelasivat bridgeä, ja pian istuimme parissa pelipöydässä, ja muut katosivat vähitellen huoneisiinsa.

Anthony Thornhirst oli ainoa, joka ei puuhaillut mitään, ja hän nousi mennäkseen halliin kirjoittamaan kirjettä. Hän oli kieltäytynyt pelaamasta bridgeä tämän tärkeän kirjevaihdon takia. Saatuani naiset huoneisiinsa pysähdyin hetkiseksi epäröivänä ja katsahdin yli kaiteen, kun viimeinen ovi oli sulkeutunut takanani. Samassa sukulaiseni katsahti ylöspäin.

— Kreivitär, huudahti hän hiljaa, — ettekö tahdo tulla sanomaan, milloin posti lähtee.

Menin portaita alas. Hän seisoi hallissa toisen neekeriveistoksen luona, kun laskin jalkani viimeiselle askelmalle.

— Eikö teillä ole mitään rauhallista kolkkaa, jossa voisimme istua puhelemassa esi—isistämme? kysyi hän, ja hänen vihreistä kissansilmistään välähti veitikkamainen katse. — Täällä on niin vetoista ja — minä pelkään karhuja — ja me voisimme häiritä tuota kirjastohuoneessa rakastelevaa paria ja salongin bridgenpelaajia. Ettekö lainkaan ajattele minun mukavuuttani? Olenhan minäkin teidän vieraitanne!

— Rouva Gurragen budoaarissa on suorat täytetyt huonekalut, jotka on verhottu helakanpunaisella satiinilla, ja minun sinapinkeltaisilla — kumpaa pidätte parempana päivällisen edellä? kysyin nauraen.

— Oh, keltaista tietenkin; sinappi kiihoittaa ruokahalua.

Siis me nousimme jälleen portaita, ja hän seurasi minua paksuilla matoilla katetun käytävän läpi minun omaan runsaasti kullattuun pyhäkkööni.

Ensimmäisen kerran olin pahoillani, että olin ollut liian laiska järjestääkseni sen viihtyisäksi. Palvelijat siistivät sen aamuisin, ja siinä se sitten on todistamassa englantilaisten verhoilijoitten käsitystä Ludvig XV:n budoaarista.

Siinä ei ole mitään minulle kuuluvaa — tarkoitan oikein minulle itselleni — muuta kuin tuo pieni La Rochefoucauldin teos ja Ambrosine Eustacien miniatyyrikuva, paitsi tietenkin kaikkia uusia kirjojani.

Istuuduin suoraselkäiseen sohvaan. Sinapinkeltaisen brokaadin koristekuvioina ovat terrakotan— ja nahanväriset tulpaanit, ja kullattu selkänoja leikkaa sohvassa istujan hartioita.

Anthony istuutui toiseen päähän.

Pöyhkeilevän kirjava "taidekirjailtu" pielus kaatui väliimme. Kohotimme silmämme samalla kertaa, katseemme kohtasivat, ja molemmat purskahdimme nauruun.

— Te muistutatte erästä taulua, jonka ostin viime vuonna, sanoi Anthony. — Se on pieni La Tourin pastellimaalaus, ja viimeinen omistaja oli kehystänyt sen vastakullatuilla kiiltävillä kehyksillä.

Äkkiä minua rupesi hävettämään. Tunsin, miten väärin minun oli nauraa hänen kanssaan tälle — omalle kodilleni. Saatoin käyttäytyä näin tahdittomasti vain siksi, etten kaikkien näiden kuukausien aikana ollut oppinut tuntemaan Ledstonea kodikseni.

Tunsin poskieni punastuvan ja katsoin lattiaan.

— Minä — minä puolestani pidän kirkkaista väreistä, sanoin uhmaavasti.
— Ne ovat iloisia ja…

— Pikku kreivitär! keskeytti Anthony minut pilkalliseen sävyynsä, joka ei minua kuitenkan suututa. — Kertokaa, mitä luette.

Hän nousi hitaasi ja rupesi lukemaan pöydällä olevien kirjojen nimiä.

— Mikä ihmeellinen lukemisto nuorelle naiselle! Kuka kumma teille on suositellut näitä kirjoja?

— Ei kukaan. En tietänyt mitään uudenaikaisesta kirjallisuudesta ja sen vuoksi tilasin kaiken, mitä sanomalehdessä ilmoitettiin. Useimmat noista kirjoista ovat minun mielestäni roskaa, mutta parista kolmesta pidän hyvin paljon.

Hän seisoi hetkisen hiljaa.

— Ne kaikki käsittelevät filosofiaa. Teidän pitäisi tuossa iässä lukea romaaneja.

— Sain aluksi muutamia sellaisiakin, mutta ne tuntuivat minusta kaikki epätodellisilta ja mauttomilta tai surullisilta ja teatterimaisilta, ja sankarittaret tekivät typeriä tekoja ja miehet olivat tavallisesti raakoja, niin että minä hylkäsin sellaiset kirjat. En hanki muuta kuin rosvoromaaneja tai salapoliisijuttuja. Nekään eivät ole tosia, mutta ne ovat sadesäällä hyväksi ajanvietteeksi.

— Kaikki naiset väittävät, että heillä on hiukan taipumusta filosofiaan ja kauniisti sidottu "Marcus Aurelius" ja "Maksiimit" ja rakkausrunoja. Pieniä, viehättäviä sidottuja teoksia. Ja yksi tuhannesta ymmärtää, mitä niihin on painettu. Olen väsynyt katsomaan niitä jokaisella budoaarin pöydällä, ja kuitenkin monet niistä ovat itsessään ihania kirjoja. Teillä ei ole nähdäkseni yhtään sitä lajia.

Hän otti "La Rochefoucauldin".

— Kas, tässä on eräs, mutta se on vanha painos.

Hän avasi etulehden ja luki sen vuosiluvun ja katsoi sitten sidosta. Se oli sidottu ruskeaan nahkaan ja koristettu samalla vaakunalla ja kruunulla kuin avainrenkaanikin — Ambrosine Eustacie Calincourtin vaakunalla ja nimikirjaimilla A.E. de C., jotka olivat vaalennutta kultaa.

— Sama vaakuna kuin minun veitsessäni, sanoi Anthony vetäen sen taskustaan ja vertaillen niitä keskenään.

— Minun veitsessäni! sanoin minä.

— Kertokaa hänestä — koko A.E. de C:n tarina, komensi hän istuutuen jälleen sohvaan.

— Hän oli isoäitini isoäiti ja joutui giljotinoiduksi — kas tässä näette hänen kuvansa, vastasin ottaen miniatyyrin kotelostaan kirjoituspöydältä.

— Mikä ihmeellinen yhdennäköisyys! huudahti Anthony katsoen pienoiskuvaa. — Oletteko varma, etten minä uneksi ja ettette te ole oma isoäitinne isoäiti?

— En, olen oma itseni! Mutta sanotaan, että minä muistutan häntä.

— Te olette tässä ilmielävänä! Hänellä on teidän ilmeenne ja teidän päänasentonne ja — ja…

Hän tarkasteli sitä sähkölampun valossa; se pistäytyy seinästä pronssisesta liljakimpusta, jonka kiemurteleva Ludvig XV:n tyyli vaikuttaa kiduttavasi kuin uudenaikainen painajaisuni.

— Ja mitä?

— No, yhdentekevää — nyt tahdon kuulla hänen tarinansa, ja me istuuduimme taas kolmannen kerran tulpaanisohvaan.

Kerroin isoäitini tarinan samaten, kuin Harleyn metsässä oman elämäni ulkopiirteet. Minusta tuntui, kuin olisin puhunut toisesta henkilöstä. Oli sensijaan, kuin itse olisin noussut giljotiinin portaita.

— Ja sitten he katkaisivat hänen päänsä — pikku raukan! sanoi Anthony minun lopetettuani ja katsoi suoraan silmiini.

Tuo hienosti kirjailtu pielus oli pudonnut lattialle — ei edes sekään voinut olla mukavasti. Meidän välillämme ei sohvassa ollut enää mitään.

Anthony nojautui aivan lähelleni; hänen äänensä oli omituisen liikutettu.

— Kreivitär! aloitti hän, kun Mc Greggor samassa naputti ovelle.

— Herra Gurrage kutsuu rouvaa, sanoi palvelijatar leveällä skotlantilaisella murteellaan, — hänellä on varmaankin kiire.

— Ambrosine! huusi Augustus kärsimättömästi hallista.

— On kai aika mennä pukeutumaan päivälliselle, sanoi Anthony tyynesti katsoen kelloaan. Minun täytyy jättää teidät. — Hän lähti tyynesti huoneesta, samalla kuin Augustus hyökkäsi minun makuukamaristani käsin.

— Missä sinä olet oleillut? sanoi hän karskisti. — Tuo Doddin eukko on tehnyt meidät kaikki melkein hulluiksi. Willie Dodd tuli meidän luoksemme ja otti Mc Cormackin paikan bridgepöydässä, ja silloin tuo vanha syöjätär tuli ja lörpötteli kuin harakka, kunnes sai miehensä pois. Missä olet ollut, kun et ole pitänyt huolta hänestä?

— Olen istunut täällä sir Anthony Thornhirstin kanssa, sanoin melkein nauraen.

Oli huvittavaa ajatella rouva Doddia bridgepöydän ääressä. Augustus näki, että minä hymyilin, ja se rauhoitti häntä hiukan.

— Hän on vanha itikka, virkkoi hän. — Meidän täytyy tässä vähitellen karsia sellaiset henkilöt nyt, kun äitimuori joka vuosi tähän aikaan matkustaa Bournemouthiin, ja sitten me vähitellen saamme pelkkää hienoa väkeä.

Ilta vietettiin yhtenä suurena seurueena, jossa oli loppumattoman ikävä. Tämä seurue ei puuhaile itsekseen niinkuin Harleyn vieraat.

Rouva Doddin häikäilemättömyys olisi ollut melkein sietämätön, ellei se olisi ollut niin naurettava.

Hän valitti melkein kaikkea, vetoa, junan sopimattomia lähtöaikoja ja niin poispäin.

Hän oli puettu loistavaan pukuun, joka oli jalokiviä täynnä. Hän on niin nyöritetty, että heti leuan alle muodostuu jonkinlainen koroke, jolta koristeet katoavat vyötäisillä olevaan kapeaan, kohtisuoraan syvennykseen.

Anthony istui päivällisellä vieressäni; toisella puolellani oli sir Samuel Wakley. Herra Doddin vasemmalla puolen istui neiti Springle, tuo vallaton, riehakka tyttö, joka keimaili koko ajan ärsyttävästi hänelle hänen aviopuolisonsa suureksi mielipahaksi.

Ennen yöpuulle lähtemistä sir Anthony ja minä saimme vain pari minuuttia keskustella.

— Tuletteko aamiaiselle, kreivitär? kysyi hän.

— Kyllä tietenkin, vastasin. — Nämä ihmiset eivät ymmärtäisi, jos söisin aamiaisen omassa huoneessani. He pitäisivät sitä mitä suurimpana epäkohteliaisuutena heitä kohtaan.

— Kello yhdeksän siis?

— Niin.

— Lainatkaa minulle "La Rochefoucauld" iltalukemiseksi, pyysi hän.

— Kernaasti. Lähetän sen teidän huoneeseenne.

— Ei, antakaa minun itse hakea se sieltä sinapinkeltaisesta budoaaristanne. Menen luultavasti vaihtamaan frakkini tupakkatakkiin, ja huoneenihan on sillä suunnalla.

— Niinkuin tahdotte.

Puolta tuntia myöhemmin seisoin huoneessani takkatulen ääressä, kun Anthony tuli sisään. Hän nojautui uuninreunaa vastaan lähelle minua ja katsoi kasvoihini.

— Milloin tulette Dane Mountiin, kreivitär? Haluan mielelläni näyttää teille oman esiäitini — hän oli muuten myöskin teidän.

— Milloin aiotte kutsua meidät?

— Noin parin viikon kuluttua. Minun täytyy ensin matkustaa pois vähäksi aikaa. Tahdotteko tulla siinä marraskuun neljännen päivän tienoissa?

— Täytyy ensin kysyä Augustukselta, mutta luulen, että voimme tulla.

Hän rypisti lievästi kulmiaan Augustuksesta mainittaessa.

— Tietenkin. En aio kutsua suurta seuruetta, vain jonkun, joka voi puhua — miehenne kanssa. Esi—isät eivät häntä luultavasti huvita.

— Pyytäkää lady Tilchester. Minä rakastan häntä.

Anthony taivutti äkkiä päätään yli pienen saksilaisesta porsliinista tehdyn kellon.

— Ei — en luule. Hänellä on silloin muuta tehtävää, eikä hän varmastikaan voi saapua. Mutta jättäkää asia minulle. Lupaan järjestää niin, ettei Augustus ikävysty.

Hän otti "La Rochefoucauldin" ja avasi sen.

— Huomaan, että olette alleviivannut hyvän joukon näitä ajatelmia.

— En, se on kai isoäidin ja markiisin työtä. Nähkääs, juuri sukkelimmat ja pilkallisimmat ovat alleviivatut. Tuntuu, kuin kuulisin heidän puhuvan, kun luen noita palasia. Juuri sillä tavoin he keskustelivat.

Hän luki ääneen:

"C’est une grande folie de vouloir être sage tout seul!." ["On suuri hulluus yrittää olla viisas yksin ollessaan!" Suom.] Älkää olko "sage toute seule" kreivitär! Antakaa minun pitää teille seuraa teidän _sage_ssanne! sanoi hän.

Katsoin häneen. Veitikka loisti hänen silmistään. Hänen päänsä asennossa on jotakin erikoista, jotakin ylhäistä ja hallitsevaa, mikä miellyttää minua tavattomasti. Tunsin — en tiedä mitä.

— Sanokaamme hyvää yötä; olen väsynyt, ja on jo myöhäistä, virkoin minä.

— Hyvää yötä, kreivitär, sanoi hän ja meni ovelle. — Olen ruokasalissa kello yhdeksän.

Ja sitten me erosimme.

Kahdeksas luku.

Tänä aamuna oli sää jonkin verran kirkastunut; siellä täällä pilkoitti jo pilvien välistä sinistä. Augustus ja herra Mc Cormack olivat eilen illallisella ahmineet liian paljon. Ilmeisesti he voivat pahoin ja näyttivät synkiltä.

Aamutunnit kuluivat hitaasti. Luulin, että kello ei milloinkaan löisi yhtä, jolloin meidän yhteisestä sopimuksesta piti lähteä aterioimaan lounasta metsästäjien kanssa.

Ateria oli katettu erääseen latoon. Augustus oli antanut määräyksen, että sen piti olla äärimmäisen herkullinen, ja keittiömestarimme oli tehnyt parhaansa.

Pöytä oli katettu kuin hääjuhliin kukkineen ja painettuine ruokalistoineen.

Metsästäjät saapuivat pian.

Augustus oli kuin ukkospilvi ja jahtimestari samaten. Sain sittemmin tietää, että saalis oli hyvä, mutta Augustuksen liiketoverit olivat käyttäytyneet taitamattomasti. Herra Dodd ei ollut pudottanut kuin kolme, neljä lintua, mutta sensijaan ampunut erään koiran ja osunut erästä metsänvartijaa hartioihin.

Anthony istui viereeni.

— Tämä on vaarallista huvia, sanoi hän hymyillen tutkiessaan ruokalistaa. — Montako henkeä teidän mielestänne tällainen fasaaninmetsästys saa maksaa.

— Mitä henkiä? kysyin nauraen.

— Metsästäjien ja metsänvartijoitten ja koirien, yleensä kaikkien paitsi lintujen.

— Kyljyksiä à la Ravingotte tai hummeria à American, sir Anthony, kuulin palvelijan kysyvän aivan takaamme.

— Hankkikaa vähän lammasmuhennosta tai kylmää paahtopaistia, vastasi
Anthony surkealla äänellä ruokalista yhä kädessä.

— Sitä on vain metsänvartijoille, sir Anthony, vastasi James anteeksipyytävällä äänellä; hän oli palvellut herttuallisessa talossa ja tiesi, miten metsästyslounas oli tarjoiltava. — Täytyykö minun hakea lammasmuhennosta, sir Anthony?

— Ei, ei tarvitse. Hän kääntyi minuun kysyen: — Mitä syötte, kreivitär?
Tahdon samaa kuin tekin.

— Tryffelillä täytettyjä peltokanoja, vastasin epäystävällisellä äänellä. — Voittehan poimia pois tryffelit, ellette niistä pidä.

— Antakaa siis tryffelillä täytettyjä peltokanoja, vastasi hän tottelevaisesti.

Kun James oli täyttänyt tilauksen, rupesi hän syömään ensin tryffeleitä.

— Reiniläistä, punaviiniä, bourgognea vai samppanjaa, sir Anthony? kuului hovimestarin ääni.

— Kaikkia neljää lajia, vastasi Anthony katsoen minuun koomillisen alamaisesti.

Griggson täytti hänen neljä lasiaan äyräitään myöten.

— Nyt minä rupean ampumaan niinkuin teidän liverpoolilainen ystävänne. Jos tapan miehenne ja useimmat vieraistanne, niin kukaan ei voi minua moittia, virkkoi hän ja tyhjensi reiniläislasin.

— Kylläpä olette hullu! huudahdin nauraen; unohdin, että olin äskettäin aikonut osoittaa hänelle tyytymättömyyttäni.

— Juon mieluummin mitä hyvänsä kuin rupean tyytymättömyytenne aiheuttajaksi, vastasi hän nöyrästi ja tarttui punaviinilasiinsa. — Täytyykö minun syödä kaikki, mitä ruokalistalla on?

En ollut kuulevinani, vaan käännyin herra Doddiin, joka istui toisella puolellani. Hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa olivat tulipunaiset ponnistuksista ja kaikesta ruoasta ja juomasta.

— Minulla oli huono onni tänä aamuna, rouva Gussie, sanoi hän nöyrällä äänellä. — Oli ikävää miehen ja koiran puolesta, ja luultavasti oikeanpuolinen naapurinnekin sai pienen kuulan. Eikö totta? jatkoi hän kurottautuen Anthonyyn päin.

— Oh, kaikin mokomin, ei se mitään ollut, vastasi tämä huulilla maailman rakastettavin hymy ja veitikka silmissä ja tyhjensi punaviinilasin. — Vain parisen panosta vasempaan käsivarteen. Eihän se ole mitään, kun ajattelee kaikkia niitä vaaroja, jotka ovat meitä uhanneet.

— Teitä on ammuttu käsivarteen, sir Anthony! huudahdin tuntien vastenmielisyyttä herra Doddia kohtaan. — Ei todellakaan pitäisi lähteä metsästysretkelle, kun ei osaa olla varovaisempi.

— En ole lainkaan varomaton, väitti herra Dodd loukkautuneena. — Olen nyt viidettä vuotta metsästämässä, ja vain kaksi kertaa aikaisemmin olen satuttanut johonkin.

— Kylläpä teillä pitää olla riivatun hyvä onni, huudahti Anthony tarttuen bourgogneen.

— Saatte kernaasti nimittää sitä onneksi, virkkoi herra Dodd. — Minä kuitenkin arvelen, että metsästäminen vaatii eräänlaista arvostelukykyä. Koetan aina muistaa missä naapurini ovat, mutta täytyy myöntää, että fasaanijahti ei ole metsässä helppoa. Kaniini se muuten sotki asiat ja aiheutti tämän onnettomuuden.

Nyt Anthony oli juonut bourgognen.

— Lähdettekö mukaan metsälle lounaan jälkeen, kreivitär, kysyi hän hiljaa, ja hänen silmänsä välähtelivät kujeellisesti. — Jos niin aiotte, niin neuvon teitä vahvistamaan hermojanne pienellä pomeranssiviinaryypyllä; sitä tarjoillaan paraikaa, — ja sitten hän rupesi juomaan samppanjaa.

— Olen pahoillani, virkoin minä. — Sehän on aivan kauheata; ette kai ole vaarallisesti haavoittunut?

Hän näytti rannettaan. Silkkipaita oli aivan punainen verestä, ja takinhihakin oli tahraantunut.

— En voi ilmaista, miten pahoillani olen! sanoin vapisevalla äänellä; minusta tuntui, kuin olisin tahtonut pestä veren pois ja hyväillä hänen kättään ja sanoa, miten mielelläni olisin ampunut kuoliaaksi nuo kaikki, nämä hirveät ihmiset, jotka olivat onnettomuuden aiheuttaneet.

— Älkää näyttäkö niin onnettomalta, kreivitär, sanoi hän. — Ei se tee lainkaan kipeätä. Minusta tämä kaikki on oikein hauskaa. Tuo herra Dodd on oikea originaali.

Ja sitten hän joi samppanjan loppuun.

Augustus asteli vierelläni hetkisen, kun olimme lopettaneet lounaan. Hän oli aivan suunniltaan vihasta ajatellessaan epäonnistunutta metsästystä.

— Ensi vuonna minä totisesti karsin nämä sietämättömät ihmiset — äitimuori saa sanoa mitä tahtoo. Sensijaan kutsun muutamia niistä, jotka tapasimme Harleyssa. Thornhirst on ainoa, joka on ampunut mitään mainitsemisen arvoista, paitsi Wakely ja Bush.

Rauhoittelin häntä kykyni mukaan.

Anthony tuli meidän luoksemme Augustuksen juuri lähdettyä keskustelemaan jahtimestarin kanssa.

— Teidän on seisottava minun vieressäni, sanoi hän. — Suojelen teitä minkä kykenen. Muuten ei ole juuri luultavaa, että minua kaksi kertaa samana päivänä ammuttaisiin.

Hän oli iloinen ja riehakka. Milloinkaan en ole tehnyt niin ihastuttavaa kävelyretkeä!

Pian tulimme aidan luo, jonka takana meidän oli seisottava.

Kaikki oli uutta minulle. Mutta ei kestänyt kauan, kun jo herrat päättivät, että rouva Doddin kimakka ääni ja helakat värit peloittivat fasaanit ja ajoivat ne pakoon, minkä vuoksi naiset kaikista vastalauseista huolimatta pakotettiin ajamaan kotiin. Tunnelma oli varsin myrskyinen.

Yhdeksäs luku.

Sade valui taas, kun metsästäjät palasivat.

Teen jälkeen seurue hajaantui, ja minä menin halliin, jossa Anthony istui lukemassa sanomalehteä.

Hän nousi seisomaan.

— Tässä on paljon mielenkiintoisia uutisia Etelä—Afrikasta, virkkoi hän, — mutta täällä vetää taaskin niin hirveästi, kreivitär!

— Miksi ette siis istu kirjastossa tai biljardisalissa tai jossakin vierashuoneessa?

— Arvelin, että te ehkä kulkisitte tästä ja neuvoisitte, mikä huone minun on valittava.

Nauroin.

— Ehdotan kirjastoa, sanoin ja jatkoin matkaani.

— Kreivitär, ette kai sentään jätä minua aivan yksin! Te ette ole kertonut likimainkaan kaikkea esi—isistänne.

— Oh, olen väsynyt esi—isiin, vastasin laskien jalkani ensimmäiselle porrasaskelmalle ja katsahtaen taakseni.

— Ajattelin, että tahtoisitte auttaa minua sitomalla ranteeni.

Menin heti taas hänen luokseen; jos hän teeskenteli, niin saatoin rangaista häntä sittemmin.

— Lähtekää mukaani, kehoitin ja menin hänen edellään kirjastohuoneeseen, jossa huomasimme, että takkatuli oli sammunut.

Häpesin palvelijoitani. Sellaista ei saisi enää milloinkaan sattua.

— Ei täällä, sanoi hän, — täällä on kylmää ja epämiellyttävää. On kai parasta mennä sinapinkeltaiseen huoneeseen.

Menimme sinne, ja siellä oli ainakin iloinen takkatuli, ja koko huone loisti valoa. Roy makasi taljallaan ja tuntui ihastuneelta nähdessään meidät.

— Koskeeko siihen todellakin? kysyin kiireesti.

— Ei, ei siihen koske. Se on vain pieni naarmu.

Hän irroitti kalvosimen ja kääri takinhihan ylös.

— Oi, miten hirveätä!

Toinen kuula oli pyyhkäissyt nahan pois, ja haava oli peitetty laastarilla ja huonosti sidotulla nenäliinalla.

— Palvelijani ei ole liian taitava tällaisissa asioissa. Tahdotteko sitoa uudelleen, kreivitär?

Kiedoin nenäliinan niin hyvin kuin osasin. Jostakin syystä, jota en ymmärrä, rupesi sydämeni jyskyttämään aivan kuin Harleyssa. Tuntui kuin se olisi noussut ihan kurkkuun. Vaikka pidin katsettani siteeseen kiinnitettynä, tunsin luomieni läpi, että hän tarkasteli minua.

En nostanut katsettani, ennenkuin olin laittanut kääreen paikalleen. Hänen paitansa oli erikoisen hienoa pellavaa. Hänen vaateistaan läksi heikko tuoksu aivan kuin hyvin hienosta sikarista. Tuossa tuoksussa ei ollut mitään pehmeätä ja naisellista, mutta se miellytti minua sanomattomasti. En tiedä mitä tunsin!… Jotakin kuvaamatonta se kumminkin oli. Koetin ajatella isoäitiä ja mitä hän olisi neuvonut, kun tunsin itseni näin hermostuneeksi. En milloinkaan koko elämäni aikana ollut ollut näin hermostunut.

— Ette kai aio mennä metsälle huomenna? kysyin sammaltaen.

— Kyllä, tietysti. Älkää olko tästä lainkaan pahoillanne, kreivitär.
Sehän on vain naarmu ja kaiken kaikkiaan vain pieni tapaturma. Hän
on oikea kunnon mies tuo herra… herra Dodd kai hänen nimensä oli.
Vahinko, ettei hän ampunut vaimoaan!

Taaskin tämä sukulaiseni tyyni itsehillintä antoi minulle kylmäverisyyteni takaisin aivan kuin edelliselläkin kerralla. Katsoessani jälleen häneen olin aivan rauhallinen.

Anthony istuutui. Sähkölamppujen valossa hänen hiuksensa loistivat hopeanharmaina. Hän näytti väsyneeltä eikä lainkaan niin veitikkamaiselta kuin tavallisesti.

— Olen sopinut miehenne kanssa, milloin tulette Dane Mountiin. Hän sanoo, että marraskuun neljäs päivä sopisi hänelle.

— Otaksuttavasti me matkustamme vaunuilla.

— Kyllä.

Sitten istuimme vaiti hetken.

— Luitteko "La Rochefoucauldia" eilen illalla? kysyin lopulta.

— En.

— Miksi sitten pyysitte sitä minulta?

— Minulla oli oma syyni.

En voi kuvata hänen kasvojensa ilmettä. Ei sana kiusoittava, veitikkamainen eikä pilkallinen anna oikeata käsitystä tuosta ilmeestä.

Siinä on tuota kaikkea, mutta sitäpaitsi jotakin hyvin iloista, hellää ja surutonta. Hän on oma itsensä, aivan erilainen kuin kaikki muut. Mahtaakohan mikään oikein todella kiehtoa häntä ja tehdä häneen syvää vaikutusta?

Ajattelin siinä istuessani minkä mitäkin. Äkkiä minusta tuntui, kuin huoneessa olisi ollut jotakin kotia muistuttavaa. Odotin melkein kuulevani isoäidin äänen.

— Mitä mietitte niin vakavana, kreivitär? kysyi hän uneksien.

— Ihmettelin…

— Niin.

— Ihmettelin, onkohan maailmassa mitään elämisen arvoista, voikohan elää koko elämänsä kylmänä ja tunteettomana… voikohan… oi, sanokaa te, joka tiedätte!

— En paljoa. Myöhemmin tulette kyllä katumaan, ettette ole tehnyt eräitä asioita. Älkää välittäkö mietiskellä! Elämä on varsin hauskaa, jos vain voi maksaa laskunsa ja ruoansulatus on hyvä. Eikö totta, Roy? Luut ovat aika hyviä.

— Te ette milloinkaan ota mitään vakavasti! Se on ainakin varmaa! huudahdin nauraen.

— Siitä juttelemme vielä, kun tulette Dane Mountiin…

— Olisin sangen iloinen, jos lady Tilchesterkin tulisi. Pidän hänestä niin kovin paljon. Hän on ollut hyvin hyvä minua kohtaan. Olisi hauska tavata häntä taas.

— Hän on ihastuttava nainen.

— Hän kertoi tunteneensa teidät jo kauan. Aina hääpäivästään, hän muistaakseni sanoi. Hän kertoi koko joukon. Hän tuntuu…

Anthony ojensi äkkiä käsivarttaan.

— Luulen, että ette sitonut nenäliinaa tarpeeksi lujaan, kreivitär, sanoi hän käärien taas hihaansa.

Nousin tutkimaan sidettä.

— Kyllä se on aivan kuin äskenkin, mutta solmin mielelläni uudelleen, jos tahdotte.

Tällä kertaa se sujui nopeammin kuin viimeksi, mutta tuo ihmeellinen sydämentykytys palasi takaisin.

— Laittakaa kaksoissolmu, niin se varmasti pysyy, sanoi Anthony.

Tuntui kuin sormeni olisivat muuttuneet kömpelöiksi ja kuhmuisiksi. Seisoimme aivan lähekkäin. Jokin — jokin sähkönomainen sai käteni vapisemaan. Mikä hulluus! Niin ei saanut olla! Vihdoin minun onnistui laittaa kaksoissolmu, ja silloin sanoin aivan typerästi:

— Luultavasti minun täytyy mennä vieraitteni luokse.

Anthony hymyili.

— He voivat mainiosti ilman teitäkin, virkkoi hän. — Olettepa itserakas, pikku kreivitär, kun luulette, että teidän läsnäolonne on välttämätön kaikille!

— Ei varmastikaan ole, mutta luultavasti minun on mentävä heidän luokseen.

— Ei, ei teidän tarvitse. Istuutukaa matalaan tuoliinne ja unohtakaa niiden olemassaolo.

Istuuduin tottelevaisesti.

— En käsitä, miksi isoäitinne ei ilmoittanut minulle, että olitte asettunut "huvilaan". Hän tiesi varmasti meidän sukulaisuudestamme, vaikka minulla ei ollut siitä aavistustakaan.

— Isoäiti oli hyvin ylpeä. Me olimme hirveän köyhiä.

— Mistähän syystä hän oikeastaan asettui Ledstoneen?…

Tunsin punastuvani ja kumarruin tulta kohden.

— Hän tahtoi asua Englannissa, jotta minusta täällä kasvatettuna tulisi englantilainen — ja sitten: täällä on niin halpaa. Muistelen, että hän luki ilmoituksen "huvilasta" eräänä aamuna ja heti vuokrasi tuon talon.

— Olitteko kuullut, että me olimme sukua.

— Kyllä, ohimennen. En tietänyt, montako jäsentä teidän perheessänne oli, vain sen, että päämiehen nimi oli sir Anthony.

— Olipa omituinen sattuma, ettei kumpikaan meistä kuullut toisensa nimeä siellä tanssiaisissa.

— Kun sitten Harleyssa puhuimme teistä, oli jokainen vieras ottanut selville kuka olitte. Te viehätitte kaikkia, sillä olittepa totisesti kaikkien muiden seuralaistenne vastakohta.

— Se ilahduttaa minua.

Hän hymyili.

— Saadessani kuulla, että isoäitinne oli ranskatar, välähti mielessäni jotakin. Muistin, että suvussa oli tapana puhua eräästä nuoremmasta pojasta, joka oli nainut viehättävän pariisittaren. Tuntui kuitenkin, kuin tuo olisi tapahtunut liian kauan sitten, jotta sillä olisi voinut olla mitään tekemistä teidän kanssanne. Mutta sitten lady Tilchester kertoi, että teidän isoäitinne oli hyvin vanha nainen. Seuraavana päivänä tulimme vierailulle luoksenne.

— Ette usko, miten henkevä isoäiti oli. Markiisi ja hän palvoivat kauneutta. Heidän uskonsa oli — niinkuin he itse sanoivat — "la religion du beau" [Kauneuden uskonto. — Suom.]. He rakastivat kaikkea, mikä oli kaunista ja hienostunutta. He eivät milloinkaan tehneet mitään näön vuoksi, vaan siksi ainoastaan, että heidän oli pakko toimia hienosti ja jalosti.

— Jatkakaa kreivitär, kehoitti Anthony. — Tuo on hyvin mielenkiintoista.

— He olivat tosiaankin vakuutetut, että "noblesse oblige" [Aateluus velvoittaa — Suom.]; kumpikaan ei olisi väistynyt tuumaakaan omasta asemastaan.

— Kertokaa edelleen.

— Isoäidin oli tapana sanoa monia asioita. Ennen kaikkea hän vaati, että ihmisellä tuli olla itsekunnioitusta; ei milloinkaan saanut puuttua mihinkään alentavaan tai kehnoon. Hän sanoi, että piti hillitä kaikki hullut mielenliikutukset; ei saanut olla itsekäs, vaan iloinen ja rohkea. Piti kyetä kestämään sekä ruumiillisia että henkisiä tuskia osoittamatta niitä mitenkään ulkonaisesti. Piti aina muistaa, että suoran ja kauniin asennon tuli olla vilpittömän ja kauniin mielen heijastus. Piti osata iloita vähästä, ellei voinut saada parempaa. Mutta jos saattoi sitkeydellä ja kärsivällisyydellä parantaa asemansa, niin se oli kerta kaikkiaan velvollisuus.

— Kuuntelen ja tulen viisaaksi, jatkakaa, sanoi Anthony; mutta hänen katseensa ei ollut veitikkamainen, vaikka hän hymyili.

— Molemmat halveksivat kuolemaa. Molemmat olivat jalosukuisia käytökseltään ja katsantokannoiltaan.

— Hyvä, että sanotte tuon kaiken. Minun täytyy järjestää oma uskontoni uudelleen.

— Nyt teette minusta pilkkaa!

— Ei, en lainkaan. Tämä on äärettömän mielenkiintoista. Jatkakaa! — ja hän nojautui tuolinsa selustaa vastaan.

— Ei saa milloinkaan oleskella liassa, oli myös eräs isoäidin lauseita. Parhaimmatkin meistä saattavat tapaturmasta tulla kosketuksiin lian kanssa, mutta kenenkään ei tarvitse viipyä siinä, sanoi hän usein. Kehnojen ihmisten tapana oli itkeä ja valittaa, kun asiat menivät hullusti, mutta me emme saaneet itkeä, sillä se oli samaa kuin rohkaista heidän typeryyttään.

— Ja niin te elitte ja opitte tämän kaiken, rakas pikku kreivitär. Ei siis ihme, että silmänne ovat niin viisaat.

Anthony katsoi minua pitkään ja huokasi kärsimättömästi monta kertaa.
Sitten hän lisäsi iloisesti:

— Teidän on välttämättä kirjoitettava kirja kasvatuksesta! Mutta mitä teidän isoäitinne sanoi voimakkaista intohimoista, niinkuin esimerkiksi mielettömästä rakkaudesta johonkin? Voiko sellaisenkin hillitä hänen viisaitten elämänohjeittensa mukaan?

— Hän ei milloinkaan puhunut minun kanssani sellaisista asioista. Mutta hän sanoi usein elämässä sattuvan, että ihmisiä kohtasi "coup de foudre" [Salamanisku. — Suom.]. Joskus se saattoi tuoda mukanaan korkeimman onnen, mutta ei aina. Itsensä hillitsevällä ihmisellä oli kuitenkin suuremmat mahdollisuudet välttää tyhmyyksiä ja olla liikaa ihastumatta tähän "coup de foudreen" kuin hänellä, jolla oli taipumusta horjahdella jokaisen vaikutelman ja mielenliikutuksen mukaan. Aivan kuin harjoitettu sotilas paremmin kestää tulta kuin tottumaton alokas.

Anthony katsoi korkeudestaan minuun. Hän varjosti kädellä silmiään ja tuntui tahtovan lukea sieluuni asti. Sitten hän virkkoi omituisesti hymyillen:

— No, kreivitär, oliko hänen mielestään suuria syntejä olemassa?

— Kyllä! Sanansa rikkominen tai sukunsa häpäiseminen. Mutta hän sanoi, että synnit eivät itsestään merkinneet niin paljoa kuin tapa, jolla ne tehtiin. Mutta näistä minun sanoistani te saatte aivan liian vakavan käsityksen isoäidistä! Hän oli kuitenkin hyvin iloinen, ja hänellä oli hauskoja päähänpistoja.

— Hänen mielestään siis huvittelu oli sallittua?

— Tietysti kaikki huvit, jotka eivät vahingoittaneet toisia. Hän sanoi, että papit ja ennakkoluulot olivat riistäneet maailmasta paljon viatonta iloa.

— Siinä hän oli aivan oikeassa.

— Hän piti ihmisistä, joilla oli hieno vaisto, jotka osasivat "katsoa silmäluomillaan". Voin vakuuttaa, ettei mikään mennyt ohi hänen silmiensä. Hän pyysi minua välttämään sitä mauttoman hentomielistä katsantokantaa, joka oli eräänlaisilla ihmisillä — niillä, jotka draamallisesti kirjoittavat hyveen isolla kirjaimella. Maailmassa on kyllä velvollisuuksia, jotka on täytettävä toisinaan iloisesti, toisinaan hiljaa. Mutta älä milloinkaan väännä kasvojasi hyveellisen moralisoiviksi. Se ei milloinkaan hanki sinulle ystäviä. Sillä tavoin opin ottamaan elämän iloisesti.

Istuimme hetken hiljaa. Sitten Anthony teki parhaansa huvittaakseen minua. Juttelimme kevyesti milloin mistäkin ja olimme iloisia kuin kiltit lapset. Aika riensi. Kellon lyödessä kahdeksaa minusta tuntui, kuin olisimme keskustelleet vain muutamia minuutteja.

— Nyt on teidän vikanne, jos minä myöhästyn päivälliseltä! huudahdin. — Te herätitte muiston isoäidistä ja markiisista, ja se sai minut puhumaan.

— Saanko tulla illalla jälleen — tuomaan takaisin "La Rochefoucauldin"? kysyi hän veitikkamaisesti hymyillen.

— En tiedä — saa nähdä! vastasin minä kiitäen huoneestani ja jättäen hänet yksin takan ääreen.

Kymmenes luku.

Tullessani makuukamariini oli ovi avoinna Augustuksen huoneeseen. Hän ei ollut vielä saapunut pukeutumaan päivälliselle. Ei edes silloinkaan, kun minä olin jo aivan valmis laskeutumaan alakertaan.

Kello löi puoli yhdeksän.

Kiiruhdin portaita alas ja käytävää pitkin hänen "luolaansa" kohden.
Oven ulkopuolella tapasin hänen palvelijansa.

— Herra Gurrage nukkuu, sanoi hän, — eikä tunnu taipuvaiselta heräämään pian.

Hän aukaisi oven, ja minä astuin sisään. Augustus makasi suuressa nojatuolissaan takkatulen edessä. Hänen kasvonsa olivat tummanpuhuvat, suu selällään, ja hän kuorsasi valtavasti.

Huone oli kuvottavan täynnä alkoholihöyryjä ja kosteitten vaatteitten hajua. Hänen vieressään oli melkein tyhjennetty whiskylasi. Pullo oli sen luona tarjottimella, ja lattialle oli yksi lasi särkynyt pirstaleiksi.

Atkinson rupesi kokoamaan lasinsiruja.

— Augustus! huusin minä, mutta hän ei herännyt.

— Augustus! On jo päivällisaika!

— Anteeksi, rouva! sanoi palvelija kunnioittavasti yskäisten. — Jos uskallan sanoa ajatukseni, niin on parasta antaa herran nukkua itsensä selväksi. En lähde hänen luotaan. Kun hän on näin, niin hän suuttuu kovin, jos hänet herätetään.

Katselin väliin whiskypulloja, väliin hänen tummanpuhuvia kasvojaan. Minua rupesi kuvottamaan. Tänä iltana ei lady Tilchester ollut minua auttamassa.

— Avatkaa ikkuna, sanoin Atkinsonille, — ja taivuttakaa herra vuoteeseen, kun hän herää.

Sitten läksin huoneesta. Kaikki vieraani olivat jo kokoontuneet vierashuoneeseen.

— Olen pahoillani, sanoin minä, — että saavun näin myöhään. Mieheni on sairas, enkä luule hänen voivan saapua päivälliselle. Luultavasti hän on vilustunut metsällä.

Sanoin herroille kuka nainen kunkin oli vietävä pöytään ja laskin itse käteni Anthonyn käsivarrelle.

Minusta tuntui, kuin hän olisi puristanut sen itseään vastaan, mutta en virkkanut mitään, ja me menimme ruokasaliin.

En tiedä lainkaan, mistä keskustelimme. Kolme ruokalajia oli tarjoiltu, ennenkuin olin ennättänyt tointua. Mutta kuulin itse, että nauroin, ja herra Doddia, joka istui rinnallani, tuntuivat sanani kovin huvittavan.

— Raitis ilma ja ulkona liikkuminen ovat totisesti tehneet teille hyvää, rouva Gussie, kuulin hänen lopulta huudahtavan. — Poskenne ovat punaiset ja silmänne kimaltavat kuin tähdet.

— Niin, tänään on ollut ihastuttava päivä, vastasin minä.

— Lorua koko juttu, herra Mc Cormack, kuului rouva Doddin ääni suoraan pöydän yli. — Olen tuntenut Gussie Gurragen koko elämäni. Hän ei milloinkaan tässä maailmassa ole kylmettynyt.

Anthony rupesi nyt tyynesti keskustelemaan kanssani; hän ei sanonut paljoa, mutta hänen äänensä kaikui tavattoman viileältä ja hillityltä. Hän ei kertaakaan katsonut minuun. Olin kiitollinen siitä; en olisi luultavasti kestänyt hänen silmistään loistavaa myötätuntoa. Hän puheli myöskin Wakelyn kanssa, joka istui hänen toisella puolellaan, ja heitti myös silloin tällöin leikillisen sanan pöydän ylitse neiti Springelille.

Illallinen oli lopussa; naiset rupesivat nousemaan lähteäkseen ruokasalista, herra Mc Cormack meni edellä avaamaan ovea meille.

Kun se oli selällään, niin että saatoimme nähdä halliin, pisti silmiimme omituinen ilmestys, joka lähestyi "luolasta" tulevaa käytävää pitkin. Siinä oli Augustus, jota tuki Atkinson ja eräs toinen palvelija. Hän lähestyi laulaen lallattavalla äänellä varieteelaulun pätkää.

Vähemmässä kuin sekunnissa Anthony oli ovella, jonka hän kiskaisi kiinni; herra Mc Cormack ja muut herrat seisoivat mykkinä ja hämmästyksen jäykistäminä.

— Enkös sitä sanonut! Ei mitään vilustumista ollut, huudahti Dodd.

— Hiljaa, rouvani! sanoi Anthony vakavalla äänellä, ja hänen silmänsä tuntuivat syöksevän sinivihreätä tulta. — Meillähän on mainion hupaista täällä; mitä naiset arvelevat, jos istuutuisimme jälleen?

Lady Wakely meni heti paikalleen, ja minä kiiruhdin tuolilleni. Pian me taas kaikki istuimme pöydän ympärillä.

Nyt Anthony ponnisti kaikkensa huvittaakseen seuraa. Suunnattoman tahdikkaasti hänen onnistui pitää kaikkien mielenkiinto yllä vielä puoli tuntia, ja kun sitten iloisesti keskustellen läksimme ruokasalista, tekivät herrat meille seuraa.

Lady Wakely sanoi hetken kuluttua ystävällisesti hyvää yötä, ja muut naiset seurasivat hänen esimerkkiään. En sanonut sanaakaan kiitokseksi Anthonylle, en edes kertaakaan katsahtanut häneen.

Noustuani budoaariini kuulin Augustuksen kuorsaavan sisimmässä huoneessa. Kaikeksi onneksi hän oli nukahtanut.

En soittanut Mc Gregoria; päätin viettää yön arkihuoneessani. Roy tuli minua vastaan ja nuoli kättäni.

Silloin yhtäkkiä tuntui, kuin jokin minussa olisi lauennut; kaikki tahdonvoimani petti, ja minä vaivuin taljalle koirani viereen ja itkin kovemmin kuin milloinkaan ennen, kasvot painettuina Royn pehmeätä, mustaa turkkia vastaan.

Oi, isoäiti, anna anteeksi heikkouteni! Mutta jos olisit voinut aavistaa tämän kurjuuden, niin ei edes sinunkaan mielestäsi olisi Calincourtin tarvinnut pitää lupaustaan.

En huomannut, että ovi avautui, mutta kuulin äkkiä Anthonyn äänen.

— Ambrosine, älkää taivaan tähden itkekö niin! kuiskasi hän käheästi.

En nostanut päätäni.

— Ah, en voi teitä tarpeeksi kiittää ystävällisyydestänne, nyyhkytin minä, — mutta jos edelleen aiotte olla minulle ystävällinen, niin jättäkää minut nyt.

Hän polvistui viereeni taljalle, mutta ei edes koskettanut hiuksiani.

— En voi jättää teitä näin, sanoi hän särkyneellä äänellä, aivan kuin hänen olisi ollut vaikeata puhua. — Ambrosine, rakkaani, pikku kreivitär, älkää itkekö noin!

Onnen väristys kulki lävitseni kuullessani nämä hänen sanansa.
Nyyhkytykseni lakkasivat.

Jälleen kuulimme Augustuksen lallattavan äänen, kun hän rupesi laulamaan viereisessä huoneessa.

Kauhuissani hyökkäsin pystyyn. Ajatella, jos hän tulisi tänne!

— Anthony! rukoilin minä. — Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, niin menkää nyt!

Avasin käytävän oven, mutta hän veti minut mukanaan.

— Kiellän teitä jäämästä tänne kahden kesken tuon elukan kanssa! sanoi hän poissa suunniltaan. — Luvatkaa, että menette alas kamarineitonne huoneeseen ettekä tänä iltana laske jalkaanne tähän talon osaan. Puhun miehenne palvelijan kanssa ja järjestän kuntoon hänen asiansa.

Juoksin portaita alas. Oi, ajatella, että olisin jäänyt vielä edes yhdeksi silmänräpäykseksi!

* * * * *

Seuraavana aamuna Augustus oli liian sairas noustaakseen jalkeille. Satoi taas, ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta vieraamme lähtivät päiväjunassa.

Kun lounaan jälkeen läksin ruokasalista mennäkseni portaita ylös, pysähdytti Anthony minut.

— Älkää menkö sinne, sanoi hän, — tohtori on hänen luonaan, ja kokonaan entiselleen tultuaan hän katuu varmasti. Hän on hädin tuskin päässyt juoppohulluudesta, ja hänen täytyy olla vuoteessa ainakin pari päivää. Luvatkaa, ettette mene hänen luokseen. Ellette lupaa, niin jään tänne pitämään teitä kurissa.

Hänen äänensä oli hellä ja hyvä.

— Kyllä, vastasin hiljaa, — lupaan sen kyllä.

— Silloin sanon hyvästi, kreivitär. Tapaamme jälleen Dane Mountissa marraskuun neljäntenä päivänä.

— Hyvästi, änkytin minä, ja me vaihdoimme levollisesti kädenlyönnin toisten hallissa seisovien vieraiden nähden.

Mutta kun hänen autonsa ääni häipyi kaukaisuuteen, tuntui minusta, kuin kaikki ympärilläni olisi ollut kuollutta.

Iltapostissa tuli Myrlshiren herttualta kutsukirje, jossa meitä pyydettiin ottamaan osaa metsästykseen lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä.

Augustus lähetti minua hakemaan.

Olin pitänyt lupaukseni enkä ollut mennyt hänen huoneeseensa.

Hän makasi vielä vuoteessa ja näytti sairaalta ja ajelemattomalta. Hän lueskeli kirjeitään ja astuessani sisään tuijotti minuun verestynein silmin.

— Olen saanut pari riviä Myrlshireltä, sanoi hän mahtipontisesti, mutta hänen äänessään ei ollut jälkeäkään katumuksesta tai häpeämisestä. — Hän sanoo kirjoittaneensa myös sinulle. Hän tahtoo minut metsästämään kolmantenakymmenentenä päivänä.

En virkkanut sanaakaan. En aikonut suututtaa häntä, mutta hänen ulkonäkönsä herättämä inho mykistytti minut.

— Mitä pirua, miks’et vastaa? karjui Augustus kasvot sinipunervina raivosta. — Kirjoita heti, että me mielihyvällä otamme kutsun vastaan.

En liikahtanut paikaltani.

— Kuulehan, Augustus, sanoin minä. — En aio matkustaa sinun kanssasi minnekään ja kerron kaikille avoimesti mistä syystä, ellet vanno jonkin kautta, jota pidät pyhänä, ettet milloinkaan häpäise meitä niin kuin eilen illalla. Kun olet päättänyt vannoa, niin ilmoita siitä minulle.

Ja minä läksin huoneesta Augustuksen huutaessa kirouksia jälkeeni.

Olin antanut itseäni varten järjestää erään kaukaisimman vierashuoneen.
Juuri vuoteeseeni aikoessani sain kirjelipun.

"Vannon", oli siinä, "tule vain luokseni. Tahdon antaa sinulle hyvänyön suukon."

— Tervehtikää herra Gurragea, että tulen hänen luokseen huomisaamuna, sanoin Atkinsonille.

Ja sitten suljin oveni.

Yhdestoista luku.

Augustus ei voinut poistua huoneestaan vielä neljään, viiteen päivään. Kun tämä aika oli lopussa, oli hän perinpohjin katunut ja lupasi ruveta paremmaksi ihmiseksi. Hän oli inhoittavan hyväilynhaluinen, mutta rauha toki vallitsi jälleen.

En voi sanoa, että olisin ollut onnellisempi, mutta ainakin se oli lepohetki myrskyssä. Koetin olla ystävällinen häntä kohtaan ja osoittaa mielenkiintoa yhteisiin asioihimme.

Vihdoinkin, saapui kolmaskymmenes päivä, jolloin meidän piti matkustaa
Myrlton Castleen.

Meidän oli mentävä Lontoon kautta. Siellä Augustus jätti minut pariksi tunniksi yksikseni. Hän sanoi menevänsä räätälille.

Minulla ei ole rahoja tehdäkseni ostoksia. Olin käyttänyt koko ensimmäisen neljänneksen ostaakseni kirjoja ja antaakseni Hephzibahille häälahjan enkä voinut pakottaa luontoani pyytämään Augustukselta lisää.

Mikä köyhyyteni päivinä olisi minusta näyttänyt suurelta summalta, näytti nykyjään vain varsin niukoilta neularahoilta. Olin näet oppinut huomaamaan, miten kallista kaikki on. Ei muuten kukaan ollut neuvotellut kanssani avioliittosopimuksen teossa. Isoäiti ja markiisi olivat tämän kaiken järjestäneet tulevan mieheni kanssa. Muistan vieläkin isoäidin sanat: "Meidän on onnistunut taata sinulle vain sangen niukka vuotuinen summa, mutta sensijaan saat aivan suurenmoisen, jos sattumalta jäisit leskeksi."

Augustus oli sitäpaitsi luvannut hänelle, että saisin kaiken, mitä toivoisin. "Hän saa niin paljon rahoja kuin pyytää, kohta kun hän on vaimoni."

Juuri tämä pyytäminen aiheutti sen, että nyt olin rahaton. Kun seuraavalla kerralla saisin neljännekseni, niin varoisin tuhlaamasta sitä yhdellä kertaa. On muuten kummallista, miten alakuloiselta tuntuu, kun taskussa on vain pari puntaa.

"Voit kernaasti ottaa vaatteita laskuun", oli Augustus usein sanonut. "Ei tee mitään, kunhan vain niistä näkyy, että ne ovat maksaneet paljon rahaa."

Äkkiä pisti päähäni seurata Augustuksen kehoitusta. Minäkin menisin räätälini luo. En ole juuri perehtynyt Lontooseen, mutta lady Tilchester oli antanut minulle taitavimman muodissa olevan naisräätälin osoitteen. Istuuduin ajuriin ja ajoin sinne.

Siellä oli kauniita tavaroita, ja minä tilasin useita pukuja ja otin mukaani muutamia jo valmiiksi laitettuja. Aikoessani lähteä annoin Augustuksen nimen ja osoitteen ja pyysin, että laskut lähetettäisiin hänelle. Kaikki kävisi hänen tahtonsa mukaan.

Puhuin ehkä kovemmin ja selvemmin kuin tavallista, koska tiedän, että puotilaisten on aina vaikea erottaa nimiä. Eräs nuori myyjätär, joka kuuli mitä sanoin juuri hänen tullessaan huoneeseen, lähestyi minua.

— Vai niin, tämä tilaus on annettu madame Henrietten tehtäväksi, sanoi hän sille vanhemmalle apulaiselle, joka oli minua palvellut. — Madame Henriette on tilapäisesti muualla, lisäsi hän minuun kääntyen. — Mutta hän pyysi minua sanomaan teidän armollenne, että kaikki lähetetään tänään Myrlton Castleen, niinkuin on sovittu. Herra Gurrage oli äsken täällä ja lähetti terveiset teidän armollenne; hän sanoo olevansa pahoillaan, ettei hän ole tavannut teidän armoanne, mutta että hän kohtaisi asemalla.

Äkkiä hän hämmästyi kasvonilmettäni, sillä hän lisäsi: — Paronitar
Grenellen, eikö totta?

Vanhempi apulainen, joka luultavasti tunsi lady Grenellenin ulkonäöltä, oli kasvoiltaan viheriä kauhusta, että jokin hirveä erehdys oli tapahtunut. Epäröin hetkisen; sitten sanoin:

— Nuo tavarat, jotka olen tilannut, ovat lady Grenellenin laskuun — onneksi me olemme melkein yhtä pitkät. Voitte lähettää ne muitten kanssa Myrlton Castleen.

Ja lausuen muutamia sopivia ihastuksen ilmauksia pöydällä olevasta liinapuvustosta kävelin tyynesti pois.

En oikein tiedä mitä tunsin, ehkä minua eniten kiusasi tunne, että minua oli häväisty.

En vihannut lady Grenelleniä, en myöskään ollut mustasukkainen Augustuksen takia. Kaikki tuntui minusta vain niin äärettömän alhaiselta.

Lady Grenellen — jalosukuinen nainen, jota arvatenkin oli kasvatettu itsekunnioitukseen, hän, Myrlshiren herttuan serkku, ei siis mikään nuori, kaunis nousukas — hän alentui ottamaan vaatteita Augustukselta! Rakastajan ottamista rakkaudesta voin ymmärtää ja mahdollisesti voin sen antaa anteeksikin. Markiisi oli ollut isoäidin rakastaja — mutta ei sellainen raaka ihminen kuin Augustus.

Kun tulin asemalle, oli Augustus jo siellä; sanoen tekosyyksi, että piti katsoa, olivatko palvelijat ja matkatavarat kunnollisesti saapuneet, hän etsi lady Grenelleniä joka paikasta.

Hänen naamansa venähti pitkäksi, kun hän näki minut; luultavasti hän oli toivonut, että paronitar olisi tullut ennen minua.

En voinut auttaa, että puhuttelin häntä tavallista kylmemmällä äänellä, vaikka koetin olla luonnollinen. Hetki ei sopinut moitteeseen ja kohtaukseen. Kaksi herraa, jotka olin tavannut Harleyssa, kulki ohi, ja minut nähdessään he lähestyivät vaunun ikkunaa. Hekin aikoivat Myrltoniin.

— Miksi ette nouse tähän vaunuun? kysyin rakastettavasti siltä hupaiselta herralta, jota oli nimitetty "Billyksi", mutta jonka oikeata nimeä en ollut lainkaan kuullut. — On niin ikävää matkustaa kahdenkesken miehensä kanssa.

Hän nousi vaunuun ja istuutui minua vastapäätä. Juttelimme rattoisasti.

— Miks’et tule sisään, Gurrage? kysyi hän. — On niin kylmä, kun vaununovi on auki.

Augustuksessa ei ole kylmäverisyyttä, kun hän joutuu tällaisiin puliin.
Hän tulee heti huonolle tuulelle.

Viimehetkessä ennen junan lähtöä lady Grenellen hyökkäsi asemalle. Augustus ryntäsi häntä vastaan, ja samassa junailija löi vaunumme oven kiinni. Rugbyn rautatieristeyksessä, missä meidän piti muuttaa junaa, saisimme vasta tietää, oliko heidän onnistunut nousta junaan vai eikö.

Rugbyssä saimme odottaa neljännestunnin junan saapumista. Emme nähneet tuota kunnon paria. Luultavasti he olivat jääneet junasta.

Vähän ennen junan lähtöä ajoi asemalle ylimääräinen. Siitä laskeutuivat lady Grenellen ja Augustus. Lady oli loistavan kaunis, mutta Augustus näytti nololta ja nyreältä meitä tervehtiessään.

— Olipa harmillista jäädä junasta, sanoi lady Grenellen nauraen. — Herra Gurrage tahtoi ottaa ylimääräisen junan. Oli tosiaankin onni, että hän oli asemasillalla. Itselläni ei minulla olisi ollut varaa kustantaa sitä.

Nyt hän vasta ensi kerran suvaitsi huomata minun läsnäoloni. Herra Billy kiusoitteli Augustusta, ja me kaikki asetuimme salonkivaunuun, jonka herttua oli tilannut ja jossa jo istui muutamia hänen vieraitaan. Ne olivat kaikki lady Grenellenin ystäviä, ja pian koko seurueen mielenkiinto oli kohdistunut vain häneen. Hän kertoi nauraen onnettomuudestaan. Hänen valkeat hampaansa loistivat punaisten huulien välitse, ja kauniit posket olivat pehmeät kuin persikat. Ei kukaan tosiaankaan voinut olla viehättävämpi kuin hän, ja rupesin säälimään Augustusta. Käsitin, että jos tuo hurmaava olento armollisesti otti vastaan miehen ihailun, niin tämä saattoi tehdä tuhmuuksia hänen tähtensä.

Tuntui kuitenkin, että heidän välinsä tällä kertaa olisi ollut lopussa, sillä pari kertaa hän nolasi Augustuksen täydellisesti ja lopuksi vetäytyi erään nuoren herran seurassa sisempään vaununosastoon heitettyään ovelta lentosuukon koko seurueelle.

— Aion puhua Luffylle järkeä, kunnes tulemme Myrltoniin, sanoi hän.

Augustuksen kasvoille nousi ukkospilvi. Ihmettelin, mahtoiko hän tyhjentää myöhemmin suuttumuksensa tuohon naiseen vai minuun. Ajan mittaan sen näkisi.

Myrlton oli suurenmoinen paikka, monta sataa vuotta vanha, täynnä traditsioneja ja aaveita. Linnassa oli oikea nostosilta ja vanhoja, korkeita saleja.

Herttua on mainio isäntä. Hän tuntui ihastuneelta nähdessään minut ja kertoi koko mielenkiintonsa metsästystä kohtaan johtuneen siitä, että saisi nähdä minut vieraittensa joukossa. Olin sangen imarreltu.

Lady Grenellen oli riehakkaalla tuulella.

— Berty, olen saanut kiinni sen naisen! huudahti hän nauraen, veti erään tuolin esiin ja harkitusti erotti minut herttuasta, jonka kanssa istuin vähän syrjässä muusta seurueesta. — Hän ei ole lainkaan hullumman näköinen, ja minä olen kutsunut hänet täteineen tänne huomiseksi. Hänellä on ainakin viisikymmentä tuhatta vuotuisia korkoja, mutta hän on amerikatar; englantilaisilla markkinoilla ei ole ketään tarpeeksi rikasta.

— Mutta, Cordelia, olenhan sanonut, etten tahdo amerikatarta! virkkoi herttua moittivasti.

— Kiittämätön ihminen! nauroi lady Grenellen. — Ja minä kun olen nähnyt niin paljon vaivaa! Nyt aion mennä uinahtamaan, hiukan ennen päivällistä. Hyvästi siksi aikaa, — ja hän poistui kauniin nuoren herransa kanssa jättäen Augustuksen pureksimaan lyhyitä viiksiään.

Kenenkään ei tarvinnut välittää, mitä hänen naapurinsa tekivät. Vieraat eivät istuneet seinämillä odotellen hauskutusta. Kaikki tuntuivat kotiutuneilta ja tekivät mitä heitä huvitti.

Seura ei ollut suuri, mutta tavattoman hyvin pantu kokoon. Tunsin, että illasta koituisi hauska. Ennenkuin läksin päivälliselle, tuli Augustus huoneeseeni.

Hän sanoi toivovansa, että ottaisin ylleni muutamia jalokiviä. Hän tuntui tyytyväiseltä minuun ja lähestyi antaakseen suudelman. En voinut puhua, koska Mc Greggor oli huoneessa, ja sitten tuntui taas olevan liian myöhäistä. Suhtautuisinko vaiteliaasti kaikkeen? Ah, kunpa olisi ollut joku, jolta kysyä neuvoa — lady Tilchester ehkä, mutta miten saattaisin niin pian häitteni jälkeen sanoa hänelle: Mieheni ostelee toiselle naiselle pukuja ja on luultavasti hänen rakastajansa; mutta paitsi asian häpeällistä puolta ja inhoa, jota se herättää, en tunne itseäni lainkaan loukatuksi ja olen vain kiitollinen kaikelle, olipa se mitä hyvänsä, mikä pitää miestä loitolla minusta! Mitähän hän siitä ajattelisi? Ymmärtäisikö hän minua? Näkeehän hän lordi Tilchesterin ja Babykinsin suhteen. Vai pitäisikö hän sitä loukkaavana? Kunpa vain tietäisin. Ehkä anoppini on oikeassa sanoessaan, etten ole lihasta ja verestä tehty nainen, niinkuin kaikki muut.

Aikaisin seuraavana aamuna saapuivat lordi ja lady Tilchester
Babykinsin seurassa ja myöhemmin nuo molemmat amerikattaret, neiti
Martina Cadwallader ja hänen sisarentyttärensä neiti Corrissandre K.
Trumpet.

Me kaikki olimme rajattoman uteliaita näkemään heitä, mutta kauan ennen heidän tuloaan meillä oli aavistus heidän läsnäolostaan. Kaksi maailman kimeintä amerikkalaista ääntä oli hukuttaa kohteliaisuuksiin isäntämme ja lady Grenellenin.

— Hän näyttää hirvittävän hyvältä, kuiskasi Bakykins, joka ensimmäisenä huomasi heidät heidän kulkiessaan läpi hallin.

Täti kulki edellä lady Grenellenin seurassa. Hän oli pitkä nainen, jonka iho oli intiaaninruskea. Hänen hiuksensa olivat kauniit, valkeat ja mainiosti kammatut, ja hänen asentonsa oli suurenmoinen.

Perijätär seurasi herttuan kanssa. Hän on pieni ja täyteläinen ja näyttää naiselliselta. Hänellä on somat kasvot, kuoppaiset posket ja suuret ruskeat silmät. Molemmat naiset olivat valikoidun hienosti puetut.

Heidän maailmantottumuksensa tuntui olevan täydellinen, eikä heissä näkynyt kömpelyyden eikä ujouden jälkeäkään.

Lady Grenellen oli kertonut meille heidän tarinansa. Heidän suonissaan ei ollut tippaakaan sinistä verta. He olivat yksinkertaisen ruumiillisen työn tekijäin lapsia ja lastenlapsia, ja kuitenkin heillä oli norjat jäsenet, pienet päät ja he käyttäytyivät kuin hienosti sivistyneet naiset.

Kun kuulin heidän puhuvan, heräsivät muistot varhaisimmasta lapsuudestani. Pidin heistä heti.

Englantilaisen tavan mukaan lady Grenellen ei esitellyt heitä muille kuin Babykinsille, joka sattumalta meni heitä vastaan, ja heti senjälkeen menimme välipalalle, joka oli katettu pikkupöytiin.

Herttua näytti koomillisen levottomalta. Hän rypisteli kulmiaan aivan kuin olisi koettanut ymmärtää jotakin vierasta kieltä.

Istuin lady Tilchesterin kanssa toisessa pöydässä; emme kuulleet paljoakaan heidän keskustelustaan, vain amerikatarten puheet. Kaikki muistutti puhelinkeskustelua, jonka kuulin kerran eräässä Pariisin teatterissa. Kuului vain toisen puolen puheet, mutta ei vastauksia.

— Tämähän on oikea linna! — Mitä sanotte? — Niin, pää poikki hallissa. — Neiti Trumpet on jo selvillä kaikista perimätiedoista. Hän luki ne kaikki matkakirjastaan matkalla tänne. — Luulen, paras herttua, että hän tietää enemmän sukunne historiasta kuin te itse — j.n.e.

— Vahinko, että heidän äänensä ovat niin hirveät! huudahti lady Tilchester. — Tiedän, että se peloittaa Bertyä. Hän on niin naurettavan kärtyisä, ja kuitenkin on aivan välttämätöntä, että hän ottaa perijättären. Ah, rakas rouva Gurrage, autatte kai meitä työntämään tuon tytön herttualle! Pyydän teitä avomielisesti, koska herttua on rakastunut teihin ja tietenkään senvuoksi ei lainkaan välitä neiti Trumpetista.

Olisin loukkaantunut, jos tämän olisi joku muu minulle sanonut, mutta lady Tilchester on niin hurmaava, että hän saa sanoa mitä tahtoo.

— Erehdytte täydelleen. Olen tavannut herttuan vain teidän luonanne, vastasin hymyillen. — Ei kai niin pian voi rakastua, vai miten? Lupaan tehdä parhaani rohkaistakseni herttuaa menemään naimisiin neiti Trumpetin kanssa, jos sitä toivotte.

— Minä ryöstän teidät iltapäivällä ylempään kerrokseen, jotta ette saa mitään epäjärjestystä aikaan, sanoi hän rakastettavasti hymyillen.

Mikään ei olisi voinut miellyttää minua enemmän; keskustelin mieluummin ihastuttavan lady Tilchesterin kanssa kuin minkään herttuan.

Välipalan jälkeen tapahtui muutamia esittelyjä.

— Olen ylpeä saadessani tutustua teihin, sanoi täti lady Tilchesterille. — Olemme kuulleet paljon puhuttavan teistä kotimaassamme, ja sisarentyttäreni neiti Trumpet on aina ihaillut muotokuvaanne.

Sillä välin sisarentytär keskusteli minun kanssani. Hänessä on jotakin raikasta ja miellyttävää, mikä pian sai minut unohtamaan hänen hirveän äänensä.

— Tuntuu käsittämättömältä, sanoi hän, — meistä, jotka Amerikassa niin suunnattomasti kunnioitamme kaikkea todellakin vanhaa, kuulla herttuan nimittävän tätä linnaa vanhaksi kivikasaksi. Haluaisin nähdä sen paikan, jossa hänen esi—isänsä mestattiin toukokuussa 1485. Herttua ei tunnu edes olevan siitä selvillä, mutta matkakäsikirjani mukaan pitäisi vielä voida erottaa veritahroja kivistä.

Nyt tuo kaunis nuori herra, lordi Luffton, kietoi hänet keskusteluun, ja kun lady Tilchester ja minä kotvan kuluttua läksimme huoneesta, saattoivat hän ja herttua perijätärtä verityön tapahtumapaikalle. Nähtävästi he aikoivat siirtää mattoja ja koettaa etsiä veriläiskiä.

— Luulen, että lordi Lufftonista tulee vaarallisempi salakari, kuin mikä minusta milloinkaan olisi voinut tulla, sanoin nauraen. — Ehkä hänelläkään ei olisi mitään viidenkymmenentuhannen vuosituloja vastaan.

— Oh, siihen kyllä Cordelia tietää parannuskeinon, Babykins, joka tietää kaiken, väittää, että Cordelia on korvia myöten rakastunut lordi Lufftoniin, joka tuli kotiin sodasta viikko sitten. Hän ei anna kenenkään toisen naisen lyödä itseään laudalta.

Nousimme pieneen tornissa olevaan vieraskamariin; se oli kahdeksankulmainen, hurmaava, vanhanaikainen huone. Juuri sellaisessa minun mielestäni olisi isoäidin pitänyt asua.

Vedimme kaksi tuolia takan ääreen ja teimme olomme kodikkaaksi.

Kuinka rakastettava ja viehättävä tämä nainen osaakaan olla! Voin verrata häntä vain auringonsäteeseen; niin lämmittävä ja virkistävä on hänen seuransa.

Hänen esiintymisessään on jotakin niin ylevää, että hänen yksinkertaisimmatkin sanansa kaikuvat jaloilta ja hienoilta. Ei tosiaankaan ole ihmeellistä, että herra Budge palvoo häntä.

Emme puhuneet muista ihmisistä paljoa. Hän kertoi omista harrastuksistaan ja kaikista niistä ihmisystävällisistä suunnitelmista, joihin hän oli ryhtynyt. Lopuksi hän sanoi:

— Ettekö ole vielä käynyt Dane Mountissa?

— En, aiomme matkustaa sinne maanantaina, kun lähdemme täältä.

— Teillä on siitä loppumatonta hupia, sanoi hän tuijottaen tuleen. —
Anthony on ollut käymässä teillä, vai miten?

— Kyllä, vastasin minä, ja ääneni värisi ajatellessani tuota hirveätä vierailua.

Hän istui hetken vaiti.

— Tahtoisin niin mielelläni, että teistä tulisi ystävykset, sanoi hän lopuksi äärettömän ystävällisellä äänellä. — Ehkä ette aina ole oikein onnellinen. Tahtoisin teidän tietävän, että jos jotenkin voisin teitä auttaa, niin se olisi minulle mieluinen velvollisuus.

— Oi, rakas lady Tilchester, sanoin minä, — olette jo ollut niin hyvä ja ystävällinen minua kohtaan, etten milloinkaan unohda sitä. Vaikka olenkin vieras teille, olette kuitenkin välittänyt minusta.

— Pidin teistä heti ensihetkestä, kun näin teidät tanssiaisissa, ja Anthony tuntee erikoista mielenkiintoa teitä kohtaan. Hän ja minä olemme niin vanhat ystävykset, että aina kiintyisin henkilöön, jota hän pitää minun ystävyyteni arvoisena.

Paljon olisin tahtonut kysyä häneltä, mutta kieleni tuntui aivan lamautuneelta. Tuntui aivan helpotukselta, kun hän muutti puheenaihetta.

Pian hämärä laskeutui huoneeseen, ja palvelijat toivat lamppuja.

— Kello on kohta viisi, sanoi hän vihdoin. — Luultavasti meidän on nyt pukeuduttava ja mentävä juomaan teetä ja ottamaan selville, miten avioliittokokelaat jaksavat!

Nousin seisomaan.

— Nyt aion nimittää teitä Ambrosineksi, virkkoi hän suudellen minua. — Minun ei muuten ole helppo solmia ystävyyssuhteita, mutta teidän silmissänne on jotakin niin liikuttavaa. Rakkaani, toivon, ettei kohtalo saa teitä mihinkään juhannushullutteluun, sellaiseen, minkä minä olen tehnyt ja jota saan katua koko ikäni!

Ajattelin hänen sanojaan mennessäni huoneeseeni.

Mitähän hän mahtoi tarkoittaa?

Kahdestoista luku.

Hallia reunustavalta parvekkeelta kohtasi silmiäni kaunis näky.

Tee oli katettu pitkälle, matalalle pöydälle. Tuli leimusi mahtavissa uuneissa. Naiset kevyissä, vaaleissa puvuissaan näyttivät kukkasilta ja erottuivat kauniisti vanhan kivihallin syviä varjoja vastaan.

Lady Grenellen, rehevä kuin ruhtinatar, oli koonnut ympärilleen joukon pieluksia, joiden varaan hän oli heittäytynyt loikomaan matalaan, leveään sohvaan.

Hänen vieressään istui Augustus; ylhäältä päin, minun seisomapaikaltani, ei voinut nähdä, miten ruma hän oli, ja hänen tupakkapukunsa tummanpunainen väri korosti naisen kaunista toalettia.

Lady Grenellenin kasvoilla, joita lamput kirkkaasti valaisivat, oli kuvaamattoman viehättävä ilme.

Augustuksen asento oli nöyrä. Ilmeisesti he olivat solmineet rauhan.

Kaksi muuta naista, perijätär ja Babykins, sekä lordi Tilchester ja useat muut herrat istuivat pöydän ympärillä ja joivat teetä kuin pienet kiltit lapset.

Herttua ja neiti Cadwallader olivat syventyneet tutkimaan asekokoelmaa.

Joku oli avannut pianon ja soitteli hiljaa erästä säveltä.

— Hei, katsokaahan! huudahti neiti Corrissandre K. Trumpet. — Tuolla parvekkeella seisoo aave!

Hän osoitti minua. Pilkahdus valkoisesta samettipuvustani lienee osunut hänen silmäänsä.

— Ei, en ole mikään kummitus, vaan aion tulla sinne syömään kaakkua, vastasin minä ja kiiruhdin portaita alas.

Lady Tilchester ei ollut vielä saapunut.

Istuuduin "Billyn" viereen. Kaikki oli iloista ja valoisaa. Oli mahdotonta tuntea mieltään masentuneeksi.

Kun tarkasteli neiti Trumpetia lähemmin, huomasi, että hän ikäänsä nähden oli liian komeasti puettu; kauniimpi hän oli ollut yksinkertaisessa matkapuvussaan, mutta hänen hyvä tuulensa ja mainiot vastauksensa eivät jättäneet toivomisen varaa. Hän ratostutti meitä kaikkia, ja, sallipa lady Grenellen tai ei, joka tapauksessa lordi Luffton näytti kuvaamattoman ihastuneelta.

— Missä olette ollut koko iltapäivän? kysyi herttua moittivalla äänellä. — Olen etsinyt teitä kaikkialta.

— Olen istunut lady Tilchesterin kanssa hänen huoneessaan, vastasin hymyillen.

— Mutta nyt on minun vuoroni, kuiskasi hän. — Kohta kun olette syönyt tuon vaikeasti sulavan lämpimän teekakun, aion minä viedä teidät pois katsomaan taulukokoelmaani.

Katsoin lady Tilchesteriin. Mitä hän olisi neuvonut minua tekemään?

— Teroittakaa hänen mieleensä välttämättömyyttä olla rakastettava perijätärtä kohtaan. Olitte oikeassa: hän on saanut vaarallisen kilpakosijan, kuiskasi lady Tilchester, minkä jälkeen me poistuimme.

Herttua voi kyllä olla miellyttävä huolimatta hentomielisestä käytöksestään.

— Mitä arvelette perijättärestäni? kysyi hän lopulta, kun pysähdyimme erään Tintoretton eteen.

Ilmaisin ihastukseni ja rohkaisin häntä parhaani mukaan.

— Olen hyvin tyytyväinen häneen, myönsi herttua, — mutta pelkään, ettei hän aio tyytyä siihen osaan, jonka olen ajatellut herttuattarelleni. Hänellä on liian jyrkkä luonne. Minusta tuntuu, että juuri minä saan ottaa toimekseni kevätsiivoukset ja lastenkamarin silmälläpidon. Aion kuitenkin ajaa asian läpi, vaikka olenkin äärimmäisen kiusallisessa asemassa. Tiedättehän, että olen syvästi rakastunut teihin.

— Sepä harmillista teille, vastasin nauraen, — mutta älkää antako sen mitenkään estää aikomuksianne. Teidän täytyy hyvin sitkeästi ponnistella miellyttääksenne perijätärtä, sillä muuten pahoin pelkään, että lordi Luffton sekaantuu peliin.

Hän tuijotti epäluuloisesti minuun.

—Luffy! huudahti hän aivan ällistyneenä. — Oh, siitä kyllä Cordelia pitää huolen; he ovat ystäviä.

— Oi, miten te kaikki minua huvitatte, sanoin nauraen, — rakkaussuhteillanne ja mustasukkaisuuksillanne ja pienillä salajuonillanne. Kaikki ovat täällä parittain; jokaisella on oma "ystävänsä".

— Emme silloin ole ikävystyttävän uskollisia toisiamme kohtaan.

— Aiotteko sallia herttuattarellenne ystävän? kysyin minä.

— En, en ainakaan ennen kuin olen muutamien jälkeläisten avulla varmistanut perheen perimiskysymyksen. Sen jälkeen luultavasti sallin herttuattareni huvitella parhaansa mukaan. Niin hän muuten varmasti tekisikin lupaa kysymättä. Eihän voi katsella kaikkia ystäviänsä syömässä kaakkua ja itse tyytyä voihin ja leipään.

— Taidattepa olla sofisti, vastasin hymyillen.

Ennenkuin seurue hajaantui, oli helppoa nähdä, että suunnitelma oli mennä karille, sillä kukaan asianomaisista ei tehnyt, mitä oikeuden mukaan häneltä olisi voinut vaatia.

Jo heti ennen päivällisiä saattoi huomata, että jotakin oli vinossa.

Lordi Luffton haki avoimesti perijättären seuraa huolimatta lady Grenellenin mielistelevästä imartelusta. Mutta kun kello löi yksitoista, olivat uhkaavat pilvet jo levinneet kaikkialle. Luultavasti Augustus oli eniten poissa suunniltaan. Mustasukkaisuuden tuskat olivat turmelleet hänen tuulensa. Ensiksikin kaunis Cordelia oli täydelleen hänet nolannut, ja sitten hän oli saanut katsella tämän turhia yrityksiä saada lordi Luffton perijättären paulasta.

Vaikka herttua omisti huomaavaisuutensa minulle, ei hän kuitenkaan voinut peittää ärtymystään asioiden kulusta.

Neiti Martina Cadwallader osoitti ilmeisesti harmiaan siitä, että hänen sisarentyttärensä ei osoittanut riittävää harrastusta asiaan, jota he olivat tulleet päättämään. Babykins oli tavallista enemmän hyttysen kaltainen, joka lenteli kaikkia pistelemässä.

Ainoat, jotka tuntuivat välinpitämättömiltä, olivat ne kaksi, jotka olivat saaneet sekamelskan aikaan, nimittäin lordi Luffton ja neiti Trumpet.

He olivat lähteneet parvekkeelle katselemaan tauluja, ja kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista heitä ei löydetty mistään.

Lady Grenellenin silmiin oli noussut uhkaava loiste.

— Menkäämme nukkumaan, sanoi hän. — Berty, miksi et anna sammuttaa valoja?

— On parasta, että menemme heitä hakemaan, vastasi herttua.

— Ehkä he ovat pudonneet laskuluukusta? esitti Babykins.

— Ette kai usko, että mikään vaara olisi uhkaamassa? kysyi neiti Cadwallader levottomasti. — Olen vastuussa Corrissandresta tällä retkellä.

Hajaannuimmme pieniin joukkoihin ja läksimme parvekkeelle. Tapansa mukaan tahdikkaasti lady Tilchester pysähtyi sinne tänne osoittamaan jotakin kuuluisaa taulua, tai gobeliinia tädille. Näin hän teki vain siksi, ettei neiti Corrissandren löytäminen tuntuisi olevan tämän harhailun päämääränä.

Kaukaisemmassa nurkassa, korkeaan ikkunakomeroon kiivenneinä istuivat molemmat syylliset riiputellen jalkojaan.

Oli mahdotonta nähdä mitään kauniimpaa kuin neiti Trumpet istumassa siellä. Kokonaisesta hienojen pitsihameiden pilvestä pistivät esiin pienet vaaleanpunaiset silkkikengät. Hänen koko kasvonsa loistivat naurunhalua. Hän ei näyttänyt hituistakaan nolostuneelta.

— Oi, herttua, huudahti hän, — minkä ihastuttavan paikan olen löytänyt täältä. Olemme istuneet vaanimassa munkkia, mutta hän ei ole ilmestynyt.

Herttua lähestyi auttaakseen hänet alas.

— Älkää vaivautuko mitenkään, vastasi amerikatar. — Me saimme luostarissa oppia voimistelua. Voin hypätä.

Nyt lady Grenellen ilmestyi taistelutantereelle. Hän näytti kiukkuiselta naaraskissalta. Käännyin takaisin ja poistuin lady Tilchesterin seurassa. En siis tiedä, mitä tapahtui, mutta kun toiset tulivat halliin, kulki perijätär herttuan seurassa; lordi Luffton käveli yksinään ja Augustus loistavana lady Grenellenin rinnalla. Kaikki paha tuntuu siis tuovan hyvääkin mukanaan.

Seuraavana päivänä söimme hurmaavan metsästysaamiaisen ja palasimme sitten reippaasti jalkaisin. Tultuamme kotiin tuli perijätär huoneeseeni juttelemaan kanssani.

— En tiedä mistä johtuu, mutta te tunnutte olevan vieras niinkuin Martina—täti ja minä itsekin, virkkoi hän. — Ette lainkaan näytä samanlaiselta kuin muut englantilaiset naiset. Tiedättehän, että olen täällä katsomassa, miellyttääkö herttua minua. Isä vaatii kovasti, että minusta pitää tulla herttuatar. Arvelen kuitenkin, että jos minun on ostettava mies, niin voin yhtä hyvin ostaa sen, josta pidän eniten. Eikö niin teidänkin mielestänne?

— Olen aivan samaa mieltä, vastasin varmasti. — Tietysti tulette onnellisimmaksi sen kanssa, josta pidätte — vaikka hän olisikin vain paroni.

— Sitä juuri aioin kysyä; mutta jos nyt ottaisin lordi Lufftonin herttuan sijasta, niin täytyisikö minun kulkea paljonkin alempana ensi vuoden kruunajaiskulkueessa?

— Kyllä, pelkään, että teidän täytyisi.

— Harmillista, sanoi hän. — Mutta hän on hyvin kaunis, eikö totta?
Tarkoitan lordi Lufftonia.

— Kyllä. Mutta häntä huhutaan huikentelevaiseksi. Herttua olisi kyllä parempi aviomies.

Minusta tuntui, että olin tämän lady Tilchesterille velkaa.

— Pyh, useimmat miehet ovat hyviä aviomiehiä, kun vaimo hoitelee rahoja. Ja siitä kyllä isä huolehtii, vastasi neiti Trumpet.

Koska se tuntui varsin uskottavalta, ei minulla ollut siihen mitään sanomista.

— Teen kuitenkin pienen tunnustuksen, aloitti hän taas. — Tuo paroni miellyttää minua kyllä jonkin verran, mutta toiselta puolen minua miellyttäisi ruveta englantilaiseksi herttuattareksi. Sanokaa nyt, kumman valitsisitte, jos olisitte minun sijassani.

— Aivan mahdotonta minun on neuvoa teitä siinä, vastasin minä.

— Englantilaisen herttuataren asema on ylhäinen — eikö totta? Totisesti vahinko, etten voi saada sekä herttuaa että paronia! ja hän nauroi tyttömäisen rattoisasti.

Ajattelin eilisiltaista keskustelua ja ihmettelin.

* * * * *

Sinä iltana herttuakin osoitti minulle luottamustaan.

Hän oli suunnattoman ihastunut neiti Trumpetein, myönsi hän. Hän saattoi pitää avioliittoa melkein ilona nyt, ei enää pelkkänä velvollisuutena.

— Jos olisitte vähimmälläkään osoittanut, että saattaisin joskus toivoa teidän minusta välittävän, en tuhlaisi häneen ajatustakaan, sanoi hän. — Kerran kyllä saatte vielä katua, että olette kylmä kuin jää.

— Miksi pitäisi syyttää ihmistä epämusikaaliseksi sen vuoksi, ettei hän ihastu johonkin melodiaan? kysyin minä. — Te herrat arvelette aina, että jos nainen ei rakastu juuri teihin, niin hänen täytyy olla jääkylmä! Se ei totisesti ole johdonmukaista.

Hän katsoi minua hetkisen silmiin.

— Luulen, että te olette rakastunut johonkuhun, virkkoi hän. — Aion tarkkailla teitä päästäkseni siitä selville.

— Tehkää niin! vastasin nauraen.

Ei kukaan niistä, jotka olin tavannut avioliittoon menoni jälkeen, tuntunut edes kuvittelevankaan, että minä saattaisin olla rakastunut Augustukseen tai että vihkisormukseni estäisi minua vähimmässäkään määrin rakastumasta johonkuhun toiseen ja kuuntelemasta toisten rakkaudentunnustuksia.

— Olette aivan erikoisen viehättävä, tiedättekö. Olette juuri sellainen, kuin hienon naisen pitää olla. Te liikutte niin viehättävästi, että sellaista harvoin näkee meidän päivinämme, ja teidän silmänne — teidän silmänne muistuttavat sfinksin silmiä. Luulen, että jos voisin saada tunteenne hereille, niin voisin unohtaa koko maailman. Olen iloinen, että matkustatte huomenna!

— Minusta te äsken juuri sanoitte, että olitte erittäin ihastunut neiti
Trumpetiin, sanoin teeskennellen yksinkertaista.

Ja niin ilta kului.

— Luulen, että asiasta tulee tosi, sanoi lady Tilchester minulle, kun nousimme kumpikin makuusuojiimme. — He ovat sopineet kohtauksesta Lontoossa, eikä Luffya kutsuttu teatteriin.

— Ei, mutta sensijaan hänet kutsuttiin lounaalle ja kavaljeeriksi luistinradalle.

— Viekas tyttö! huudahti hän nauraen. — Mutta luulen kuitenkin, että hän loppujen lopuksi päättää ruveta herttuattareksi.

— Jos voitte kuvailla hänelle jotakin erikoisen kunniakasta, mikä hänen osakseen herttuattarena tulee ensi vuoden kruunajaisissa, niin luullakseni se saa hänet hyväksymään herttuan kosinnan.

— Cordelia käyttäytyy tyhmästi. Hän juuri kutsui heidät tänne ja suunnitteli koko asian, ja nyt hän on kuitenkin suorastaan epäkohtelias heille.

— Ajatella, miten imarrelluksi lordi Lufftonin pitäisi tuntea itsensä, sanoin nauraen.

— Niin, jos olisi puhe jostakin toisesta, mutta Cordelialla on liian monta oikkua ja mielitekoa. Miten kiitollinen pitääkään olla, kun elämässä on muitakin harrastuksia. Nähdessäni useimmat tuttavani tunnen itseni oikein onnelliseksi. Ellei minulla olisi ollut niin monia harrastuksia, niin olisin ehkä heidän kaltaisensa.

Augustus oli lordi Lufftonin uskottomuudesta voittanut paljon. En tiedä, minkä verran oli tarkoitus herättää jälkimmäisen mustasukkaisuutta, mutta lady Grenellen oli ollut koko illan erikoisen rakastettava miestäni kohtaan.

Sattumalta sain tietää, että hänen piti tulla neljänneksi meidän vierailullemme Dane Mountiin.

— Meitä tulee vain aivan pieni seurue, sanoi hän. — Vain minä ja te miehinenne. Pyysin Anthonyltä päästä tulemaan, koska Dane Mount on aivan Headbrookin tiellä, jonne aion parin päivän kuluttua. Luulin kuitenkin, että hänellä tulisi olemaan paljon vieraita.

Olisin mieluummin suonut, ettei hän olisi tullut. Tuntui, kuin tässä järjestelyssä olisi ollut jotakin alentavaa.

Olin pakottautunut olemaan ajattelematta tätä vierailua, ja nyt sille piti lähteä jo niin pian. Omituinen levottomuus valtasi minut. En voinut nukkua yöllä.

Jätimme Myrltonin raakana, sumuisena aamuna. Herttua seurasi meitä Lontooseen, ja junaseurue oli rattoisa, vaikka useat meistä pelasivat bridgeä.

Augustus kertoi, että hänellä oli liikeasioita, jotka pidättivät häntä
Lontoossa yön ja seuraavan sunnuntaipäivän. Maanantaina hän matkustaisi
Dane Mountiin neljän junassa.

— Jos lähdet autolla kotoa kello kolme, niin tulemme perille aivan samaan aikaan.

Palasin siis yksin Ledstoneen.

Kolmastoista luku.

Sumu leijaili valkoisena, tiheänä huntuna ikkunoiden edessä, kun neljännen päivän aamuna laskeuduin yksinäiselle aamiaiselleni. Ajatella, jos se tihentyisi niin, etten voisi lähteä matkalle! En tahtonut ajatellakaan, miten suuri pettymys se olisi.

Pakottauduin soittamaan pianoa tunnin aamiaisen jälkeen; senjälkeen kirjoitin pitkän kirjeen markiisi de Rochermontille. Sitten taas uudelleen katsoin kelloa ja sumua. Olin päättänyt lähteä matkalle jo kello kahdelta, koska meidän varmasti olisi pakko ajaa hyvin hitaasti.

Vihdoinkin päästiin lounaan aikaan. En milloinkaan ole ollut vähemmän nälkäinen, eikä milloinkaan tarjoilu ole tuntunut minusta niin hitaalta ja juhlalliselta. Oli, kuin kello ei milloinkaan joutuisi kahteen.

Lopultakin auto kumminkin ajoi portille.

Ensimmäisen puoli mailia oli sumu hyvin tiheä — me vain ryömimme eteenpäin. Sitten se taas oheni tihentyäkseen taas siinä samassa. Kello puoli neljältä olimme kuitenkin Dane Mountin portinvartijantuvalla. En erottanut mitään ympäristöstäni.

Kun lopultakin pysähdyimme rakennuksen eteen, näin vain valaistujen ikkunoiden häämöttävän. Mutta kun portti aukeni, näin Anthonyn ääriviivojen kuvastuvan valoisaa taka—alaa vastaan.

Minusta tuntuu, kuin aivan liian usein sanoisin, että sydämeni jyskyttää, mutta muulla tavoin en tosiaankaan voi ilmaista sitä ruumiillista tunnetta, joka minua aina vaivaa tavatessani tämän miehen.

— Terve tuloa, sanoi hän auttaessaan minua autosta, — terve tuloa Dane
Mountiin.

Leveä käytävä, täynnä metsästyssaaliita ja aseita ja koristettu veistetyin tammipaneilein, johtaa ihastuttavaan halliin, joka on yhtä korkea kuin rakennus; sitä kiertävät parvekkeet, jonne monet portaat johtavat. Se on koristettu gobeliineilla ja tauluilla ja täynnä kauniita huonekaluja.

Kolme isoa pitkäkarvaista koiraa makasi leijonantaljalla takan edessä.
Ne nousivat ylhäisen näköisinä minua tervehtimään.

— Ulfus, Belfus ja Bedivere, tulkaa tervehtimään hienoa naista, sanoi Anthony; — voitte olla kuinka rakastettavia tahansa, sillä hän kuuluu perheeseen.

Koirat lähestyivät.

— Oi miten ihastuttavia ne ovat! huudahdin minä taputtaen niitä.

Ne ottivat hyväilyni arvokkaasti vastaan ja antoivat minun tyynesti ymmärtää, että olivat iloisia saadessaan tutustua minuun.

Sitten me keskustelimme joistakin yhdentekevistä asioista — Anthony ja minä, tarkoitan — sumusta, matkavaikeuksista ja miten pitkän ajan matka oli vaatinut.

En katsonut usein häneen. Tunsin itseni hermostuneeksi ja kömpelöksi ja onnelliseksi.

— Nyt en enää aio antaa teidän olla kosteissa päällysvaatteissanne, sanoi hän. — Uskon teidät rouva Harrisonin, emännöitsijäni huostaan. Hän ohjaa teidät huoneisiinne. Kun olette vaihtanut vaatteita, niin tulette tänne takaisin. Jään tänne.

Isoäiti olisi hyväksynyt rouva Harrisonin. Hän on aivan sellainen emännöitsijä, joista kirjoissa kerrotaan, komea ja lihava, mustaan silkkiin puettu ja hieno batistikaulus kaulassa kameeneulalla kiinnitettynä.

Hän vei minut ylempään kerrokseen, aistikkaimpaan makuuhuoneeseen, mistä milloinkaan olisin voinut uneksia.

Se on valkoinen, verhoiltu valkoisella puupaneililla ja täynnä oikeita antiikkisia ranskalaisia huonekaluja. Kaikki on tyylinmukaista, vieläpä soittokellojen vetimet ja ovien kädensijat. Kylläpä isoäiti olisi ollut täällä ihastuksissaan! Entä sitten liinavaatteet! Hienoimmat mitä ajatella saattaa. Ja kaikki nämä pehmeät pielukset ja tyynyt! Ja kaikkialla isoja maljakoita täynnä ruusuja — minun lempikukkiani. Ruusuja marraskuussa!

— Oi, kuinka ihana huone! huudahdin minä kierrellen pitkin tarkastelemassa kaikkea.

— Kyllä se on kaunis, teidän armonne. Se on aivan äskettäin järjestetty uudelleen, vastasi rouva Harrison ja hymyili tyytyväisesti.

Matkatavarani oli merkillisen nopeasti kannettu tänne. Senvuoksi ei viipynyt kauan, kun jo olin muuttanut puvun Mc Greggorin avulla.

Pehmeä kiinalaisesta krepistä valmistettu pukuni ei aiheuttanut pienintäkään kahinaa. Senvuoksi Anthony ei huomannut minua, kun nojauduin porraskaiteen ylitse; hän tuijotti tuleen — ja hänen kasvoillaan oli ilme, jollaista en niillä ollut milloinkaan ennen huomannut.

Seisoin hiljaa, kunnes hän nosti katseensa.

— Tepä tulette hiljaa, kreivitär! En kuullut teitä lainkaan.

— Olitte vaipunut syviin ajatuksiin. Joitakin valtiosalaisuuksiako te pohditte?

— En lainkaan. Tiedättekö, että lady Grenellen ja teidän miehenne eivät ole vielä tulleet? Vaunut ovat vaivoin palanneet asemalta. He eivät olleet junassa.

Hänen sanansa herättivät minussa ilon, jota heti yritin hillitä.

— Ehkä he olivat myöhästyneet tästä junasta ja tulevat seuraavassa, esitin minä.

— Usva on aivan tavattoman sankka Lontoossa, oli junailija sanonut. Olen käskenyt kuskia ajamaan seuraavalle junalle. Se saapuu kello kuusi ja neljäkymmentäkaksi. Sitten tulee vielä yksi kello seitsemältä ja viimeinen kymmenen ja kahdeksantoista. Luultavasti he sähköttävät.

— Se on minusta hauskaa, sanoin.

— Tulkaa nyt juomaan teetä. Ei maksa vaivaa miettiä heidän kohtaloaan.
He kyllä osaavat hoitaa itsensä.

Anthony johdatti minut kirjastohuoneeseen, jonne teepöytä oli katettu. En milloinkaan ole istunut niin mukavassa sohvassa; en myöskään milloinkaan ole ollut niin kotonani. Kaikki oli minun makuuni. Kaikki oli täydellistä.

Anthony jutteli iloisesti tarjoillessaan teetä minulle. Tuntui, kuin hän olisi tahtonut karkoittaa kaiken apeuden, mikä mahdollisesti voisi syntyä tällaisissa erikoisissa olosuhteissa.

Ulfus, Belfus ja Bedivere olivat seuranneet meitä ja makasivat kuin kolme ankaraa vartijaa takan edessä tiikerintaljalla.

— Miten on käsivartenne laita? kysyin.

— Oh, se on aivan ennallaan. Ovatko kaikki seuratoverinne niiden kaltaisia, jotka tapasin luonanne?

— Eivät, muutamat ovat vielä pahempia, vastasin vakavasti. —
Seuraavalla kerralla tapaatte ne, lisäsin nauraen.

— Tulen kernaasti milloin vain kutsutte, vastasi hän yksinkertaisesti.

— Ei, tiedättehän, että jos voisin välttää, niin en kutsuisi teitä. Te olette niin rakastettava, mutta — minä vaikenin. En tietänyt, kuinka olisin ilmaissut ajatukseni.

— En tahdo teidän ajattelevan noin. Minua huvittaa saapua, kreivitär; mutta te pidätte meitä aivan liian hyvässä muonassa. Muistatteko, miten join kaikkia viinejänne vain miellyttääkseni teitä?

— Olitte aivan mieletön! nauroin minä.

— Omasta mielestäni olin sankarillinen, vastasi hän; sitten hän lisäsi muuttuneella äänellä: — Minusta te voisitte hiukan muuttaa budoaarianne. En pidä sohvaanne mukavana.

— Ei se ole niin mukava kuin tämä, sanoin laiskasti nojautuen pieluksiin.

— Minulla on melkein aina määrätty käsitys kaikesta, mitä teen, vieläpä huonekalujen valinnassakin, virkkoi hän.

— Tuo kuulostaa aivan isoäidin sananparrelta, vastasin nauraen.

Sitten punastuin aivan kömpelösti, sillä hänen sanansa muistuttivat minua jostakin, jonka isoäiti oli lausunut samana päivänä, jolloin hän otti vastaan rouva Gurragen kutsun tanssiaisiin, joissa isoäiti oli toivonut minun tapaavan Anthonyn. Se oli ennen hänen pyörtymiskohtaustaan. Tuijotin tuleen. Mitähän olisi tapahtunut, jos hän olisi saanut "onnellisen ja sopivan tavan" minun tulevaisuuteni järjestämiseksi!

— Kreivitär, miksi vaikenette niin äkkiä ja punastutte ja tuijotatte tuleen tuolla tavoin? Ei kai isoäitinne tapana ollut sanoa niin järkyttäviä asioita, että ne aiheuttivat tuollaisen liikutuksen?

Katsoin häneen; luultavasti hän näki rauhattomuutta katseessani, sillä hän lisäsi hyvin hiljaa ja hellästi:

— Rakas pikku lapsi, en aio kiusata teitä. Sanokaa, oletteko lukenut näihin aikoihin mitään uusia filosofisia teoksia?

Join teeni ja ojensin hänelle kuppini. Tee oli hyvää.

— Ei, minulla ei ole nykyjään ollut aikaa lukea mitään. Voitte ottaa kuppini. Miten kauniita kapineita teillä täällä on! On hauska katsella niitä. En välitä filosofiasta tänä iltana; tahdon nauttia yksinkertaisesti ja inhimillisesti.

— Hyvä tietää! Siis emme filosofoi, olemme vain onnellisia! — Ja hän istuutui viereeni sohvaan.

— Miten pitkät silmäripset teillä onkaan, kreivitär, sanoi Anthony ilman pienintäkään aihetta. — Ne heittävät pitkän varjon poskillenne. Niillä ei oikeastaan olisi oikeutta olla niin tummat. Teillähän on harmaanruskeat hiukset.

— Harmaanruskeat! huudahdin harmistuneena. — On rumaa nimittää hiuksiani harmaanruskeiksi! Olen aina luullut, että tukkani on "blond cendre". [Vaaleahko. — Suom.]

— Niin, aivan oikein, ja se kiiltää kuin metalli. Mutta koska otaksuin, että te olette pieni, turhamainen olento, en tahtonut yllyttää sitä vikaa.

Hänen äänensävynsä oli kuin hyväily. En uskaltanut katsoa hänen leikillisiin kissansilmiinsä.

— Teillähän itsellännekin on mustat silmäripset, ja mehän kuulumme samaan sukuun; miks’ei minulla saisi olla? väitin loukkautuneena.

— Te saatte pitää mustat silmäripset ja mitä tahdotte, mutta haluaisin kernaasti tietää, miten pitkä tukkanne on, kun aukaisette sen. Se näyttää sangen paksulta, mutta luultavasti se kaikki ei ole omaanne, jatkoi hän ärsyttävästi.

— Ellen pelkäisi, että joku palvelija voi tulla sisään, niin aukaisisin sen vakuuttaakseni teitä, vastasin harmistuneena. — En milloinkaan ole kuullut noin häpeällistä!

— Palvelijani ovat mainiosti kasvatettuja. Kello ei ole vielä kuusi. He eivät tule tänne ennen puolta seitsemää, ellen soita. Teillä on aivan tarpeeksi aikaa.

Minut valtasi omituinen halu keimailla. En milloinkaan ennen ollut sen kaltaista tuntenut! Vedin pois ne kaksi suurta kilpikonnanluuneulaa, jotka pitivät tukkaani koossa, ja annoin sen aaltoilla ympärilläni. Se ulottui melkein polviini.

— Tuo on suorastaan suurenmoista, sanoi Anthony ihaillen. — Pyydän tuhannesti anteeksi; näet nyt, että kaikki on omaanne!

Nousin ja heilautin päätäni. Tukka riippui vaippana hartioilla.

— Kreivitär, sanoi hän omituisesti katsahtaen. — Pieni ilkeä viettelijätär, pankaa hiuksenne kokoon ja tulkaa tänne.

Olin loukkautuvinani ja kiiruhdin kokoamaan hiuksiani.

Minusta tuntui, kuin olisimme joutuneet vaaralliselle maaperälle.

— Kyllä miehet osaavat järjestää asuntonsa mukaviksi. Ja miten monta kirjaa teillä on! Monta tuhatta! huudahdin antaen katseeni kiitää pitkin korkeita hyllyjä, jotka oli sijoitettu korkeitten kapeitten ikkunoiden väliin. — Ja mikä ihana piano! Minusta teidän totisesti pitäisi olla onnellinen.

— Kyllähän minun pitäisi, ja silloin tällöin olenkin, vastasi hän.

— Herttuallakin oli Myrltonissa hyvin kaunis huone.

— Se on totta. Olinpa aivan unohtaa, että te olitte Myrltonissa.
Otaksuttavasti herttua hakkaili teitä.

— Miksi niin otaksutte?

— Koska huomasin hänellä jo Harleyssa sellaisia taipumuksia. Ettekö muista, miten vein teidät metsään, sillä aikaa kuin hän oli hakemassa päivänvarjoanne!

Nauroin.

— No, hakkailiko hän teitä?

— Miksi teidän tarvitsee otaksua, että joku hakkailisi minua?

— Koetatte kierrellä. Vastatkaa, onko hän hakkaillut teitä!

— Lady Grenellenillä oli mukanaan hänen laskuunsa perijätär, joka vei hänen kaiken aikansa ja mielenkiintonsa.

— Ja te teitte velvollisuuden täyttämisen hänelle mahdollisimman vaikeaksi. Sydämetöntä, kreivitär! En ikinä olisi luullut teistä sellaista!

Hänen äänensä oli ärsyttävämpi kuin milloinkaan.

— Sitä en tietenkään tehnyt!

— Berty on hauska mies.

— Suunnattoman sivistynyt.

— Pintapuolinen.

— Mahdollisesti.

Katseemme yhtyivät.

— Kreivitär, emme ole täällä puhumassa Myrlshiren herttuasta näiden lyhyiden, onnellisten minuuttien aikana. Pian tulee 6,42-juna.

Hän istuutui taas viereeni.

— Mistä me puhelemme? kysyin äänellä, jota minun oli vaikea hallita. — Ensiksi minun täytyy sanoa, miten ihanaksi havaitsin huoneeni. Jos olisitte tuntenut makuni ja tahtonut järjestää sen miellyttääksenne minua, niin ette milloinkaan olisi keksinyt mitään miellyttävämpää.

— Tunsin teidän makunne ja järjestin huoneen vain teitä miellyttääkseni. Se on teidän. Ei kukaan muu tule milloinkaan nukkumaan siellä, sanoi hän koruttomasti ja katsoi minua syvälle silmiin.

En voinut vastata mitään.

— Lieden yläpuolella on se pieni La Tourin pastellimaalaus, jonka kerroin ostaneeni viime vuonna.

— Oi, kuinka hyvä olette! onnistui minun lopulta saada sanotuksi.

— Silloin minulla on ainakin tyydytys, että olen tehnyt itselleni ilon. Tahdon teidän tuntevan, että maailmassa on kolkka, jossa todellakin voitte olla kotonanne ja jossa olette miellyttävien esineitten ympäröimä. Kun teitä huvittaa tulla tänne, löydätte täältä aina kodikkuutta ja lepoa. Tässä eräänä päivänä te sanoitte, jatkoi hän, — etten minä voi ottaa mitään vakavalta kannalta. Vastasin silloin, että siitä voisimme puhua Dane Mountissa. Siksi sanon, että tämän otan täyden toden kannalta: jos maailmassa on mitään, minkä voin tehdä vuoksenne, niin sen minä teen.

— Olen onnellinen tietäessäni, että te ymmärrätte… että on joku, joka on sukulainen, joka… oi, olen ollut niin yksin isoäidin kuoltua.

Hän katsoi minua pitkään, mutta molemmat olimme vaiti.

— Kohtalo oli julma, kun ei vienyt meitä yhteen tähän aikaan viime vuonna, sanoi hän lopulta.

— Niin.

— Kreivitär, tahtoisin tehdä elämänne onnellisemmaksi, aion tutustuttaa teidät moniin rakastettaviin naisiin, jotka tunnen. Ensi kuussa pidän suuret kutsut. Tahdotteko tulla ja viettää pari päivää täällä?

Nyt kello löi puoli seitsemän. Palvelijat tulivat korjaamaan teepöytää. Samassa tuli vielä palvelija, jolla oli kolme sähkösanomaa, yksi minulle ja kaksi isännälleni.

Minun sanomani oli Augustukselta ja kuului seuraavasti:

"Toivottavasti olet päässyt perille onnellisesti. Sumu täällä tiheä, samoin maaseudulla. Mahdotonta tulla vielä Liverpool Streetille. Hirveän ikävä jättää sinua yksin. Tulen seuraavalla junalla."

Anthony ojensi minulle molemmat toiset, lady Grenelleniltä ja Augustukselta. Molemmat ilmaisivat pahoittelunsa ja harminsa. Kaikki kolme olivat lähetetyt Piccadillysta! He siis ilmeisesti olivat yhdessä — mieheni ja hänen ystävättärensä.

— Tämä on todellakin hauskaa! Sumu pakottaa Augustuksen ja lady Grenellenin jäämään Lontooseen. Ja me kaksi istumme täällä, eikä vika ole kenenkään!

— Minä pidän sumusta, sanoi Anthony hymyillen omituiseen tapaansa. — Tällaisesta mainiosta, hyödyllisestä sumusta. Älköön se hajaantuko pitkään aikaan!

— Tulkaa nyt näyttämään esi—isiä.

Hän vei minut vierahuoneeseen ja osoitteli muotokuvia.

— Tämä on minun kaikkein pyhimpiäni, sanoi hän lopuksi avaten oven erään käytävän päästä.

Astuimme isoon huoneeseen, joka oli muita matalampi ja koristettu kuparipiirroksilla. Ikkunain eteen oli vedetty paksut silkkiuutimet; vaaleat verhot lievensivät lamppujen valoa, ja takkatulen ääressä makasi samanrotuinen vanha koira kuin muutkin lämmitellen laiskasti kylkeään. Kaikkialta henki kodikkuus.

— Ah, miten hauska huone! huudahdin.

— Täällä minä vietän hyvän osan elämääni. Niin vähitellen kiintyy huoneisiinsa.

Katseeni osui uuninreunalle. Siinä oli kolme muotokuvaa: eräs esitti miestä, toinen lady Tilchesteriä, ja niiden välissä oli amatöörivalokuva pienestä paljasjalkaisesta tytöstä. Hän huuhteli jalkaansa purossa, hattu riippui selässä, ja katse oli suunnattu veteen.

— Viehättävä taulu, huomautin — ketä se esittää?

— Siinä on Tilchesterin pikku tyttö, Muriel Harley, vastasi Anthony välinpitämättömällä äänellä. — Otin kuvan hänen tietämättään, kun hän pari vuotta sitten kahlasi eräässä Skotlannin purossa. Tulkaa nyt; on jo aika pukeutua päivälliselle; minun täytyy lähettää teidät hetkiseksi huoneeseenne.

Mutta lähtiessämme huoneesta hän virkkoi:

— Näytte viihtyvän hyvin tuossa puvussa, joka on yllänne; miksi siis vaivautua muuttamaan?

— Miksi riistäisitte minulta ilon näyttää sitä kaunista pukua, jonka olen tänne tarkoitusta varten tuonut? kysyin leikkisästi juostessani yläkertaan leveitä portaita myöten.

Neljästoista liika.

Luullakseni ei mikään voi olla viehättävämpää kuin kahdenkeskinen päivällinen, jos vain pöytätoveri on miellyttävä.

Anthony ei milloinkaan ollut kyennyt niin hurmaamaan. Kaikki, mitä hän sanoi, oli hyvin sanottu. Vasta myöhemmin hänen sanojaan ajatellessani huomasin, että niissä kaikissa oli hienoa ja rakastettavaa imartelua.

Kun palvelijat viimein läksivät ruokasalista, tuntui minusta kuin olisin kissa, jota on hyväilty ja silitetty, kunnes se on tullut varsin tyytyväiseksi itseensä ja koko maailmaan.

— Kreivitär, sanoi Anthony katsoen kelloaan, — meillä on vielä runsas tunti, ennenkuin matkustavaiset voivat tulla kymmenen junassa. Vietämmekö sen kirjastossa vai vierahuoneessa? — Hän ei ehdottanut omaa huonettaan.

— Kirjastossa; se on kodikkaampi.

Hänen seisoessaan ovella, jota hän piti auki minulle, tunsin taas tuon omituisen tunteen, josta usein olen puhunut; ja kerta kaikkiaan minulle selvisi, että elämä tosiaankin silloin tällöin lahjoittaa hetkiä, jotka ovat elämisen arvoisia. Ehkä isoäiti ja markiisi, ovat kuitenkin oikeassa sanoessaan, että sellaiset silmänräpäykset, jolloin saamme aavistaa paratiisin onnea, ovat korvauksena muista raskaista hetkistä.

— Tahdotteko soittaa minulle, kreivitär? kysyi Anthony, kun olimme tulleet kirjastoon; hän avasi pianon. — Aion olla itsekäs, istuutua mukavasti ja kuunnella.

— En ole lainkaan taitava, mutta musiikki herättää aina paljon asioita mielessäni. Ehkä sillä on sama vaikutus toisiinkin.

Soitin kauan, ja lopetettuani erään Griegin pienen, hellän palasen katkaisin soittoni äkkiä. Musiikki herätti tänään minussa eloon liian paljon. Sisimmässäni toistui ääni, joka sanoi: "Ambrosine, sinä rakastat tätä miestä; hän on vetämäisillään puoleensa koko sinun olemuksesi ja koko elämäsi"; ääni sanoi myöskin: "Elämäsi on lyhyt, tämä onni on pian ohitse, nauti niin kauan kuin aikaa on."

— Miksi lopetitte, kreivitär? kysyi Anthony liikutetulla äänellä.

— Minä — minä en tiedä.

Hän nousi ja nojautui pianoon; en milloinkaan ole ollut niin järkytetty. Hän ei saanut mistään hinnasta sanoa minulle mitään, hän ei saanut särkeä tätä onnen unelmaa.

— Ettekö kuule vaununpyörien kolinaa? kysyin puoliääneen.

Se mursi lumouksen.

Anthony meni ikkunan luo, veti verhon syrjään ja avasi erään ruudun katsoakseen yöhön.

— En milloinkaan ole nähnyt tiheämpää sumua, virkkoi hän. — En oikein usko, että asemalle lähetetyt vaunutkaan osaavat kotiin, vaikka he olisivatkin tulleet viimeisellä junalla.

— Tietysti he ovat tulleet, vastasin epävarmalla äänellä.

Hän ei sanonut mitään, vaan veti verhon uudelleen syrjään. Lähestyin tulisijaa ja rupesin hyväilemään erästä koiraa. Käteni olivat jääkylmät. Anthony tuntui kadottaneen jotakin kylmäverisyydestään; hän tarttui erääseen paperiveitseen ja laski sen taas paikoilleen.

Sydämeni jyskytti niin voimakkaasti, että minusta tuntui, kuin hänenkin olisi pitänyt kuulla se.

Me molemmat kuuntelimme jännittyneinä. Emme puhuneet. Sitten kello löi yksitoista, ja palvelija astui huoneeseen.

— Bilsworthin on onnistunut ratsastaa kotiin eräällä hevosella, sir
Anthony, ja hän sanoo, ettei kymmenen junassa ollut matkustavaisia.

— Hyvä, vastasi Anthony tyynesti. — Voit sulkea talon yöksi.

Ja palvelija poistui hiljaa ja sulki oven jäljestään.

Viidestoista luku.

Ennenkuin seuraavana aamuna heräsin kauniissa huoneessani, oli Augustukselta saapunut sähkösanoma. Pitkä sanoma, joka oli kirjoitettu edellisenä iltana ja jossa kerrottiin, että sumu oli ollut liian sakea, jotta hän olisi voinut matkustaa Dane Mountiin, ja että minun piti heti lähteä Lontooseen, sillä hän oli päättänyt seurata muita vapaaehtoisia sotaan. Oli mahdotonta jäädä kotiin, kun niin moni oli jo lähtenyt. Hän ja hänen joukko—osastonsa matkustaisi kolmen viikon kuluttua.

— Matkustan kymmenen junassa, sanoin Mc Greggorille kiireesti kirjoittaessani sähkösanomavastausta.

Kello yhdeksältä olin puettu ja join suklaani.

Tarjottimella oli ruusukimppu ja kirjelippu Anthonyltä. Vain pari sanaa: hän toivoi minun nukkuneen hyvin ja mainitsi, että vaunut olisivat portilla kello puoli kymmenen. Itse hän aikoi myöskin Lontooseen.

Mc Greggor oli poistunut. Oi, tein sangen väärin, mutta suutelin kirjettä, ennenkuin heitin sen tuleen!

Augustus aikoo siis tosiaankin sotaan. Hän lienee ollut voimakkaan painostuksen alaisena, sillä häntä kauhistuttaa pelkkä lähtemisen mahdollisuuskin.

Olin sangen tyytymätön itseeni, koska tämä tieto jätti minut niin välipitämättömäksi. Olin ollut tuon miehen vaimona viisi kuukautta, ja kuitenkin olin kylmä ja tyyni tietäessäni, että hän lähtisi kaukaiseen maahan tuntemattomia vaaroja kohtaamaan. Hänen äitiään kohtaan tunsin sitävastoin lämmintä osanottoa. Muistelin tällä hetkellä kaikkia hänen parhaita puoliaan. Tämä oli hänelle hirvittävä isku!

Suuntasin katseeni tuohon pieneen La Tourin pastelliin. Kaunis ranskalainen markiisitar hymyili minulle.

— Hyvästi, sanoin sille. — Kaunis markiisitar, sinä pitäisit minua suurena houkkiona, kun Anthony ei nyt ole rakastajani. Mutta minä — minä olen iloinen, ettei niin ole — hyvin iloinen.

Hän ei eilen suudellut edes kättäni. Erosimme surullisina päästettyämme myrskyisin sanoin tunteemme valloilleen.

Miksi epäröin? En tiedä. Siinä on jotakin alhaista, jota vastaan sieluni nousee. En voisi rikkoa Augustukselle annettua lupausta. En milloinkaan voisi häväistä omaa itseäni ja kietoutua vilpillisyyteen ja petokseen.

Tästä lähtien en milloinkaan aio tavata Anthonyä kahden kesken. En voi välttää, että joskus tapaamme sattumalta. Mutta milloinkaan enää en oleskele hänen talossaan — en milloinkaan enää herää tässä ihanassa huoneessa — en milloinkaan enää…

— Vaunut ovat jo esillä, rouva, sanoi Mc k Greggor.

Riistäydyin unelmistani ja läksin alas. Sumu oli yhä vielä sankka ja ilma raaka.

Tässä kelmeässä hämärässä Anthony näytti kalpealta ja voipuneelta.

— Kreivitär, sanoi hän, kun vaunut olivat lähteneet liikkeelle, — en voi antaa itselleni anteeksi, että aiheutin teille surua eilen illalla. Ei mikään ajatus olisi voinut olla minulle vieraampi kuin ruveta kiusaamaan teitä omassa talossani, josta päinvastoin tahtoisin, että siellä teillä olisi aina rauhallinen turvapaikka. Mutta olosuhteet olivat omituiset, ja minä rakastan teitä.

Vaikka meidän nyt piti erota ainaiseksi, täyttivät nuo sanat kuitenkin onnella sydämeni. En milloinkaan väsyisi kuulemaan Anthonyn sanovan "rakastan teitä".

— Te ette ole aiheuttanut minulle surua, vastasin. — Olimme eilen illalla kaksi kohtalon saippuakuplaa, eikä vika ole meidän kummaakaan.

— Rakkaani, muistatteko, kun me teidän budoaarissanne keskustelimme "coup de foudresta"? No niin, meihin kumpaankin on salama iskenyt. En milloinkaan anna anteeksi mitä olen tehnyt! Te katsotte minuun niin surullisesti, ja te olette kalpea; ette ole minua mitenkään moittinut, ja kuitenkin olen ollut niin häpeällisen itsekäs! Minun ei olisi milloinkaan pitänyt sanoa, että rakastan teitä. Aikomukseni oli olla ystävänne ja toverinne, jotta tuntisitte, että ainakin johonkin voitte luottaa. Tahdoin tehdä elämänne miellyttäväksi, ja nyt on sokea intohimoni ja hulluuteni turmellut kaiken, ja te tuomitsette meidät ainaiseen eroon. Pikku kreivitär! Rakkauteni on teille vain suruksi ja vahingoksi!

— Ah ei! Olen onnellinen tietäessäni, että te rakastatte minua, mutta tavata emme enää voi.

— Jos lupaan, etten milloinkaan sano teille sanaakaan, joka voisi huolestuttaa teitä? Oi, miksi meidän täytyy erota!

— Siksi, että minä pelkään. Voisin ruveta kaipaamaan teidän sanojanne, että rakastatte minua. Ymmärrätte kyllä, että jos jatkaisimme kohtauksiamme, niin emme voisi välttää kohtaloamme.

— Tottelen teitä, rakkaani, valkoinen ruusuni. Minun silmissäni te olette korkeammalla taivaan enkeleitä.

Ah, kun Anthony on järkytetty, on hänen äänensä melkein vastustamaton.

Kerroin hänelle nyt sähkösanomastani ja tiedän hänenkin ilahtuneen siitä, että olimme eronneet niinkuin eilen illalla.

— Ambrosine, kuulkaa sanojani, virkkoi hän. — En etsi teitä, mutta luvatkaa, että jos joskus tarvitsette apua, niin ilmoitatte minulle.

Lupasin sen hänelle.

— Tahtoisin tietää erään asian, sanoin minä. — Kun te häitteni edellisenä päivänä lähetitte tuon veitsen ja kirjelipun, jossa sanottiin, ettei vielä ollut liian myöhäistä katkaista gordilaista solmua, niin mitä tarkoititte?

— En tiedä oikein itsekään. Olin jo silloin hyvin rakastunut teihin. Sinä päivänä, jolloin tulimme teille vierailulle, olin vähällä sanoa: "Lähtekää mukaani!" mutta sitten emme tavanneet ennenkuin häissänne. Ihmettelin, miten mahdoitte käsittää sanani, kun lähetin veitsen. Olin ne kirjoittanut puoliksi vakavissani, puoliksi leikillä. En voinut sietää ajatusta, että te menisitte naimisiin Augustuksen kanssa. Jos sattumalta olisimme tavanneet, niin varmasti olisin ryöstänyt teidät!

— Ah, kunpa olisikin niin tapahtunut!

Palvelija avasi vaununoven; olimme tulleet asemalle.

Istuuduimme eri vaunuihin. Pidimme sitä parhaimpana.

Huolimatta isoäidin kasvatuksesta kärsin aivan ruumiillista tuskaa.

Queen Victoria Streetillä ajoi pika—ajuri ohitsemme, ja siinä näin
Anthonyn vilahdukselta. Hän hymyili konemaisesti ja nosti hattuaan.

Ja sitten kaikki oli lopussa.

Taasen sumu on tihentynyt. Kaikki on kosteata ja kylmää ja mustaa kuin yöllä.

Ja minä! Miten toivonkaan, että…

— Morjens, pikku eukkoseni, on hauska nähdä sinut! kuulin Augustuksen äänen, käheän ja juopuneen, kun laskeuduin vaunusta. Ja sitten hän suuteli minua kaikkien ihmisten nähden aivan hotellin portin edessä.

KOLMAS KIRJA

Ensimmäinen luku.

Laiva lähti viikko sitten; Augustus meni sotaan.

Kaikki kolme viikkoa ennen hänen matkaansa olivat sarja vastenmielisiä kohtauksia. Toisinaan hän oli juovuksissa, toisinaan hän syyti minulle mauttomia rakkauden vakuutuksia; välisti hän vaipui synkkään vaiteliaisuuteen, välisti itki pelosta.

Jos mahdollisuutta olisi ilmennyt, olisi hän karannut viimeisessä silmänräpäyksessä. Hänen äitinsä teki kaiken vielä pahemmaksi valittamalla aamusta iltaan, sen sijaan että olisi seurannut kaikkien niiden äitien esimerkkiä, jotka lähettivät poikansa sotaan lausuen jaloja, urheita rohkaisusanoja.

Lady Grenellenkin oli Lontoossa. Ollessaan selvä ja vapaa sotilasharjoituksista Augustus kävi häntä tapaamassa, ja jos tuo nainen sattumalta oli epäystävällinen häntä kohtaan, sain minä siitä kärsiä.

Eräänä päivänä hänen äitinsä tuntui aivan sortuvan suruunsa.

— Ah, olen aina tietänyt, nyyhkytti hän, — että Gussiella on ollut taipumusta juomiseen. Se alkoi jo Cambridgessa kauan sitten. Hän lopetti, kun tutustui sinuun. Mutta nyt on taas aivan yhtä huonosti! Toivoin niin paljon hänen avioliitostaan sinun kanssasi! Pelkäsin, että joku kertoisi sinun isoäidillesi hänen juomisestaan. Olin niin iloinen, kun teidät vihittiin! Olen sinulle kiitollinen; ei se ole ollut helppoa aikaa sinullekaan, mutta nyt hän matkustaa sotaan, enkä milloinkaan enää saa nähdä häntä!

Tein kaiken rohkaistakseni häntä, mutta nyt Amelia kirjoittaa, että hän on aivan murtunut surusta. Ameliankaan ei varmasti ole helppo olla. He ovat matkustaneet takaisin Bournemouthiin.

Olenko kylmä ja sydämetön ihminen, kun tunnen suurta helpotusta nyt Augustuksen matkustettua. Ainakin kuudeksi kuukaudeksi saan laskea pääseväni hänen seurastaan.

Eilen matkustin yksin kotiin Ledstoneen. En ole vielä tehnyt mitään suunnitelmia. Ehkä jään tänne jouluun asti ja matkustan sitten anoppini luokse Bournemouthiin.

Eräänä päivänä tullessani kävelyltä oli minua odottamassa sähkösanoma Augustukselta. Se oli lähetetty ensimmäisestä satamasta, johon he olivat saapuneet, ja siinä ilmoitettiin, että hän oli saanut tuhkarokon. Tuhkarokon! Luulin, että se oli vain pikkulasten tauti.

Augustus—parka! Hän on vaikea potilas. Tunsin lämmintä osanottoa häntä kohtaan ja lähetin ystävällisen vastauksen St. Helenaan.

Kirjoitin myöskin sotaministeriöön ja pyysin edelleen tietoja, kun niitä tulisi. Mutta sehän oli kuitenkin vain tuhkarokkoa! Minun täytyi hiukan hymyillä!

Toinen luku.

Seuraavana päivänä sain kirjeen lady Tilchesteriltä, joka kutsui minua
Harleyhin.

— Miten kalpea ja laiha te olette, rakas ystävä! huudahti hän, kun olimme minun saavuttuani istuutuneet hänen vierashuoneeseensa. — Kuinka vanha olette, Ambrosine?

— Täytin kaksikymmentä lokakuussa.

— Kaksikymmentä, vain kaksikymmentä, ja näytätte niin huolestuneelta!
Ei minkään pitäisi surettaa, kun ihminen on vain kaksikymmentävuotias.
Me piristämme teitä. Lauantaina tulee herttua. Tiedätte kai, ettei hän
vielä ole naimisissa?

— Oi, kertokaa, miten sen asian kävi, pyysin hymyillen.

— Tuo typerä tyttö piti Luffyn parempana, mutta molemmat kilpakosijat olivat järkähtämättömiä. Neiti Trumpet ja hänen tätinsä olivat asettuneet Lontooseen ja kuuluvat esiintyneen siellä naurettavasti. Joka päivä oli Luffy lounaalla heidän luonaan, ja herttua oli kutsuttu päivälliselle.

— Ettekö puhunut tytölle kruunajaisista?

— Kyllä, kaikin mokomin. Mutta hän oli aivan yksinkertaisesti rakastunut lordi Lufftoniin — ja myöntää täytyy, että tuo mies näyttää hyvältä!

— Herttua parka!

— Oh, en usko, että se Bertyyn erikoisesti koski. Joka tapauksessa hän antaa kernaasti teidän lohduttaa itseään.

— Erehdytte täydelleen! Hänestä on hauska puhua itsestään ja esittää mielipiteitään moraalista, mutta hän ei tunne pienintäkään mielenkiintoa minua kohtaan. Osaan kuuntelemisen taidon, sillä isoäiti ei antanut minun milloinkaan keskeyttää ketään.

Samassa lordi Tilchester astui huoneeseen tervehtimään minua. Minusta hän on karkea ja epämiellyttävä, enkä käsitä mitä viehättävää Babykins hänessä näkee. Lady Tilchester on kuitenkin aina ystävällinen ja rakastettava häntä kohtaan. Otan emäntäni esikuvakseni, kun Augustus palaa kotiin.

Tahtoisin kernaasti nähdä hänen lapsensa, mutta poika on tietysti Etonissa ja tuo pikku tyttö isoäitiään tapaamassa. Kaikkialla riippuu heidän kuviaan, ja tyttö muistuttaa jotakuta, mutta en saa selville ketä. Hän on ihastuttavan suloinen. Oi, miten pitäisin pikkulapsesta, mutta kuitenkin rukoilen Jumalaa, etten sellaista saisi!

Herttua tuli muiden vieraiden keralla lauantaina; hän on kaltaisensa, hänen huono onnensa ei ole häntä lainkaan muuttanut. Hän tuntui ilostuvan tavatessaan minut.

— Oletteko kuullut, miten kävi? sanoi hän minulle heti ensimmäisenä päivänä päivällisen jälkeen. — Pidettyään minua viikkokausia narrina hän päätti ottaa Luffyn.

— Niin, olen kuullut siitä.

— Toivon hartaasti, että te olisitte leski! Te sopisitte minulle kaikin tavoin.

— Vaiti! vastasin rypistäen otsaani. — Kiellän teitä puhumasta noin edes leikilläkään.

Kolmas luku.

Tällä Harleyssa—käynnilläni tuli herttuasta ja minusta hyvät ystävykset. Vaikka kaipaan Anthonyn kevyttä henkevyyttä ja henkilökohtaista lumoa, on hän kuitenkin miellyttävää seuraa ja erilainen kuin tavalliset nuoret miehet.

— Tulkaa tänne aina tuntiessanne olonne yksinäiseksi, rakas lapsi, sanoi emäntäni hyvästellessä.

Kotiin tultuani sain sotaministeriöstä sähkösanoman:

"Surullinen velvollisuutemme on ilmoittaa, että miehenne, luutnantti Augustus Gurrage, joka kuului Tilchesterin vapaajoukkoon, on kuollut tuhkarokkoon kuljetuslaiva Aurorassa tämän kuun 6 päivänä."

Kaikki hävisi pimeyteen, enkä muista enää mitään, ennenkuin palvelijoitten ympäröimänä heräsin hallissa. Ensimmäisen kerran elämässäni olin pyörtynyt. En voi selittää tunteitani. Olin järkytetty.

Augustus—parka, joka oli kuollut niin yksinään keskellä merta. Ja minä olin hymyillyt ajatellessani, että hän oli saanut tuhkarokon. Saimme sittemmin tietää, että hänen ruumiinrakenteensa oli siinä määrin ennen lähtöä nautittujen väkijuomien heikentämä, ettei hänellä ollut tarpeellista vastustuskykyä.

Ajattelin vain hänen äiti raukkaansa. Matkustin Bournemouthiin ensimmäisessä junassa, mutta perille tullessani kohtasin lääkärin. Hän sanoi rouva Gurragen menettäneen järkensä. Hän oli maannut murtunena vuoteessa aina Lontoosta lähdön jälkeen. Tämä viimeinen tippa oli saanut kukkuroillaan olevan maljan vuotamaan yli äyräittensä. Nyt hän makasi upeassa makuuhuoneessaan rauhalliseen tylsyyteen vaipuneena.

En voi kuvata, mitä Amelia—parka ja minä saimme kokea seuraavien kymmenen päivän aikana. Kaikki oli niin suunnattoman surullista. Anoppi raukkani ei tuntenut minua. Hän jutteli alituisesti Augustuksesta, joka hänen mielikuvissaan oli välisti lapsi, välisti täysikasvuinen mies.

Augustus oli haudattu mereen; hän oli saanut siis kauniin ja ihanan haudan.

Uuden vuoden alkaessa olin hyvin rikas perijätär. Augustus oli jättänyt minulle omaisuuden, joka minun oli jaettava hänen äitinsä kanssa, jos tämä eli hänen jälkeensä, ja niiden lapsien, jotka mahdollisesti syntyisivät meidän avioliitostamme. Testamentti oli kirjoitettu heti häiden jälkeen.

Amelia sai vain mitättömän summan.

Tammikuun lopulla tapahtui sairaan tilassa muutos. Minun läsnäoloni rupesi herättämään muistoja eloon. Hän näytti onnettomalta ja osoitti usein minua. Minä ilmeisesti kiusasin ja huolestutin häntä. Olisin kernaasti jäänyt häntä hoitamaan, mutta lääkärit kielsivät jyrkästi minua edes oleskelemasta hänen luonaan.

Helmikuun lopulla — olin yhä Ledstonessa, ja Amelian päivittäiset kirjeet kertoivat, että anoppini oli edelleenkin tiedoton, mutta onnellinen idiootti — saapui vielä eräs sähkösanoma. Tällä kertaa se kuitenkin oli osoitettu isoäidille! Isoäidille huvilaan! Pelkkä osoite sai minut vapisemaan jännityksestä.

Se oli pitkä ja tuntemattoman amerikkalaisen asianajoliikkeen lähettämä. Siinä kerrottiin, että isä oli kuollut kaukaisessa lännessä ja jättänyt isoäidille ja minulle suunnattoman omaisuuden — jonka hän lienee koonnut vain kolmessa vuodessa.

En voinut surra, sillä isähän oli ollut minulle vain varjo, joka kauan sitten oli muistossa vaalennut.

Neuvoteltuani lakimiehen kanssa — maksua vastaan saa mainioita neuvoja — matkustin Amerikkaan eräänä koleana maaliskuun aamuna juristini, Royn ja Mc Greggorin seurassa.

Neljäs luku.

Koska Amerikan—matkalleni lähdin vain järjestääkseni asioitani, aion sen ilman muuta sivuuttaa.

Olin tehnyt erään suunnitelman tänä yksinäisyyden aikana.

Anoppini oli yhä edelleen heikkomielinen ja täydelleen onnellinen tässä tilassa. Hän sai kaiken sen hoidon, minkä rahalla saattoi hankkia. Miks’ei siis Amelia—raukkakin saisi nauttia elämästä?

Minusta tuntui, että itsekin aioin nauttia elämästä heti suruajan mentyä. Miten ihanaa olisi elää ja unohtaa, että nimeni milloinkaan on ollut Gurrage! Aioin antaa Augustuksen koko omaisuuden Amelialle; hän nauttisi siitä, ja minä saisin pyyhkiä mielestäni menneen vuoden.

Tätä ajatusta en olisi toteuttanut, jos rouva Gurrage olisi ollut järjissään, sillä en mitenkään olisi tahtonut loukata häntä.

Suunnittelin kaikki yksityiskohtia myöten kotimatkalla ja Lontooseen saavuttuani panin suunnitelmani täytäntöön.

Amelia oli ylen onnellinen.

Ja minä itse — minä saan nyt muuttaa kotijumalani miellyttävämpään paikkaan. Ehkä — kuka tietää?

Pian — en kuitenkaan liian pian — saan nähdä Anthonyn jälleen.

En aio kiirehtiä kohtaloa. Jos hän rakastaa minua niin syvästi, kuin kerran luulin, niin hän pian kirjoittaa minulle tai jollakin muulla tavalla antaa tiedon itsestään.

Isoäiti on oikeassa.

»Muista ennen kaikkea, että elämä hyvittää paljon.»

Heti saatuani asiani järjestykseen ja Amelian tultua Augustuksen omaisuuden haltijattareksi läksin Pariisiin. Aioin viettää kuukauden Versaillesissa, käydä markiisia tapaamassa Pariisissa ja sitten ehkä palata huvilaan.

Pariisissa sain kirjeen markiisi de Rochermontilta. Hän kirjoitti mielellään tulevansa seuraavana päivänä välipalalle. Kello yhdeltä hän saapuikin. Ensimmältä tuntui, kuin hän olisi ollut aivan entisellään, mutta pian huomasin, ettei hän enää ollut yhtä iloinen kuin ennen. Hän oli raihnas ja vanha. Hän oli syvästi surrut isoäitiä.

— Olette tullut nyt rikkaaksi, lapseni.

— Kyllä, hyvin rikkaaksi; ja olen antanut koko Gurragein omaisuuden heidän sukulaiselleen. Ehkä muistatte hänet? Hänen nimensä on Amelia Hoad.

— Ah, sanoi hän suudellen kättäni. — Tämä toimintatapa on teidän ja teidän rotunne arvoinen. Se olisi ilahduttanut meidän rakasta madameamme.

— Olen perinyt niin paljon isältä, näettekös, enkä tarvinnut näitä rahoja. Minusta tuntui, että kun lahjoitin omaisuuden pois, katkaisin samalla viimeisen siteen, joka kiinnitti minut heihin. Sillä tavoin saatoin liukua toiseen ilmapiiriin ja vähitellen unohtaa tuon vuoden.

Olin päättänyt yrittää saada hänet ottamaan osan suuresta omaisuudestani, mutta en tietänyt, miten ottaa tämän suunnitelman puheeksi. Lopulta, kun olin hyvin hermostunut epäonnistuneista yrityksistäni, huudahdin:

— Rakas ystävä, näkisin mielelläni, että tekin saisitte nauttia onnestani! Olette jakanut meidän köyhyytemme, miksi nyt ette jakaisi minun onneani?

Hänen vanhoille, kuihtuneille poskilleen nousi kevyt puna, ja hän nousi seisomaan.

— Kiitän teitä, madame, sanoi hän juhlallisesti. — Kukaan Rochermont ei ota vastaan rahoja naiselta.

Minusta tuntui aivan samalta kuin ennen vanhaan, kun isoäiti oli ollut hyvin tyytymätön minuun. Jalkani aivan vapisivat.

— Oi, suokaa anteeksi! Olen aina pitänyt itseäni melkein teidän lapsenanne, vaikka emme ole sukua, rakas markiisi, ja ajattelin…

— Assez, assez, mon enfant [Kylliksi, kylliksi lapseni.], vastasi hän istuutuen jälleen. — Tarkoititte hyvää, mutta se oli bêtise joka tapauksessa. Emme enää milloinkaan puhu tästä.

Ennenkuin erosimme, hän antoi minulle vielä muutamia neuvoja.

— Älkää pitäkö kiirettä, ennätätte vielä ottaa uuden miehen. Nyt vasta elämä rupeaa hymyilemään teille. Kaikki ovet avautuvat nuorelle ja kauniille leskelle. Amusez vous bien! [Huvitelkaa paljon!]

Katsahdin häneen. Olimme vanhoja ystäviä; saatoin puhua hänelle avoimesti.

— Vaikka rakastaisinkin jotakuta paljon, oikein paljon?

— On ne sait jamais combien de temps cela va durer — l’amour à vingt ans! C’est dangereux! [Ei milloinkaan tiedä miten kauan kestää — kaksikymmenvuotiaan rakkaus! Se on vaarallista!] ja hän pudisti päätään. Sitten hän äkkiä lisäsi silmät välähtäen, kuin hänelle olisi asia selvinnyt: — Se on tuo sukulaisenne, sir Anthony Thornhirst?

— Niin.

— Ja te rakastatte häntä paljon?

— Uskon niin.

— Odottakaa joka tapauksessa, attendez — surtout — point trop de hâte! [Odottakaa — ennen kaikkea — ei mitään kiirettä! Suom.]

Viides luku.

Olin jo oleskellut Versailles’issa hyvän aikaa, kun sain kaksi kirjettä. Augustus on nyt ollut vainajana kahdeksan kuukautta.

Oli omituinen sattuma, ettei kumpikaan kirjoittajista ollut valittanut minun suruani ja että he nyt valitsivat saman päivän kirjoittaakseen minulle.

Kirjeet olivat Anthonylta ja herttualta ja molemmat lähettäjilleen luonteenomaiset.

"Kreivitär!" kirjoitti Anthony. "Tiedätte, että ajattelen teitä alituisesti. Milloin ja minne saan tulla teitä tapaamaan?"

Herttuan kirje oli pitempi. Se alkoi kaikkien sääntöjen mukaan ja jatkui hyvin valikoidussa äänilajissa. Siinä sanottiin, että aika kului ja että minä nyt varmasti rupesin ajattelemaan ystävieni tapaamista. Hän asettui kokonaan käytettäväkseni, kun palaisin Englantiin.

Hänen kirjeensä ilahdutti minua. Anthonyn kirje sai minut sensijaan värisemään ilosta. Oi, miten voisin seurata markiisin neuvoa ja odottaa monta vuotta? Mahdotonta?

Tietenkään en heti aikonut mennä Anthonyn kanssa naimisiin. Sellainen olisi ollut mautonta. En missään tapauksessa ennen puoltatoista tai kahta vuotta. Mutta hänen näkemisessään ei ollut mitään pahaa.

Tämä ajatus sai koko olemukseni jännityksestä värisemään. En vastannut viikon päiviin kumpaankaan kirjeeseen. Kuljeskelin Versailles’in puutarhoissa unelmiini vaipuneena.

Muistutin kissaa, joka leikkii rotan kanssa; mutta omituista oli, että itse olin sekä kissa että rotta.

Lopulta kirjoitin vastaukset.

Herttualle sanoin, että suunnitelmani olivat vielä epävarmat. En tietänyt, milloin palaisin Englantiin; mahdollisesti vasta tulevana vuonna, sillä olin ajatellut viettää talven Egyptissä. Lopetin epistolani muutamilla rakastettavilla mitättömyyksillä.

Vaikeampi oli kirjoittaa Anthonylle; se vei pitkän ajan, ja kun kirje lopulta oli valmis, oli siinä vain muutamia sanoja.

"Olen Versailles’issa. Jos teitä ehkä huvittaa tavata minua ja keskustella esi—isistämme, niin olette tervetullut. Mutta vasta viikon kuluttua."

En todellakaan tiedä, miksi asetin tämän ehdon. Heti pantuani kirjeen laatikkoon minusta tuntui, kuin tuo aika ei loppuisi milloinkaan! Suurella vaivalla hillitsin itseni sähköttämästä: "Tulkaa tänään — heti!" Ah saada kuulla hänen äänensä! Nähdä hänen kauniit sinivihreät silmänsä! Luulen, etteivät sadan markiisin neuvot voisi erottaa minua enää Anthonysta.

Hän vastasi heti:

"Tulen puhumaan esi—isistä — ja muusta." Ei, ei vielä saatu puhua "muusta".

Tiistaiaamuna sain lady Tilchesteriltä Pariisista sähkösanoman. Olin kirjoittanut hänelle muutamia päiviä sitten. Hän oli tullut lepäämään kaikkien vaivojen jälkeen. Hän pyysi minua tulemaan Pariisiin samana päivänä kello puoli yhdeltä syömään lounasta kanssaan.

Läksin autollani. Kuukausia oli kulunut meidän tapaamisestamme, ja hänen kutsunsa ilahdutti minua sanomattomasti.

— Suloinen pikku olento! huudahti hän. — En milloinkaan ole nähnyt kenessäkään sellaista muutosta kuin teissä! Tehän muistutatte juuri puhkeavaa ruusua. Ihanata, raikasta kukkaa!

Hän näytti minusta väsyneeltä, mutta oli yhtä viehättävä kuin ennenkin.

Lounaan jälkeen menimme lady Tilchesterin pieneen salonkiin. Muutamat sähkösanomat kutsuivat kuitenkin hänet hetkiseksi pois; hänellä oli monta rautaa tulessa.

— Lähetän Murielin luoksenne siksi ajaksi, kun vastaan näihin sanomiin, virkkoi hän. — Olen ottanut hänet mukaani, jotta hän saisi nähdä pilkahduksen Pariisia.

Pian kuulin askelia käytävästä. Käännyin, kun ovi avautui ja hoikka kymmenen, yhdentoista ikäinen lapsi astui huoneeseen. Hän seisoi täydessä valaistuksessa; minä olin selin ikkunaan.

— Päivää, sanoi hän rakastettavalla äänellä ja ojensi pienen kätensä. —
Äiti sanoi, että minun oli tultava puhelemaan kanssanne.

Elämässä on hetkiä niin tuskallisia, ettei niitä voi sanoin kuvailla!

Murielilla oli äitinsä piirteet; mutta hänen silmänsä — ne ovat sinivihreät ja niiden katse voi varmasti nähdä kissan tavoin pimeässä.

Nyt tiedän, ketä hänen valokuvansa muistutti.

Maailmassa on vain yksi samanlainen silmäpari.

En tiedä mitä puhuin, jotakin ystävällistä ja tyhjänpäiväistä; sitten sanoin jonkin tekosyyn ja poistuin.

— Tervehdi äitiäsi, virkoin hänelle, — ja sano, etten voi viivyä enää hetkeäkään. Äkkiä muistui mieleeni, että minun juuri tähän aikaan pitää olla ompelijani luona.

Kun istuuduin autooni, olin melkein pyörtyä. Nyt ymmärsin kaiken! Muistin tuon pienen valokuvan uuninreunalla — miten nopeasti isäntäni oli vaihtanut puheenaihetta — ja monta muuta pikkuseikkaa, jotka olivat jääneet minulta huomaamatta. Miten olin saattanut olla niin naurettavan sokea? Siksi, että minusta hän oli tuntunut niin suurelta ja jalolta ja niin kaiken muun yläpuolella olevalta.

Jos kysymys olisi ollut Babykinsista tai lady Grenellenistä, niin tämä huomio ei olisi merkinnyt minulle mitään. En olisi epäillyt Anthonyn rakkautta; aivan toisten tapaan hän ei olisi ollut "väsyttävän uskollinen", siinä kaikki.

Mutta lady Tilchester—ystäväni! Oi, en voinut riistää häneltä hänen rakastajaansa! Hän oli ollut niin ystävällinen minua kohtaan aina tuttavuutemme alusta lähtien. Jos jonkun meistä oli kärsittävä, niin totisesti se olisin minä. En voinut häntä pettää. Tietysti hän rakasti yhä Anthonya! Hehän olivat niin usein yhdessä, ja hänen kasvonsa tulivat niin lempeiksi, kun hän puhui Anthonyn kanssa. Äkkiä tuntui, kuin kaikki olisi ollut selvänä edessäni; tämä oli se "juhannushulluus", josta hän oli puhunut, ja Anthony oli lähtenyt monivuotisille matkoille ja sitten taas palannut hänen luokseen. Luultavasti he olivat olleet onnellisia aina siihen päivään, jolloin minä tunkeuduin väliin.

No niin, he voivat vielä tulla onnellisiksi, kun Anthony on ennättänyt unohtaa minut. En tahdo tunkea toisten väliin. Rakas Margaret, niin alhainen en ole. Saat pitää rakastajasi; en milloinkaan viettele häntä sinulta!

Koko elämäni vihaan Versailles’in tietä. — Ajakaa mahdollisimman nopeasti! sanoin kuljettajalleni.

Minusta tuntui, että jos törmäisimme puuhun ja tämä kurjuus loppuisi, ei parempaa olisi voinut toivoakaan.

Nopea vauhti palautti minut kuitenkin järkiini. Olin tyyni, kun pysähdyimme hotellin eteen.

— Matkustan tänä iltana Sveitsiin, sanoin Mc Greggorille. — Pane kaikki kuntoon.

Lähetin sähkösanoman Anthonylle. Hän ennätti vielä saada sen ennen yöjunan lähtöä.

"Olen nähnyt Murielin ja tiedän kaiken. Lady Tilchester on aina ollut hyvä minua kohtaan. Älkää tulko. Hyvästi."

Lähetin sen itse.

Illalla matkustimme Luzerniin, minä, Mc Greggor ja Roy.

Kuudes luku.

Kun elokuu oli menossa, oli matkailijoita kaikkialla. Harhailtuamme muutamia päiviä saavuimme eräänä iltana Zeinbadiin. En tiedä, miksi valitsin tämän paikan. Muuten oli samantekevää, missä oleskelin. Olin aivan lamaantunut, maailma oli minusta yhdentekevä.

Mutta kävellessäni yksin laajoissa kuusimetsissä valtasi minut ahdistus, joka muistutti ruumiillista kipua. Jokainen puu kertoi Anthonysta.

Mitä minun oli tehtävä? Aikoiko hän seurata ja koettaa taivuttaa minua? Ei! Hänen piti ymmärtää, että tämä oli liian ratkaisevaa. Oliko hän voinut luulla, etten milloinkaan keksisi totuutta, ja jos keksisin, että voisin ottaa Margaretin paikan?

Vai arveliko hän ympäristönsä tavoin, että uskollisuus rakkaudessa oli naurettavaa ja ettei hän ollut mitään velkaa lady Tilchesterille?

En ollut koettanut pitää oleskelupaikkaani salassa.

Jokaisessa hotellissa, jossa olin asunut, tiedettiin minne olin sieltä lähtenyt. Kuumeinen rauhattomuus ahdisti minua. Jokainen ovenkoputus sai minut vavahtamaan. Kirjoittaisiko hän? Antaisiko hän mitään elonmerkkiä itsestään? Toivoin melkein, ettei hän niin tekisi, mutta kuitenkin kaipasin kuulla hänestä jotakin.

Mitä iloa minulla nyt oli vapaudestani ja rikkaudestani? Olisin yhä hyvin voinut olla naimisissa tai vainajana. En milloinkaan ollut aavistanut, miten paljon minua oli kannattanut toivo Anthonyn näkemisestä.

Ja nyt oli kaikki lopussa. En saanut olla arka raukka. Oi, miten kaipasin isoäitiä. Ei ollut muuta tekemistä kuin repiä kerta kaikkiaan rakkaus rinnasta.

Kun pääsisin tasapainoon, palaisin takaisin Englantiin; eläisin suuressa maailmassa, vähitellen unohtaisin ja mahdollisesti menisin joskus naimisiin herttuan kanssa. Markiisihan oli sanonut, että l’amour à vingt ans onneksi harvoin kesti koko iäisyyttä. Luultavasti se vähitellen katoaisi, ja herttuattareksi tulemalla saisin hyvityksen kaikista kärsimyksistä. "Kaunis asema", niinkuin neiti Trumpet sanoi. "Ja kaikista miehistä tulee hyviä puolisoita, jos me itse pidämme silmällä omaisuutta", oli hän lisännyt.

Hyvä, minä pitäisin silmällä omaisuutta!

Herttua oli sitäpaitsi herrasmies, älykäs ja miellyttävä, ja hänellä oli vapaa elämänkatsomus. Hänen vaimonsa sai ehkä pitää "ystävän", niin kuin kaikki muutkin; niin hän oli sanonut. Varmasti oppisin mieltymään tähän elämään. Miksi epäröisin, kun parhaat ja jaloimmat näyttivät siinä esimerkkiä?

Kaikki periaatteeni olivat luhistuneet kuin korttirakennus.

"Syö, juo, ole iloinen, sillä huomenna sinun on kuoltava!"

Vähitellen metsä kuitenkin rupesi vaikuttamaan sairaaseen mieleeni lieventävästi. Sain toisia, parempia ajatuksia. Sanoin itselleni: tässä kylliksi. Nyt sinä matkustat kotiin ja katsot elämää rohkeasti silmiin. Voit aina tehdä vähän hyvää tässä maailmassa ja tehdä suurella omaisuudellasi muutamia onnettomia raukkoja onnellisiksi. Olet toiminut omien kunnia— ja kiitollisuuskäsitteittesi mukaan. Kukaan ei ole sinua siihen pakottanut. Miksi istut täällä ja valitat kohtaloasi? Ole urhea ja toteuta päätöksesi. Kylliksi jo heikkoutta!

Vuorten välitse johtaa eräs polku avoimelle paikalle. Siitä on näköala joka puolelle yli puiden latvojen ja rotkojen. Aioin käydä sillä paikalla viimeisen kerran ja palata sitten Englantiin.

Polku oli jyrkkä. Olin hiukan hengästynyt ja päästyäni tasanteelle nojauduin vuorenseinämään. Olin aivan yksin.

Avainkimpussani riippuva veitsi tarttui erääseen oksaan. Tämä suututti minua. Irroitin sen ketjusta ja katselin sitä.

— Sinä pieni huono onnenmerkki, joksi hän sinua nimitti, onko sinun vikasi, että kohtalo kerran, kunnia toisen kerran ja kiitollisuus erästä naista kohtaan kolmannen kerran riisti minulta rakastettuni? Aion heittää sinut nyt pois; sitten ei enää mikään ole muistuttamassa, millaista nyt voisi olla.

Kohotin käteni ja heitin kaikin voimin tuon pikku esineen avaruuteen.
Sitten käännyin lähteäkseni kotiin.

Kuulin askelia kiemurtelevalta polulta; ne lähestyivät.

Tien mutkaus esti kulkijan näkymästä, ennenkuin seisoimme vastakkain.

Silloin huomasin, että Anthony siinä seisoi. Tuntui, kuin sydämeni olisi pysähtynyt.

— Vihdoinkin olen sinut löytänyt, Ambrosine rakkaani! sanoi hän ottaen minut käsivarsilleen ja suudellen huuliani.

Silloin unohdin lady Tilchesterin ja kiitollisuuden ja kunnian ja itsehillinnän, sillä huomasin, että ihmisluonnossa on jotakin, jotakin, joka on tätä kaikkea voimakkaampi: autuus, jonka tunnemme rakastetun sylissä.

* * * * *

Tunti oli ehkä kulunut. Petäjien varjot näyttivät sinisiltä viiruilta.

Istuimme pienellä puupenkillä kesäillan vieno hiljaisuus ympärillämme. Ei lehtikään liikkunut. Tuntui, kuin ilmassa olisi väreillyt loputonta iloa.

— Jo kymmenen vuotta sitten meidän välimme olivat lopussa, sanoi Anthony. — Sitä kesti vain vuoden, pari, kun me olimme hyvin nuoria. Meitä kumpaakin kiusasi liiaksi suhteen kierous, sillä Tilchester ja minä olimme olleet hyviä ystävyksiä. Hän tietää minun rakastavan sinua. Hän ei nykyjään ajattele muuta kuin ihmisystävällisiä puuhiaan ja korkeata yhteiskunta—asemaansa. Niinkuin näet, pikku kreivitär, sinun ei olisi tarvinnut paeta luotani.

— Tiedätkö mitä, Anthony, kuiskasin minä. — Olen hyvin onnellinen, etten tee väärin, mutta vaikka lady Tilchesterin sydän särkyisi ja isoäiti tulisi takaisin minua kiroamaan, — vaikka joutuisin häpeään ja alennukseen, niin en kuitenkaan karkaisi sylistäsi nyt, kun tiedän, miltä siinä oleminen tuntuu.